Lisa onkin Isabella

Mona Lisan henkilöllisyyttä on arvailtu ja tutkittu jo vuosisadat ja useimmat tutkijat ovat päätyneet nimeämään Mona Lisan Lisa Gheradiniksi. Löysin muutama vuosi sitten netin välityksellä kirjan Maike Vogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?.

Tutkimuksessa päädyttiin yllättävään lopputulokseen. Mona Lisa ei olekaan Lisa Gheradini, vaan hän on Isabella Aragonialainen, joka on ollut myös usean muun Leonardon da Vincin maalauksen mallina. Isabella oli Leonardon mielitietty, taiteilija ja hänen mallinsa menivät jopa naimisiin.

Tutkimuksen lopputulos oli yllättävä ja sen vuoksi kiintoisa, kun Isabella Aragonialainen on Bona Svorzan äiti ja Katariina Jagellonican isoäiti. Katariina asui herttattarena Turun linnassa 1562-1563. Vaihdoin Australiassa asuvan Maike Vogt-Lüerssenin kassa sähköposteja, ja Maike halusi nähdä linnamme, ja niinpä hän Euroopan kiertueellaan kävi myös Turussa.

Tutkija Maike Vogt-Lüerssen on saanut lisää todisteita teoriansa tueksi.

Jos tosiaan Isabella Aragonilainen on kuuluisassa maalauksessa salaperäisesti hymyilevä henkilö, pitää ilman muuta saada Turun linnan juhlahuoneiston seinälle tuo Katariinan mummon muotokuva. Kävijämäärät lähtevät huimaan nousuun.

Лиза на самом деле - Изабелла

По личности Моны Лизы проводились исследования и делались предположения в течение целых столетий, и большинство исследователей приняли решение называть Мона Лизу Лизой Герадини. Несколько лет назад я нашла через интернет книгу MaikeVogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?

Исследования привели к удивительным результатам. Mona Lisa,оказывается, и не Лиза Герадини, на самом деле она – Изабелла Арагонская, которая являлась натурщицей многих других картин Леонардо да Винчи. Изабелла была возлюбленной Леонардо, художник и его модель даже поженились. Результаты исследований были неожиданными и интересными ещё и потому, что Изабелла Арагонская являлась матерью Боны Сфорцы и бабушкой Катарины Ягеллоники. Герцогиня Катарина жила в Замке Турку в 1562 – 1563 гг. Я написала письмо по электронной почте проживающей в Австралии Майке Фогт-Люерссен, мы начали переписку, и Майке пожелала посмотреть наш замок, и таким образом во время своего посещения Европы она посетила также Турку.

Научный исследователь Майке Фогт – Люерссен получила дополнительные подтверждения в поддержку собственной теории.

Если этот таинственно улыбающийся персонаж знаменитой картины действительно является Изабеллой Арагонской, то безусловно необходимо поместить в банкетном зале Замка Турку этот портрет бабушки Катарины. Число посетителей замка будет сильно расти.

Merry Christmas

Toivotan kaikille blogini lukijoille ja sinne satunnaisesti eksyville Hyvää Joulua, God Jul, Frohe Weihnachten.

Sivusta kuultua

Kirjoitin blogiini Helsingin kaupungin taidemuseon Kauneuden pauloissa-näyttelystä. Helsingin Sanomissa Sirpa Pääkkönen kirjoitti samasta aiheesta HS 19.12.2010 Henkilökohtaista palstalla/ Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja herkistyy, mutta valitettavasti tekstiä ei löydy verkosta. Otsikkona on Astu sisälle satuun!

Pääkkönen kiinnittää huomiota maalusten häikäisevään taidokkuuteen. Artikkelin yhteydessä on kuva Steiben Karl Karlovitsin maalauksesta Andalusialainen nainen.

Kun palasin Pohjois-Karjalan matkaltani, Helsinki-Pasila osuudella pari uupuneita jalkojaan valittavaa naishenkilöä keskusteli vaunussa niin äänekkäästi, että puhe kuului useiden penkkien etäisyydelle. Naiset olivat käyneet Picasso-näyttelyssä ja toinen selvitti, ettei hän pitänyt maalausten kyklooppimaisista hahmoista. Kolmas matkustaja puuttui puheeseen ja sanoi, että hän kyllä piti Picassoista. Siihen toinen sanoi, että kyllä Picasso osasi maalata myös kauniita tauluja, mutta Ateneumin tauluissa olivat kaikki naiset rumia. Sitten hän kertoi ostaneensa kerran Espanjassa käydessään sellaisen ihan pienen hyvin suloisen Picasson maalaaman taulun.

Naiset olivat käyneet myös Tennispalatsissa ja mikä elämys se olikaan, naiset kertoivat haltioituneina näkemästään. Sirpa Pääkkönen Hesarissa huomauttaa, kuinka akateemisella taiteella oli missio. Tehtävänä oli levittää kauneutta. Hän päättää artikkelinsa toteamalla, kuinka Helsinki on nyt oivallinen paikka 1800-luvun akateemisen ja 1900-luvun modernin taiteen dialogille. Pakkoa uskoa, kun juttua riitti Hesasta Turkuun asti.

Lisäksi mainitsen, ettei keskustelu ollut lainkaan häiritsevää, vaan se oli julkiseen kulkuneuvoon sopivaa leppoisaa jutustelua.

Я написала в своём блоге о выставке « В путах Красоты» Городского художественного музея Хельсинки. Сирпа Пяккёнен в «Helsingin Sanomат» 19.12.2009 г. написала по этой же теме в рубрике «Личное»: «Всё испытавший журналист по культуре расстроится, но, к сожалению, текст отсутствует в сети. Названием является «Шагни внутрь сказки!»

Пяккёнен обращает внимание на ослепительное мастерство картин. В контексте данной статьи приводится иллюстрация картины Карла Карловича Штейбена «Андалузская женщина».

Когда я возвращалась из поездки в Северную Карелию, в части Хельсинки- Пасила две усталые женщины, жалующиеся на ноги, беседовали в вагоне так громко, что голос раздавался на расстоянии нескольких скамеек. Женщины посетили выставку Пикассо, и одна из них сказала, что ей не понравились циклопические персонажи картин. Третий пассажир включился в разговор и сказал, что ему Пикассо действительно понравился. Тогда другая из женщин сказала, что конечно Пикассо умел рисовать также и красивые картины, но на картинах Атенеума все женщины были уродливые. Затем она сказала, что однажды, будучи в Испании, она купила совсем маленькую, очень красивую картину Пикассо.

Женщины также посетители Теннисный дворец, и они восторженно рассказывали о своих впечатлениях о виденном. Сирпа Пяккёнен из «Х.С.» отмечает, какова миссия академического искусства. Его задача заключается в распространении красоты. Она завершает свою статью констатацией, что Хельсинки в настоящее время является идеальным местом для диалога между искусством академическим 1800-х гг. и современным искусством -1900-х гг. Надо верить, поскольку эта идея распространилась из Хельсинки до самого Турку.

В дополнение отмечу, что дискуссия совершенно не мешала, она была спокойной беседой, подходящей для общения в общественном транспорте.

Etäopettajana

Pääsin Pohjois-Karjalan Ammattiopistoon pitämään opetusta tapahtumantuotannosta ja opastusten elävöittämisestä, jotka työni kautta ovat tuttuja aihepiirejä. Toinen roolini on olla oppilaana kyseisessä oppilaitoksessa, jonne olemme ystäväni Eijan kanssa hairahtuneet.

No ei siinä luennoimisessa sinäänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun toimin verkko-opettajana. Osa oppilaista opiskelee etänä ja katselee opetusta tietokoneeltaan ja voi osallistua oppituntiin kirjoittelemalla opettajalle kysymyksiä ja kommentoida esitystä. Jos ei ole mahdollisuutta osallistua tuntiin reaaliajassa, voi oppitunteihin syventyä vaikka lauantaisaunan jälkeen, se vaatisi kyllä aikamoista motivaatiota opiskeluun.

Minulla oli antaa muutama linkki opiskelijoille elävöitetyistä opastuksista, jotka piristivät esitystäni. Kerroin Turun linnan vankilakierroksista, narrinkierroksista, kauhukierroksista ja räätälöidyistä opastuksista. Tapahtumantuotantoon liittyen kerroin mm. keskiaikapäivistä, ritaripäivistä ja Valpurin velholeiristä. Tapahtumia rakentaessani piirtelen pampulataulukoita, jotka esimerkkeinä heittyivät opettajan avustuksella kuvaruuduille. Antoin käytännön ohjeita, jotka soveltuvat tapahtuman kuin tapahtuman järjestäjän käyttöön.

Seuraavan luennon piti varsinainen opettaja, verkkokoulutuksen ammattilainen. Vasta hänen opetuksessaan tajusin, kuinka pitää toimia. Pitää tervehtiä totta kai eri puolilla Suomea tietokoneiden ääressä opetusta malttamattomana odottavia oppilaita ja pitää olla vuorovaikutteinen. Esityksen aikana voi käydä kirjeenvaihtoa oppilaiden kanssa. Etäopetus ei häirinnyt lähiopetusta, opettajan tuntosarvet toimivat virtuaalisesti ja livenä samanaikaisesti.

Verkko-opettaminen ja -opiskelu ovat monelle suomalaiselle arkipäivää. Minulla on vielä hiomista vuorovaikutteisuudessa. Unohdin etäopiskelijat kokonaan.

Uusi myssy

Olin kirkossa treffeillä. Minun piti hakea myssy, jonka kirjailija Kirsti Ellilä on neulonut lahjaksi. Hän oli ilmoittanut myssyn valmistumisesta aikaisemmin tekstiviestillä ja nyt hän uhkasi ottaa myssyn patakintaaksi tai kohta purkaa tykkänään, kun ei kerta lahjan saaminen kiinnosta. Olin jotenkin missannut ilmoituksen, muuten olisin syöksynyt heti noutamaan.

Edellisen Kirstin tekemänsä myssyn, meripihkan värisen, olin heikkouden hetkenä myynyt Pohjanmaalle, kun tuttavamme rakastui siihen syvästi. Hinta oli häpeällisen alhainen, joka vieläkin harmittaa. Uusi myssy sopii nykyiseen asuuni, olisi kyllä sopinut se meripihkanvärinenkin.

Astuin kirkkoon myöhästyneenä, lomaillessani minulla ei ole minuuttiohjelmaa. Mieleeni tuli opiskeluaikana kuulemani kertomus Vilppulan ukosta, joka oli parantaja. Tai oikeastaan muistoni päähenkilö on ukon vaimo, joka oli myös parantaja. Vaimon suusta pulppusi transsitilassa Raamattua säe säkeeltä. Sitä kuulijat kuitenkin ihmettelivät, miksi Jeesuksen nimen kohdalle tuli aina Manu. Mikä ihmeen Manu?

Joku äkkäsi lopulta, että Raamatussahan sanotaan: "Immanuel on hänen nimensä oleva." Kun astuin tänä päivänä kirkkoon, pappi sanoi juuri nuo sanat. Immanuel eli Manu tarkoittaa Jumala kanssamme.

Imetys päättynyt

Pari kuukautta sitten.

Pienet kissamme ovat saavuttaneet kolmen ja puolen kuukauden iän. Purkka-äiti on löytänyt itselleen turvapaikan ja karistaa pakenemalla pesueen kintereiltään eikä enää taivu imettäjäksi. Partanen osoittaa itsenäistymisen merkkejä istumalla pisimpään kissatelineellä rappusilla, Mustapippuri on vilukissa ja makailee pankon vieressä ja Viiru pienimpänä nukkuu kissahotellin ylimmässä kerroksessa. Muina aikoina onkin sitten aika vilske.

Kuvan ottamisesta on aikaa. Ruokailemassa ovat Ernesti, Partanen ja Mustapippuri. Viiru osallistuu etänä.

Tykon tykönä

Taidemaalari Tyko Sallinen syntyi tällä paikalla olleessa talossa 14.3.1879 ja on saanut laatan.

Pohjois-Karjassa sijaitseva Nurmes on ollut usean herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Meno yltyi mittasuhteisiin, joka sai luterilaisen kansankirkon ihmettelemään ja kavahtamaan. Tyko Sallinen syntyi pahimpaan mylläkkään 130 vuotta sitten.

Miehen iässä taidemaalari Tyko purki lapsuudessa saamiaan traumoja tummasävyisiin rajunoloisiin maalauksiin, joita taidepiireissä paheksuttiin. Hihhulit-maaluksessa on arvostelun mukaan kuvattuna kamalia ihmisiä, oikein luonnon irvikuvia. Ainut valonpilkahdus näkyy seuraväen yläpuolella leijuvassa ristiinnaulitussa ja enkelissä. Tai oikeastaan ei maalauksessa Jeesusta ole naulittu ristiin, hän näyttää paremminkin lentelevän leijan tavoin ja enkeli on mukana samassa virtauksessa.

Minusta maalauksen ihmiset näyttävät tavallisilta Pohjois-Karjalan asukkailta tai suomalaisilta, eivät he rumia ole, häkeltyneitä kyllä. Minkä ikäinen Tyko oli, kun perhe muutti pois Nurmeksesta? Vahvistuivatko mielenvarjot vasta seuraavissa asuinpaikoissa? Mitenkähän Tyko lausutaan Luxenburgin kielellä (Lëtzebuergesch)?

Kermalaituri kirjastona

Kävin kotikylän kirjastossa, joka on entinen maitolaituri tai kermalaituri, kuten täälläpäin nimitetään katosta, johon tuotiin meijeriin menevät maidot. Kuvan laittaminen on mookulalle liian työlästä, joten pistän aiheeseen liittyvän foton myöhemmin.

Kirjaston hyllyllä oli rivi lakikirjoja, olisi voinut alkaa oikeustieteen opinnot. Suomen laki-hyvllyllä oli Remestä ja Jörn Donnerin Uusin maammekirja. Olisi ollut valittavana Jari Tervon Ohrana ja Antti Tuurin Lakeuden kutsu ja Uosukaisen Liehuva liekinvarsi.

Valitsin lopulta Tuija Lehtisen Franseskan, mutta en ehdi sitä lukea loppuun tällä matkalla. Maitolaiturilta saa ottaa kirjoja myös pitkäaikaislainaan.

Aikakauslehtiä on pinoittain. Maitolaituri toimii myös lukusalina, siellä on kolme koivupölkkyä istuimiksi ja pieni pölkky pienelle istujalle. Valaisimena on lyhty, tänään oli ilmaantunut lapsen lyhtyä pitävä tonttu.

Kirjastossa on nyt aika vilpoista, -18 °C, tähdet ja juuri satanut lumi keventävät pimeyttä.

Rajallinen muisti ja rajaton mielikuvistus

Parikkalan kohdalla katsoessani ulos ikkunasta, muistin kuinka hamassa nuoruudessani ei Parikkalan kohdalla saanut katsoa junan ikkunasta tiettyyn suuntaan. Junassa laitettiin luukut ikkunoihin. Vai oliko se vain niin, ettei saanut katsoa Neuvostoliittoon päin. Tuliko junassa kuulutus, ettei saanut katsoa vai mistä minä tiesin olla katsomatta vai onko tämä kaikki mielikuvitusta. Vai olisiko vain valokuvauskielto ja onko se voimassa nykyäänkin.

Nyt katsoin tarkkaan ja kuvittelin että järven toisella puolella on Venäjä, Eikös sitä oikein suositella sinne katsomaan ja luomaan yhteistyökuvioita rajan taakse. Asemalla oli pitkä jono junavaunuja, joihin oli lastattu vankkoja tukkipuita. Olivatko ne menossa vai tulossa yli rajan, onko se vain valtakunnan sisäistä puukauppaa. Mitenkäs niitten puutullien kanssa kävikään?

Missään muualla en ole kuullut sellaista hepokattien aikaansaamaa pauhinaa kuin kerran yöpyessäni Parikkalassa. Oli hepokatti maantiellä poikittain jala jallai jala jala vei ja se kaiveli haravalla hampaitaan jala jallai jala jala vei.

PS. Kyselin katsomisrajoituksista ja luukuista kotipaikkakunnalla ja järki-ihmiset sanoivat, että rajan tuntumaan liittyvät muistoni ovat mielikuvitusta.

Vuodenlopun mietteitä

Erensti (3 kk) lähti tassuineen uuteen kotiin.

Nyt kun Tatu ja Patu-näyttely on pystyssä, avautuu talkoovapaan näköalat. Kahden viikon ajan saa ihan palkatta rakentaa yksityiselämäänsä ja tulevaisuutta. Silti vuodenvaihde asettaa omat haasteensa työpaikalla, mikään ei tunnu olevan kyllin. Vielä pitäisi tehdä sitä ja tätä ennen kuin lähtee lomille. Mutta hetkinen, nythän minä olen jo talkoovapailla, siis lomalla, ei minun pitäisi viipyä työasioitten parissa.

Sain tänä vuonna vedettyä Ritaripäivät ja niiden jälkeen venäläispäivän, Valpurin velholeirit, Keskiaikapäivät ja nyt tuon Tatun ja Patun. Välillä olin narrina, vankiämmänä, ruttotautisena, jolloin kallo kolahti Sturen kirkon lattiaan, kun kaaduin kuolleena maahan. (Muuten, linnan eteisaulan lattialaatat kuten Sturen kirkon laatatkin on valmistanut Kupittaan Savi.) Sitten vedin vielä sairaslomittajana pari Kuolemaa, kidutusta ja kummituksia-kierrosta ja tavallisia opastuksia. Ja kaiken tein yhdessä suunnilleen saman ahkeran joukon kanssa yhteistyössä tiimirajojen yli harppoen. Oman lisänsä vuosiohjelmaani antoivat pari muuttoa ja sairastuminen homeyliherkkyyteen.

Sain tänään idean, kuinka Turun linnan kävijämäärät saataisiin pienellä budjetilla hyvään kasvuun ja kulttuuripääkaupunivuonna 2011 olisi linna näkyvästi esillä ja Turun kuapungin historiallinen museo kestosuosikkina rahoitusvaikeuksien keskellä painiskelevassa kaupungissa. Idean toteuttaminen vaatisi vain samaisen osaavan joukon työrupeaman, kukin olisi asiantuntija oman kokonaisuutensa toteuttamisessa.

Olen saanut toteuttaa vuosikymmeniä kestäneen työurani aikana unelmiani, tosin usein vuosien viiveellä. Silloin kun idea on tullut ja työkaverin kanssa sitä ehdotettu, on se ollut niin uutta, ettei sitä ole uskallettu ottaa ohjelmatuotantoon. Linnan narrien esiinmarssi oli "villiä touhua", ei kuulunut museon linjaan. Linnan portaiden ravaaminen kulttuurin ja liikunnan nimissä ei myöskään sopinut ohjelmaan. Siitä olen vähän katkera, sillä tänään minäkin olisin kymmenen kiloa kevyempi.

Siis ihan totta, en saa jäädä uuden idean vangiksi. Jossain vaiheessa pitää ymmärtää keskittyä Tärkeisiin asioihin. Nythän voisi jatkaa rempalleen jääneitä syystöitä kotona, uppoutua ns. omiin projekteihin tai lähteä matkoille.

Palautumista

Näyttelytyöryhmä sai energisen lisän, kun Michael Monroe tuli mukaan riveihin.

Internet oli pois toiminnasta viisi päivää ja katkos sattui kovin epäedulliseen ajankohtaan. Olisin voinut hoitaa jonkin kiireellisen asian näyttelyn valmistumisen loppumetreillä kotoa käsin. Toisaalta vapautui aikaa nkkumiseen, joka on tärkeää tautisena aikana. Infulenssa verotti aina jonkun rakentajista pois joukoista, mutta silti etenimme määrätietoisesti aikataulussa.

Eilen illalla oli Tatun ja Patun Suomi-näyttelyn avajaiset Turun linnassa. Alkuseremoniat, jotka sisälsivät pari puhetta ja mitalienjakoa, toimitettiin juhlahuoniston kuninkaansalissa ja sen jälkeen kutsuvieraat pääsivät tutustumaan näuyttelyyn.

Juhlan päähenkilö oli vetovoimainen rockartisti Michael Monroe, joka jo päivällä sai lehdistön syttymään. Michael on tottunut salamavalojen räiskeeseen ja hän jaksoi vielä illalla poaeerata ihailijoitten kanssa. Näyttelyn korkeimmassa vitriinissä on Michaelin asusteita, joiden helmet ja paljetit kimaltelevat. Yksi vaatekokonaisuus on seinällä, housujen sivusaumoihin kiinnitetyt ledivalot vilkkuvat. Näyttelyjulisteessa Michael keikkuu linnan katolla.

Olen tyytyväinen näyttelyn karaokelavaan. Pelkäsin äänen kaikuvan häiritsevästi eteisaulaan, mutta lavalta tulevat musiikit keskittyivät sopivasti katsoman levyiseen sektoriin. Tunsin itseni kovin onnelliseksi, kun avajaisiin saapuneet ystävät hoilasivat lavalla. Karaokelaulaja Kurre sai houkutelluksi ujoimmatkin estradille.

Paikalla oli aika paljon lapsia, koska talvimaiseman rakentaneet nuoret vanhempineen saivat kutsun. Talvimaisemaa voi tarkastella kiikareilla Tatun ja Patun tyyliin. Sitten voi kiivetä saunan lauteille miettimään Asioita.

Voi, näyttelyssä on niin paljon yksityiskohtia, jotka tarvitsevat oman juttunsa. Nyt olen niin onnellinen, että olen melkein onneton.

Pimennossa

Asuinalueellamme on internetyhteydet poikki kaivinkoneen möyrimisen takia. Nyt pitäisi olla mokkula, jotta pääsisin hoitamaan kontakteja maailmalle ja hoitamaan työasioita, ainakin sähköpostit pitäisi päästä lukemaan. Toisaalta mokkulan hankkiminen ei innosta tilapäisen häiriön takia, kun ei ole esimerkiksi kesämökkiä, jonne voisi mennä uimaan ja kalastamaan ja roikkumaan netissä.

Lomilla matkustan kotiseudulle ja silloin mokkulasta luulisi olevan hyötyä, mutta kun ei ole. Luonnonkauniissa kylässämme ei ole edes laajakaistaa, kun korkeat vaarat estävät bittisinkoilut. Yleensä hylkään siellä modernin tiedonvälityksen vaatimat vehkeet ja menen sukulaisten ja naapurien luo kyläilemään.

Viime syystalvena innostuimme naapurin emännän kanssa lähtemään erämajalle, vaikka tie oli jäinen ja pimeä oli tulossa. Majavan tukkimaa ojansuutakin piti käydä katsastamassa. Lammen pinta oli ohuen jääriitteen peittämä. Puolukkatertut olivat syväjäädytettyjä, mutta makeita. Sytytimme tulen takkaan ja söimme eväitämme harmaaseinäisessä hirsimökissä.

Kotimatkalla auto vieri uhkaavasti tien sivuun ja ehdin jo sanoa, että varmaan pitäisi naapurin nuori mies hälyttää hinaamaan, jos kärri menisi ojaan. ”Eipä tiällä oo kenttee, ei kännykät toemi”, sanoi emäntä ja polki kaasua.

Rekvisiitan metsästystä.

Suomen viralliset vähemmistökielet ovat pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame, viittomakilei ja romanikieli. Näyttelyä varten hankin kirpputorilta rekvisiitaksi lapinnuken, jonka arvelinkin olevan tavanomainen matkamuisto. Sain vahvistukset asiasta Saamelaiskäräjiltä. Haluaisin hankkia oikean käsityönä tehdyn saamelaisnuken näyttelyyn, mutta nyt ei enää ehdi. Onneksi hankkimani nukke on varsin söpö eikä se ole ihan viimevuosien kaupallista tuotantoa. Näyttelyn oheistapahtumana voitaisiin järjestää saamelaispäivä.

Nyt pitäisi vielä löytää saamelaisten pöytälippu. Lipussa on aurinkoa ja kuuta symboloiva kiekko. Romanien lipussa on myös ympyrä, ehkä se on kärrinpyörä. Intian lipussa on myös chakra, pyörä, sieltä romanit ovat lähtöisin. Ensimmäiset romanit tulivat Suomeen 1500-luvulla.

Niin ja viittomakieli. Juliste on tulossa.

Tällaisissa yksityiskohdissa sitä voi askarrella vielä illallakin, Olen aivastanut kolme kertaa. Ei kai se nyt iske.

H-hetki lähestyy

Näyttelyn rakentamisessa pitää ottaa osaamisen kaikki osa-alueet käyttöön. Arja ja Roni täydentävät Luostarinmäen pienoismallia.

Tatun ja Patun Suomi-näyttelyn avajaisiin on runsas viikko, joten näyttelyn pitäisi olla suurinpiirtein valmis. Olemme edenneet aikataulussa ja tunnelma näyttelynrakennus on kiihkeän toimelias. Kun saavun iltahämärässä kotiin, ajattelen seuraavan päivän töitä ja teen kaikkea mahdollista näyttelyyn liittyvää. Sen lisäksi syön, seurustelen perheenjäsenten, joista suurin osa on kissoja, kanssa.

Näyttelyä voisi tehdä rimaa hipoen välttäen liikaa innostumista. Sillä tavalla syntyy asiallisia näyttelyitä ja aiheeseen vihkiytyneet voivat niistä saada irti odottamansa. Tai sitten näyttely vie mukanaan ja on vain pidettävä huoli, ettei se ryöstäydy käsistä. Idea ja oivallus ruokkivat uusia ideoita ja oivalluksia. Särmääkin näyttelyssä pitää olla, niin että se herättää keskustelua puolesta ja vastaan.

Parasta on se hetki, kun jonkin yksityiskohdan on hahmotellut päässään ja sitten paperilla ja sitten toteutusvaiheessa se näyttääkin kuviteltua paremmalta. Välillä tulee mokia, jotka toisinaan kääntyvät voitoksi. Tatu ja Patu-näyttelyn rakentamisessa on hyvä porukka, jokainen tekee oman osuutensa paremmin kuin kukaan muu.

Vaikka olisi kuinka innostunut ja vaikka olisi jäljellä tekemistä, jossain vaiheessa sitä ei vain jaksa, vaikka työhuoneen ja näyttelysalin välin sahaaminen luulisi kasvattavan rautaisen kunnon. Rappusten kiipeäminen ja tavaroiden kantaminen ei tunnu missään, ja sitten yhtäkkiä tuntuukin.

Täydennystä sukkasiinipohdintaani

En ole vielä itse tehnyt sukkasiineja, mutta löysin kuin löysinkin mummoni tekemät sukkasiinit, vihonviimeiset hänen tekemänsä. Muistan, kuinka silloin saimme kirkonkylältä niihin vielä nahkapohjat, ne ovat kovempaa nahkaa kuin aikaisemmin hankkimamme. Suutari sanoi, ettei niitä enää tämän jälkeen mistään saa. Tassujen alla näkyvä räsymatto on äitini kutoma.

Tästä pääsee aiemmin aiheesta kirjoittamaani pieneen juttuun.

Täydennystä tapettijuttuuni

Lupasin täydentää myöhemmässä vaiheessa Uskelan tapetteja koskevaa blogijuttuani kuvalla ja nyt on se hetki. Olen lisännyt kuvan.

Ennemmän kuin salonkitaidetta

Kävimme taannoisella museomatkalla Helsingin kaupungin taidemuseossa, jossa on näyttely Kauneuden pauloissa - Mestariteoksia Tretjekovin gallerian kokoelmista. Näyttelystä oli artikkeli tiistain 10.11.2009 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla, kirjoittaja on Timo Valjakka.

Pidin näyttelyn taideteoksista, ne olivat upeita. Ns. realistit antoivat aikanaan rankkoja arvosteluja, kuinka salonkimaalauksissa on häpeällisen leveitä kullattuja kehyksiä, maalaukset ovat pikkutarkkoja, pysähtyneitä, kiiltokuvamaisia ja pinnallisia. Hesarin kirjoituksesta jatkuu samansuuntainen  ajattelu ja sitä täydentää kuvavalinta: Fjodor Andrejevits Bronnikovin Pythagoralisten hymni nousevalle auringolle, 1869. Otsikkokin on Akateemisen kauneuden vangit. Jos ei näe kokonaisuutta, voi kuvaa katsottuaan ajautua toimittajan kanssa samansuuntaisiin aatoksiin.

Näyttely on paljon muuta.

Menimme museoon myöshäsissyksyn kullatessa katunäkymiä, valo oli pehmeän paljastava. Saman pehmeän paljastavan valon taiteilijat olivat vanginneet maaluksiinsa. Maalaukset ovat yksityiskohtia myöten viimeisteltyjä. Aiheet ovat kiinnostavia.

Maalaamista on edeltänyt turkimustyötä. Kun on haluttu kuvata ihminen renessanssipuvussa, tehdä historiallista henkilöä esittävä muotokuva, on se edellyttänyt matkaa Italiaan, tutustumista renessanssin mestarien töihin, On pitänyt löytää oikeanlaiset rakennukset ja interiöörit. Pohjatyö on ollut valtaisa ennen kuin on voinut tarttua siveltimeen.

Renessanssin aikaa kuvaavilla maalauksilla on arvoa jos on kiinnostunut esimerkiksi pukuhistoriasta. Jos olisin ompelemassa itselleni renessanssipukua, menisin näyttelyyn uudestaan, sillä aikakauden puvut oli kuvattu täyteläisissä väreissään. Kangaslaatu ja pukuihin liittyvät detaljit on maalattu, niinpä, pikkutarkasti. Käsityöihminen saattaa ryhtyä naisen puvun nähtyään nypläämään. Historiallisaiheiset 1800-luvulla tehdyt maalaukset, juuri ne tinkimättömästi toteutetut ovat enemmän kuin muotokuvia tai maisemia. Näissä pinnallisiksi väitetyissä maalauksissa on monta ulottuvuutta. Ne tuovat historiaa visuaaliseen muotoon. Löytyyhän vastaavia maalauksia Suomestakin.

Jonkin maalauksen edessä tuli mieleen Albert Edelfeltin kuningatar Blanka, se jossa äiti pompottaa polvellaan tulevaa Norjan kuningasta: Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja... Blanka on kuningas Maunu Eerikinpojan puoliso. Kun Albrekt Mecklenburgilainen  ja kuningas Maunu riitautuivat, Turun linnakin joutui kahinaan mukaan. Albrekt piiritti linnaa kahdeksan ja puoli kuukautta, vasta sitten linna antautui. Kahinoitten päätteeksi Maunu Eerikinpoika karkasi Valamon lustariin ja kuoli seillä. Hetkinen, taisi harhautua sivupoluille, Blankahan kuuluu Suomen kultakauden taiteeseen. Niin joo, mutta silloin Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa.

Helsingin taidemuseon näyttelyssä on renessanssin lisäksi antiikin aiheita ja mittava määrä idyllisiä Italia-aiheita. Romaeja esittävistä muotokuvista muistin Martta Wendelinin maalaukset, joissa mustalaiset elävät ikuisessa kesässä. Marmoriveistos, Näkinkengässä nukkuva Amor tuo mieleen vuosi sitten Eremitaasissa näkemäni Rafaelin teoksen, joka delfiini kannattelee merestä löytämäänsä pientä poikaa.

Aikanaan ymmärrettävistä syistä kyllästyttiin todellisuutta pakenevaan ilmaisutapaan, heräteltiin taiteilijoita, etteivät nämä pakenisi aiheineen menneisyyteen ja etteivät he kuvaisi köyhyyttä huolettomana idyllinä. Mutta hylätä mestariteokset varastoihin pois ihmisten silmistä. Onneksi taideteokset säilyivät. Onneksi jotkut ylläpitävät vanhaa akateemista perinnettä.

Jos Hesarissa olisi artikkeliin liittyvänä kuvana ollut vaikka vahva naismuotokuva, olisi kuva houkutellut museokäyntiin. Jos lehdessä olisi ollut Italia-kuva, Italian ystävät huomaisivat suunnistaa näyttelyyn.

En ole koskaan opiskellut taidehistoriaa ja sen vuoksi on kevyt kirjoitella. Vaikka venäläiset taiteilijat olisivatkin olleet akateemisen salonkitaiteen vankeja, katselin heidän aikaansaannoksiaan ihailevan vapautuneesti.

Kissahotelli

Mustapippuri ja Viiru, ikää 2,5 kk.

Monikerroksinen pentuhotellimme on edelleen ahkerassa käytössä. Se kelpaa kiipeilyyn ja temmellykseen. Kun kissamme väsyvät, ne kiipeävät omiin huoneistoihinsa päiväunille, toisinaan ne sulloutuvat kaikki neljä samaan osastoon.

Turku sai kuningaspatsaan

Kuvanveistäjä Sofia Saari patsaan pajastustilaisuudessa.

Cкульптор София Саари на открытии памятника

Casagranden talolla (ent. Ingmanin talo), sen piha-alueella oli tänään patsaanpaljastustilaisuus. Paljastettu veistos on kuvanveistäjä Sofia Saaren käsialaa ja aiheena on kuningas Juhana III.

Porin kaupunki vietti 450-vuotisjuhliaan viime vuonna ja Sofia toteutti sinne Juhana-herttuaa esittävän patsaan. Perustaessaan Björneborgin kaupungin Juhana oli parikymppinen nuorukainen ja sellainen hän on veistoksessakin. Parta ei ole vielä ehtinyt juurikaan kasvaa. Katariina Jagellonicaa hän ei ollut vielä tavannut, vaan hänen rakkaansa oli Kaarina Hannuntytär.

Turun veistoksessa Juhana on vankkapartainen viidenkymmenen ikäinen kuningas. Juhana III liittyy vahvasti tontin historiaan, sillä kuningas määräsi sinne rakennettavaksi kirkon Turun suomenkieliselle väestölle, koska ruotsinkieliset olivat omineet Tuomiokirkon. Paikallinen hallintokoneisto toimi sen verran hitaaksi, ettei rakennushanketta saatu vietyä loppuun ja Pietari Brahe jyräsi 1600-luvulla rapistuneen työmaan itselleen nimetyn kadun tieltä.

Ennen patsaan paljastamista kävin tontilla sijaitsevassa Pyhän Hengen kappelissa. Pyhän Hengen talon, kappelin ja hautausmaan keskiajalta alkavaa historiaa on selvitetty arkelogisilla kauvauksilla. Paikalla ollut hoitolaitos ja hautausmaa oli varattu kaupungin kelvottomimmille asukkaille, kuten ruttotautisille ja aviottomille äideille ja heidän lapsilleen. Olin siellä minäkin arkeologian kaivauksilla 1970-luvun puolivälissä, kaivinkonemies puhisi kärsimättömänä, kun lusikoimme multaa viikosta toiseen. Paikalla on nyt ekumeninen kappeli.

Kuvanveistäjä Sofia Saari kuvaa kuningas Juhana III:n komeana elämää kokeneena kuninkaana, valtiomiehenä, Katariina Jagellonican puolisona. Takana on satoja sivuja historiaa, perehtymistä aikakauden kulttuuriin, muotiin, Vaasojen sukuhistoriaan. Veistos on aiheeltaan historiallinen, henkilöä on kuvattu aiemmin maalauksissa ja hautapaadessa. Sofian Turun veistoksessa on uusi ilmaisullinen ote, se on tämän vuosituhannen teos. Tutkijan ominaisuudessa saimme Ninan kanssa olla mukana miettimässä Juhanan olemusta. Lopputuloksesta huomaa, että Sofialla on otetta pronssisiin miehiin. Kyllä sen Juhanan ilmeestä huomaa.

Турку получил памятник королю

У дома Касагранда (бывший дом Ингмана), во дворе, сегодня состоялось открытие памятника. Скульптура, которая изображает короля Юхана III, является работой скульптора Софии Саари.

Город Пори отмечал своё 450-летие в прошлом году, и София создала для него памятник, изображающий герцога Юхана. Когда Юхан создавал город Бьёрнеборг, он был двадцатилетним молодым человеком, и таким он предстаёт в своей скульптуре. Даже борода ещё не успела вырасти. Он ещё не встретил Катарину Ягеллонику, а его любимой женщиной была Каарина Ханнунтютяр.

Скульптура Турку представляет короля Юхана в возрасте 50 лет с большой бородой. Юхан III тесно связан с историей этого отрезка земли, т.к. король приказал построить там церковь для финско-язычных жителей, поскольку Кафедральный собор принадлежал шведско-язычному населению. Местные государственные органы функционировали настолько медленно, что проект строительства не был осуществлён до конца, а в XVII веке Питер Браге запахал обветшавшую строительную площадку прочь с улицы, которая стала называться его именем.

Перед открытием памятника я побывала в часовне Святого Духа, расположенной на этом участке. История дома Святого Духа, часовни и кладбища, начинающаяся со средних веков, выяснялась в результате археологических раскопок. Лечебное учреждение, расположенное на этом месте, было предназначено для самых низких слоёв населения, таким как болеющим оспой и незамужним матерям с детьми. Я тоже была там в середине 1970-х гг. на археологических раскопках, экскаваторщик ворчал нетерпеливо в то время, как мы перебирали почву ложками целыми неделями. Теперь там находится часовня игумена.

Скульптор София Саари изображает короля Юхана III живым, повидавшим жизнь королём, государственным человеком, мужем Катарины Ягеллоники. Позади сотни страниц истории, посвящения в культуру эпохи, моды, родословной истории Ваасы. Скульптура по своей идее историческая, ранее личность изображалась в живописи и могильных росписях. В скульптуре Софии в Турку присутствует новая выразительная черта, это произведение этого века. Мы с Ниной в качестве исследователей смогли принять участие в размышлении по поводу сущности Юхана. Судя по конечному результату можно заметить, что у Софии есть хватка по отношению к бронзовым мужчинам. И конечно же это заметно по выражению лица Юхана.

Jokainen päivä merkkipäivä

Kylmällä säällä on parasta laittaa pipo päähän, viestittävät rautatieaseman graniittimiehet.

Aseman lähellä olevan Salakaupan taiteelliset hahmot esittelevät lämpimiä solmioita.

Performanssi toi psoriasistietoutta matkustavalle kansalle. 

Ehdin jo viikko sitten kertoa olleeni museomatkalla Helsingissä. Kävimme muun muassa Pablo Picasso-näyttelyssä Atenumissa. Aikaisemmin olen nähnyt suuren Picasso-näyttelyn Tukholman Moderna Museetissa 1988.

Nyt toivoin löytäväni Picasson sirkuskuvia ja muutamia Ateneumista löytyykin. Picasso vietti aikaa Medranon sirkuksessa Pariisissa, jossa esiintyi myös sirkusystäväni Edit Kleinbarthin isä 1945. Edit muisti kuinka niukkaa elämä silloin Pariisissa oli. Eläintenhoitaja Ernst myi sirkuksen edessä porkkananpaloja, joita ihmiset ostivat ja syöttivät niitä sirkushevosille. Noilla myynnistä tulevilla vähäisillä kolikoilla perhe selviytyi päivästä päivään. Picasson pula-aikaa kuvastaa Härkä, joka on tehty polkupyörän istuimesta ja ohjaustangosta. Teos on näytteillä Ateneumissa.

Design-museon korunäytelyssä oli kultaa ja jalokiviä ja helmiä. Useat vanhat upeat korut ovat lainassa Turun museokeskuksen kokoelmista. Piti mennä Helsinkiin asti ihailemaan niitä. Nykyiset korutaiteilijat ovat ennakkoluulotonta porukkaa. Jos olisin taiteilija, voisin ottaa tuosta pöydältä kynän, kissojen vanuttaman vaahtomuovipallon, kynsiviilan ja Pronasol-nenävoideputkilon ja asetella ne hopeaketjuun kaunistamaan olemustani. Korun voi tehdä mistä vain, sillä voi kertoa sanoman, ei siinä ole aina kysymys pelkästään estetiikasta. Nenävoide kertoisi ajankohtaisesta tilanteesta, poden tällä hetkellä flunssaa, tosin ei kertomiseen kyllä korua tarvita, sen huomaa muutenkin. Design-museon näyttely oli kiinnostava, mutta ei siellä ehtinyt uppoutua, oli tiukka ohjelma ja piti juosta bussiin.

Päivän päätteeksi oli parasta olla hieman varovainen, sillä olin läpikotaisin taiteen kyllästämä. Postimuseon näyttelyyn sisälle houkuttelivat virtuaaliset hahmot hämäsivät hetken aitoudessaan. Kun menin rautatieasemalle, siellä nuori mies riisui paitdan ja housut, asetteli hattua suoraan ja vinoon, peilaili itseään. Ehdin jo miettiä, onko soveliasta tuijotella, mutta junaa odotellessa oli vaikea pitää silmiään irti. Performanssilla olikin sanoma, sillä vietettiin Maailman psoriasispäivää (29.10.). Sain tietoa tuosta sairaudesta, joka on noin kolmella prosentilla suomalaisista.

Nimikkopäivät ovat hyödyllisiä, sillä ne pistävät ajattelemaan. Autottoman päivän aattona näin nuoren naisen makaavan tiellä ambulanssihenkilökunnan ympäröimänä ja autonkuljettaja vaihtoi jalkaa sivummalla. En tiedä, kummanko varomattomuudesta onnettomuus johtui. Se mietitytti vielä seuraavanakin päivänä. 

Tänään onnittelen nimipäiväsankari Taistoa, huomenna muistelen isää. Ikkunasta näkyy naapurin pystyhaapa ja se tuo mieleen Kordelinin, joka toi hoikat haavat Kultarantaan. Tämä on myös lokakuun vallankumouksen muistopäivä ja Neuvostoliiton kansallispäivä, jota ei juhlita enää. Radiossa kerrotaan, että Roosevelt valittiin neljännen kerran USA:n presidentiksi. Taidankin kömpiä peiton alle ja viettää toisen Nenäpäivän.

Ihmeellisiä itsestäänselvyyksiä Suomesta

Ammattikoulun pojat Roope ja Jouni rakentavat savusaunaa Turun linnan Isoon linnantupaan.

Mietin vuosia sitten, että Turkuun pitäisi rakentaa Suomi-näyttely. Mistä meidät on oikein tehty ja mitä kaikkea jännää maahamme liittyy. Halusin kertoa itsestäänselvyyksistä, joita emme oikeastaan huomaakaan, mutta  joita ilman emme voi olla. Tutkimusmateriaalia kertyi mappikaupalla.

Kun Aino Havukainen ja Sami Toivonen tekivät kirjan Tatun ja Patun Suomi, joka voitti Finlandia Juniorin 2007, pääsin harppauksen eteenpäin. Kirjan visuaalinen ulkoasu, leikillinen ote aiheeseen ja sisällön pätevyys hätkähdyttivät. Vaikka on tarkkana, sivuilta löytyy yllätyksiä useammankin lukukerran jälkeen.

Tatun ja Patun Suomi-näyttelyn rakentaminen Turun linnaan on kiivaimmillaan. Savusauna on katolla keikkuvaa harakkaa vaille valmis. Näyttelyn aihe on laaja ja mukaan voi ottaa vain pieniä asiakokonaisuuksia. Täytyy myöntää, että olen kiitollinen saadessani tehdä tämän näyttelyn.

Mitä sana suomalainen pitää sisällään? Meillähän on koko joukko muualta tullutta väkeä. Me itsekin olemme tulleet muualta. Romanit saapuivat tänne jo 1500-luvun lopulla. Turku ja turkulaiset ovat olleet varsin keskeisessä roolissa uutuuksien tuojana, sillä aika monet ilmiöt ovat saapuneet maahamme täältä kautta. Suomalaisuutta on paras tarkastella lintuperspektiivistä, kuten yhteistyökumppanimme rock-tähti tekee.

 

Enempää en nyt vielä kerro, sillä lehdistötilaisuus on edessäpäin. Toivottakaa nyt onnea hyvät ihmiset tai pistäkää peukut pystyyn, niin että kaikki sujuu ja näyttely valmistuu, sillä meillähän on menossa talkoovapaat, organisaatiomuutokseen liittyvät muutot ja infulenssakin uhkaa. Luulen kyllä, ettei Tatua ja Patua mikään lannista.

Kissatorni

Tornin ulkopuolella kiipeilemässä Ernesti, 2 kk.

Yrittäessäni saada jonkinlaista järjestystä kotiimme tulin hankkineeksi kattoon kiinitettävän nailonmaisesta verkosta tehdyn monisäiliöisen rysän. Arvelin sen avulla saavani jaoteltua yksinäisenä harhailevat sukat omiensa pariin.

Pikkukissat ottivat tornin käyttöönsä. Ne vilistävät seinämää pitkin kattoon, taistelevat eri korkeuksilla, välillä tunkevat kaikki samaan osastoon, joskus kadonnut yksilö löytyy nukkumasta ylimmän kerroksen huoneistosta.

Se hämmästyttää, ettei kirpputorilta hankittuun (Ikean tuote) kapistukseen näytä tulevan minkäänlaisia vaurioita ahkerasta käytöstä huolimatta. Se on kestänyt jo pari viikkoa vauhdikasta menoa, kissat tekevät yhä pitempiä loikkia ja tarrautuvat terävine kynsineen kissatornin seinämään.

Joskus sitä tulee pistettyä rahansa turhuuteen, mutta niin ei käynyt tässä tapauksessa. Sukat ovat edelleen hujanhajan, mutta kissat ovat onnellisia.

Parantava paukahdus

Olin museomatkalla Helsingissä ja lopulta olin varsin uuvuksissa rahjattuani iänikuista painavaa reppuani joka paikkaan. Mitenkä siitä ei voi luopua hetkeksikään. Jalkani olivat muussia ja selkäkin alkoi oireilla. Oli vielä aikaa ennen kuin pääsisin majapaikkaani ja niinpä päätin mennä - museoon.

Menin Kiasmaan ja sain helpotuksekseni jättää tamineeni ja repun (ei saa viedä mueotiloihin) naulakkoon. Päädyin huoneeseen, jossa pyydettiin vierailijoita riisumaan kenkänsä, taiteilijan toivomus oli, että näyttelyyn tutustuttaisiin sukkasillaan. Oli mukavaa riisua kengät uupuneista jaloista. Kun astuin näyttelysaliin, tilanne parani entisestään, sillä taideteosta tarkasteltiin pehmeällä matolla selällään maaten.

Siinä oli kuin alkumeressä tai syksyisessä puutarhassa, sellaisessa jossa jalkojen alla räjähtelevät ylikypsät osittain mädäntyneet omenat. Tuli aika monia mielikuvia tajuntaan, musiikki vauhditti niitä, joten suuren osan ajasta pidin silmiä kiinni. Keskellä huonetta riippui koivunrunkoja, joiden oksissa keikkui läpikuultavia esineitä heittäen varjonsa seinälle. Koivut ja esineet olivat vähän kuin hopeaa ja minusta ne olivat hyvin kauniita. Lastasin kipeän selän alle tyynyjä niin että lopulta katsoin taideteosta ylösalaisin ja silloin selässäni paukahti. Jotain laukesi tai meni paikalleen tai joku lihas rentoutui niin että sen jälkeen oli mukava olla puolihorteessa taideteoksen sisällä.

Teoksen luoja on videotaiteen tähti Pipilotti Rist. Seuraavana päivänä teki mieli mennä Kiasmaan uudestaan, mutta se nyt olisi ollut liioittelua.

Syksyn olemus

Lapsi sen ymmärtää. Kuvan piirsi Nuutti silloin joskus.

Rakensimme renessanssilinnan

Tein blogini kääntäjän Helmin kanssa Turun linnan pienoismallin, joka esittää linnaa siinä asussa millainen se oli Juhana herttuan aikana 1556-1563. Pohjana on konservaattori Reino Mattilan 1970-luvulla kehittelemä paperinen pienoismalli, jossa linna on tämän päivän asussaan.

Esilinnan kaakkoiskulmaan ei ole vielä rakennettu pyöreää tornia, vaan sillä kohtaa on kumikas torni, joka vuosisadan lopussa jäi laajennusosan sisään. Siis se torni, jonka pohjakerrokseen oli rakennettu kaivo. Samassa kulmauksessa on porrastorni ja sieltä kulkusilta ylempään kerrokseen. Ikkunoissa on luukut. Privettejä on kaikissa siivissä, mutta ei varmaankaan riittävästi, sillä herttuan linnassa kulki porukkaa sadoittain.

Päälinnan puolella länsitronin kupeessa on palatsiosa portaikkoineen. Etelä- ja pohjoissiiven välillä pääsi kulkemaan kahta yhdyskäytävää pitkin, niiden toteuttaminen on aika hankalaa. Punamullatut katot, siipien tiiliset päätyrakennelmat ja tornien huipuilla olevat vartiokopit, joihin sytytettiin merkkisoihdut sekä viiritangot antavat juhlavuutta.

Pihalle pitää vielä tehdä kaivo, valleja kunnostaa, kaivaa vallihaudat, rakentaa puisto, tehdä sillat. Olen ollut pari kertaa viikossa töissä Kulttuuripajalla ja saanut opetusta erilaisten massojen valmistamiseen, siis ammattitaito on karttunut ja pian pystyy tekemään mitä vain. Pihalle ja linnan edustalle tuleviin puolen sentin pituisiin hahmoihin ei sorminäppäryys eikä iltapuhteet taida riittää.

Мы построили замок в стиле ренессанса

 

Мы вместе с переводчицей моего блога Хельми сделали макет Замка Турку, который изображает замок в том виде, каким он был в период герцога Юхана в 1556-1563 гг. Основой этого макета послужил макет из бумаги, созданный хранителем музея Рейно Маттила в 1970-х гг., который изображал замок в современном виде.  

 

В юго-восточном углу переднего замка еще не была построена круглая башня,  на этом месте  была угловатая  башня, которая в конце века оказалась внутри расширенной части замка. Т.е. та башня, в нижнем этаже которой был построен колодец. В том же углу находится лестничная башня и оттуда проходной мост на верхний этаж. Окнабыли со ставнями.  Уборные были во всех крыльях замка, но, безусловно, не достаточно, так как в герцогском замке находилось сотни людей.

На стороне Главного замка рядом с Западной башней находится дворцовая часть с лестницами. Между южным и северным крылом замка можно было ходить по двум объединяющим коридорчикам, их осуществление было весьма сложным. Крыши, покрашенные красной охрой, кирпичные торцовые постройки и охранные будки на вершинах башен, в которых зажигали сигнальные факелы, а также штанги с вымпелами  придавали торжественность замку.

 

Во дворе надо ещё построить колодец, отремонтировать стены, подрыть рвы и насыпать валы, построить парк, сделать мосты. Я ходила пару раз в неделю на работу в Культурную мастерскую и научилась готовить различные массы, следовательно, накопила профессиональные  навыки, и в скором времени смогу делать что угодно. Но для создания фигурок высотой в полсантиметра, которые должны были появиться во дворе и перед Замком, наверное, ни ловкость пальцев, ни сумерки не помогут.

 

Taivaan portilla

Jeesus sanoo: ... mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään,

ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. (Matt. 7:13–16).

Sain tilaisuuden käydä tutustumassa Turun Pyhän Katarinan kirkon kappelin alttarimaalaukseen. Sen on maalannut Theodor Schalin vuonna 1955.

Pappi-Merjan avustuksella löysin maaluksesta 18 henkilöä, ihmisiä vauvaikäisestä vanhukseen, osa enkeleitä. Keskustelimme maalauksen yksityiskohdista ja viivyimme kappelissa puolisen tuntia. Sisällöstä voi päätellä, että olin papillisessa seurassa.

Ammattiryhmistä ainakin tieteen ja taiteen harjoittajat sekä mustavalkoiseen työasuun pukeutunut hilkkapäinen diakonissa olivat päässeet kuvaan mukaan. Joukon keskellä oli myös äiti ja lapsi ja heitä kohti kurkottava isoäiti, aivan kuin Maria, Jeesus ja Jeesuksen mummo Anna. Taivaan postista sisälle liukuvat näyttävät muuttuvan kevyen aineettomiksi, kenties heistä tulee enkeleitä.

Vasemmalla reunalla nuori mies katsoo portista pois päin ja puristaa kirjoja rintaansa vasten. Hän rikkoo ensimmäistä käskyä, sillä kirjat ovat hänen epäjumalnsa, tietoisesti hän valitsee intohimonsa. Edessä on lyyhistyneenä nainen, jolla on lyyra kylkeä vasten. Hän on kiinnostunut lääkintätaidosta, siksi lyyra. Sellaisen äitini sai kun pääsin ylioppilaaksi, Kenties nainen on halunnut löytää ikuisen elämän salaisuuden kasveista kuten muinaiset alkemistit. Naisen edessä on Stilleben, siinä saattaa olla omenien lisäksi viinirypäleitä ja viikunoita. Yhdestä omenasta on vain siemenkota jäljellä. Nippu siveltimiä on siirretty syrjään. Hän tai joku muu on joutunut riisumaan naamionsa, näytelmä on päättynyt.

Maahan tallattavaksi on joutunut laakeriseppele, kunnian ja oppineisuuden tunnus, sinivalkoisella nauhalla varustettu. Hauta on ehkä jo kaivettu valmiiksi, lapio on saanut jäädä. Hautakummun seppelekin on siinä portin edessä, värikkyydessään kovin erilainen kuin seppeleet nykyisin, Merja totesi.

Portin vasemmalla puolella olevilla on ratkaisun paikka. Keskellä oleva nuori mies on nöyrtynyt, hän on polvillaan portin edessä. Portilla seisoo enkeli, odottaa tulevia vai kaipaako takaisin.

Oikealla on arki moninaisuudessaan, siinä vauvaikäinen ja äiti, rakastuneet, diakonissa hoivaaa tyynyllä istumaan tuettua vanhusta, joka näyttää satavuotiaalta, mutta kävelyyn tarvittavat kyynärsauvat ovat vielä käden ulottuvilla. Aika moni on selin ja sen vuoksi ei näe porttia. Madonnakin on selin, suojelee lastansa, ei halua ajatella sitä mikä on edessä. Hänkään ei tiedä, kuka ensimmäisenä joutuu lähtemään. Merja totesi, että taivaan portti on tuossa aivan lähellä.

Kun katsoin maalausta etäältä, Merja harjoitteli arkkujalustan vieressä ristin tekemistä hiekalla ja mietti, jospa hän teksisi seuraavassa ruumiinsiunauksessa ristin, kun sen tekeminen ei olekaan vaikeaa. Saman asian voi helposti hoitaa tekemällä kolme pientä hiekkakasaa, jotka kuvaavat samaa asiaa, ristiä. Ensiksi mainittu menetelmä näyttää hienommalta.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kirjoituspiiriä varten pienen tarinan, joka sivuaa Pyhän Katarinan kappelin alttarimaalauksen syntyvaiheita. Olin aikaisemmin nähnyt taideteoksesta mustavalkoisen valokuvan. Portin vierellä vasemmalla pieni tyttö tutkii keskittyneenä kaulanauhaansa helmi helmeltä, aina on uusi helmi vastassa, uusi sininen helmi, aivan kuin rukousnauhassa.

Uskelasta tapetteja Turun linnaan - Museon historiaa

Turun linnassa on Brahen salin lisäksi toinenkin 1600-lukua edustava tyylihuone, Kultanahkatapettihuone. Se on saanut nimensä tapettien mukaan.

Kultanahkatapettihuone oli esilinnassa jo ennen peruskorjausta ja silloin seinät oli peitetty aidolla kultanahkatapetilla niin pitkälle kuin sitä riitti eli vähän toista seinällistä. Vanha tapetti on peräisin joen partaalla keikkuneen Uskelan kirkon sakaristosta. Peruskorjauksen jälkeen uudelleen huonetta sisustettaessa aidot tapetit jätettiin tutkimuskäyttöön, oven viereen laitettiin lasin alle näytteeksi pari levyä alkuperäistä tapettia ja sitten kopiotapettia tehtiin niin paljon, että sitä riitti kaikille seinille.

Kopiotapetin valmisti Juha Stenberg kehittäen menetelmän ja tehden työn varmalla kädellä. Ammatillataan hän on automaalari, museossa työskennellessään hän toimi konservointiapulaisen nimikkeellä eläkkeelle siirtymiseen asti.

Kultanahkaa on valmistettu lampaan, vuohen ja sian nahasta. Nahkaan on puristettu kohokuvioita ja uurteita ja sitten on suoritettu pintakäsittely. Kultanahkalla vuorattiin seiniä ja päällystettiin huonekaluja. Aikanaan kultanahkajäljitelmiä on tehty papaerista. Turun linnan tyylihuoneen tapetit on tehty muovista vuonna 1988.

Kopiotapetin valmistusvaiheet:

1. Juha teki alkuperäisestä tapettilevystä silikonimuotin. Tai muistaakseni kahdesta, jolloin syntyi kuviokokonaisuus.

2. Muotin päälle sideharso ja sen päälle joku muovisekoitus. Muovilevyyn tuli alkuperäisen mukaiset uurteet ja kohoumat. Tapettilevyn kuivuttua muovilevy irtosi muotista.

3. Muovilevyn maalaus kullalla.

4. Harmaan värin maalaaminen.

5. Mustat kaarevat kuviot - tosi tarkkaa työtä tämä kaikki.

6. Levyjen patinointi.

7. Tapettien kiinnitys seinille niin että kuviot osuivat kohdakkain.

Ensimmäinen maininta Uskelan seurakunnasta on vuodelta 1329, joten olkoon tämä juttu onnittelukirjoitus 680 vuotiaalle seruakunnalle, jonka nimikin on jo uponnut Salon seurakuntaan.