Joulurauhaa kaikkialle maailmaan

Suomen Turusta se tulee.

Pala historiaa

Albumin sivuilta löytyy U-Bahnin ja S-Bahnin lippuja. Keskellä on jostain karkkiautomaatista tullut pikkupistooli, joka hämmensi rajan aseistetun virkailijan.

Vietin kesän 1968 Saksassa, joka siihen aikaan oli jakaantuneena itään ja länteen. Pääsin käymään Berliinissäkin, joka oli jakaantunut moneen zooniin. Bussia ei saanut pysäyttää matkalla Länsi-Saksasta Länsi-Berliiniin. Jännittäviä hetkiä koimme, kun bussista sauhusi vedet pihalle ja matkakumppanin nenästä tuli verta. Näkyvin raja oli Berliinin muuri idän ja lännen välillä. Pääsin itäpuolelle ulkomaalaisille tarkoitettua reittiä pitkin ja minulla oli passi ja joku lupakirja mukana. Rajanylitykset ja -alitukset olivat tarkkaan kontrolloituja.

Länsipuolella oli valotauluja, jotka oli suunnattu itään päin. Itäpuolella oli muurinpuoleiset ikkunat laudoitettu umpeen eikä sieltä saanut vilkuilla valotauluissa lähetettyihin uutisvirtojen suuntaan. Asuin länsipuolella pommien vaurioittamassa talossa, jota nunnat emännöivät. Idssä brötchenit ja jäätelö maistuivat.

Lännessä myytiin postikortteja, joissa oli Kennedyn kuva ja teksti: Ich bin ein Berliner. Kennedy vieraili Berliinissä kesäkuussa 1963 ja hänet salamurhattiin marraskuussa. Viisi vuotta ennen matkaani.

En voinut käsittää muuria. Olin tyhmänrohkea ja kävin irroittamassa muurista palasen. Se aiheutti liikettä vartiotorneissa. Olen edelleen elossa ja suunnittelen matkaa Berliiniin. Muurinpalasta ei tarvitse mennä ostamaan matkamuistoksi, kun sellainen lähti mukaan jo viime kerralla.

Karjalainen kyly

Olimme saapuneet karjalaiseen kylään, jonka läpi virtaava joki oli tyven ja rakennusten päätyjen kuvajaiset heijastuivat iltaruskon värittämään kalvoon. Huivipäiset naiset olivat odottamassa riippusillan kupeessa ja bussilastillinen matkalaisia jaettiin kyläläisten kesken. Kuljin nutturapäinen Annin perässä ensin kiemuraista hiekkatietä ja sitten kapeaa polkua pitkin hänen kotiinsa, jossa oli ruoka katettuna. Luulin, että pöydässä odottaisi karjalanpiirakat ja karjalanpaisti, mutta pöytään olikin katettu venäläistä vuokaleipää, perunakeittoa ja ohuita tomaattiviipaleita. Myöhemmin kuulin, että uunit on purettu pois kaikista taloista, leipä ostetaan kaupasta ja keitot keitetään sähköhellalla. Ruoka maistui, Anni istui vastapäätä ja tutkiskeli vierastaan. Kun sanoin keiton olevan hyvää, Anni katsoi läpitunkevalla katseellaan, ja jos olisin oikeasti ajatellut jotain muuta ruuan laadusta, hän olisi varmasti huomannut sen.

Annille oli karttunut ikää muutamaa tuntia vaille 75 vuotta. Valkovenäläinen Ukrainasta tullut mies oli vienyt nuoren Annin Murmanskiin ja sitten oli palattu yhdessä Karjalaan, mutta kuolema korjasi miehen ennen aikojaan. Mies oli ollut oikein hyvä ihminen, ei ryypännyt, oli niin pulska ja punaposkinen. Annin poika asuu perheineen joen toisella puolella, toinen poika on Pietarissa töissä ja nuorin ... Annin ilme muuttui tuskaiseksi ja kyyneleet alkavat valua. Sitten Anni kysyi, että maistuuko kyly, niin että mennäänkö saunaan. Mikäpä tuntuisi paremmalta kuin sauna matkan jälkeen. Kun Anni kuuli, ettei minulla ole halattia mukana, hän etsi suurikukkaisen saunatakin kaapista, joka piti pukea jo mökissä päälle. Kuljemme peräkkäin pyyhe kainalossa polkua pitkin harmaiden hirsirakennusten ohi saunalle.

Anni seisoi vasta kädessään ja kysyy, että saako hän kylvettää minut. Olin hiukan hämilläni. Vanha ihminen joutuu kuumassa saunassa tekemään kylvettäjän raskaan työn, mutta karjalainen kyly kuulosti sen verran houkuttelevalta, että asetuin lauteille. Anni heitti löylyä ja hetkessä hirsiseinäisen saunan täytti mäiske ja vahva koivulehtien tuoksu. Jos vaivaa oli lavoissa tai ristiselän tienoilla, niin sauna jos mikä sen parantaisi. Anni paukutti vastalla kiivaaseen tahtiin ja luki: ”Kipu vaiva mene perkeleen helvettiin. Mene pois.” Sitten Annin ääni pehmeni ja hän maanitteli, että kivut ja vaivat voisivat lähteä virtaa pitkin menemään. Minulta olivat kaikonneet kaikki jännitykset, ei tehnyt mieli olla missään muualla kuin Annin saunan lauteilla ja olisin voinut vaikka nukahtaa. Sitten kuulin, että seuraavana olisi vuorossa pötzipuoli. Käännähdin selälleni ja Anni kyseli, että onko lapsia ja onko asiat muuten niiltä osin kunnossa. Saunassa oli aika pimeää, joten en nähnyt Annin katsetta, mutta ilmeisesti se oli tuo läpitunkeva tutkiva katse, jonka olin huomannut heti tavattuamme. Alkoi vinha mäiske. Jos lapset tähän mennessä ei olisi tullut tehtyä, niin tuskin Annin huiskinnalla olisi sentään sellaista taikavoimaa, että asia enää korjaantuisi, rohkenin ajatella. Käsittely jatkui ja Anni luki: Tule terveeksi, tule Jumalan luoman terveeksi.

Istuin saunan seinustalla puhdistuneena ja Jumalan luoman terveenä ja saunasta kuului, kun Anni ajoi itsestään irti kivut ja vaivat. Sitten mentiin uimaan. Ei, tänä kesänä ei Anni ollut uinut joen yli. Hetken päästä hän oli jo kaukana puolivirrassa ja Annin pää kokonaisuudessaan oli hänen nutturansa kokoinen. Melkein hätäännyin, että mitä minä nyt teen, jos emäntäni jo ensimmäisenä iltana hukkuu silmieni eteen. Onneksi Annin pää kuitenkin vielä kasvoi normaaleihin mittasuhteisiin. Onnittelin häntä suorituksen johdosta.

Anni istui penkille ja laskevan auringon kullassa kertoi, että hänen kaunis nuori poikansa tapettiin Kostamuksen kaupungin pimeillä kujilla. Poika lepää kalmismaalla talojen takana, siellä missä on vihreää, siellä puiden keskellä, ihan siinä lähellä kasvaa koivu ja vahva mänty. Anni näytti saippuaa, painoi sen rintaansa vasten, kuiskasi. Saippua on parasta lääkettä, sitä pitää käyttää säästeliäästi, sillä sillä saippualla hän pesi poikansa ruumiin.

Annin syntymäpäivä lähestyi, enää tunti. Istuin kuistilla ja katselin kalmismaalle päin, sinne missä pojan haudalla oli teekuppi kuin Annin kattamassa pöydässä, kolme pikkuleipää, joista yksi osittain syöty, vahakukkia ja hautakivessä pojan kuva. Tummakulmmainen kaunis poika.

Anni oli sitonut sileän huivin kaulaansa, kattanut teepöydän ja paistanut kakun, jonka reseptin hän oitis lupautui antamaan. Konjakkipullon etiketissä oli marjojen kuvia. Kilistimme kristallilaseja heti puolen yön jälkeen ja sanoimme terveydeksi niin monella kielellä kuin osasimme ja joimme vielä toiset. Sitten Anni pani korkin kiinni ja sanoi, että tämä on sitten aamuksi. Lauloimme Karjalan kunnailla lehtii puu ja Lapsoset ketterät kotihaasta, sitten tapailimme vielä ortodoksien onnittelulaulua Monia vuosia, monia vuosia, monia armorikkaita vuosia. Annoin Annille lahjaksi kahvipaketin ja suklaarasian. Anni sanoi, että hän juo vain teetä, mutta suklaa kyllä maistuu.
 

Hän olisi pitänyt tästä runosta

Sain kaksi viikkoa sitten sairaalasta ystävältäni Marjutilta tekstiviestin, jossa hän kertoi viimeisen taipaleensa alkaneen. Tapasimme vielä viikko sitten. Kattoikkunan laseille tuuli lennätti rakeita. Taivas oli harmaa, mutta sitten aurinko alkoi paistaa lumipitsien läpi.

Marjut lähti eilen. Hän piti Lapista ja saamen kielestä, Tenojoessa polskivista lohista, männyistä ja etelän tammipuista. Marjaomenapensaasta. Hän piti niin monista asioista.

Marjut olisi pitänyt Käenkukuntayöt-kirjan runosta. Ehkä Marjut on lukenut joskus sen, varmaankin on.
Öndrejanskej, missähän sellainen paikka lienee.

Tundra

Kultasarvisen porolauman kanssa kuljen.
Kolmikymmensalkoiseen metsäkotaan sisään
menin,
kuusipuiselle maalatulle laudalle istuuduin,
ruokani juomani keittävän teekattilan tulelle
ripustin,
viidentoista poronnahkaisen louteen alle
istuuduin,
kahdenkymmenenviiden lämpimän poronnahkaisen
päällislouteen alle istuuduin.

Kodan purin ja kaksitoistakaplaiseen luistavaan
kelkkaan istuuduin,
valkean porontaljan istuimeksi asetin.
Hyvinopetetut rivakat huimat porohärät
valjastin.
Ajohihnan maalatun renkaan läpi ohjakset
pujotin.
Karhukeihäs-kärkisen maalatun kauniin
ajosauvani käteeni otin.

Tundralle ajan, mustalle kaukaiselle
tundralle.
Sadankahdenkymmenenviiden joen taakse ajan,
korkeiden ja matalain harjanteiden taakse ajan.
Ajan aavojen soiden taa, joilla kurjet
viheltävät,
ajan suojärvien välitse, joilla joutsenet
joikuvat
ajan pitkää kuivunutta puronuomaa,
jossa jänikset luistelevat,
ajan keskelle mustaa kaukaista tundraa,
ajan sinisen meren äärelle,
tuhannen täyden virstan päähän ajan.
Öndrejanskejn lakeaa vainiota ajan.

Käenkukuntayöt
Komien lyriikkaa. Toimittanut ja suomentanut Raija Bartens. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 414, 1984.

Espoon keikka

Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatun ja Patun Suomi-kirja kirvoitti näyttelyn tekoon ja vuosi sitten kokonaisuus oli esillä Turun linnan Isossa linnantuvassa. Siellä oli mm. savusauna ja karaokelava, kivikamarissa saunafilmejä, muistattehan. Näyttelyn miniminiversio on nyt Espoon Kulttuurikeskuksen aulassa. Siellä on muutama vitriinillinen kiinnostavia esineitä, mm. törkkö eli savusaunan lamppu, kuokka ja Jussi, lappiaiheinen Matti-tupakka-aski ja pussi Puhdasta Sikuria. Pöydän päällä on kankainen liikennekaupunki ja keskellä eteisaulaa karsina, jossa on Turun Luostarivuoren ja Katedralskolanin oppilaiden tekemä talvimaisema. Maisema sai jo kokoamisvaiheessa runsaasti katselijoita. Näyttely rakennettiin kulttuurikeskuksen eteisaulaan, jonka netistä löytämääni virtuaaliesittelyyn tutustuin etukäteen saadakseni käsityksen, minkälaiseen paikkaan ollaan menossa. Espoolaiset eivät vielä oikein ymmärrä, millainen helmi heillä on käytössään, kun taloon voi tehdä treffit, sinne voi mennä oleilemaan, kahvilassa voi syödä herkullisen lounaan, on taidenäyttelyitä, musiikkia, vaikka mitä tarjolla. Ja nyt sitten tämä Turusta tuotu näyttely aurinkoineen.

Minulla on yksityinen lila työkalupakki eli -kassi, joka sisältää ruuvimeisselin useilla terillä, sakset, kärkipihdit, tulitikkuaskin, jakoavaimen, mattolveitset, toimistoveitset, vatupassin, mitan, kiinnityspaloja, pienet sakset, vihreää rautalankaa, nastoja, nauloja, ruuveja pienessä rasiassa, kissan naksuja, kaapimen, paperinenäliinoja, vasaran, sarjan pikkuruuvareita, narua, teippiä, kapeaa silkkinauhaa, tarranauhaa, antistaattisia liinoja ja sitten kassissa on vielä lahjaksi saamani soma kukkapäinen ruuvari. Varustekassi oli mukana Espoossa. Mainostin kätevää tarranauhaa ja laitoin sillä kalevalavitriinin auringon kiinni mikrokuitukankaalla päällystettyyn takaseinään. Kun vitriinin lasit oli pantu kiinni, huomasimme auringon tipahtaneen seinältä. Viime minuuttiin saakka kuumaliimasimme talvimaiseman urheilijoita paikalleen, pakkasimme tavarat ja iloitsimme ajoissa valmistuneesta työstä.

Tulomatkalla muistin auringon ja me kaikki muistimme, Tony, Sari ja minä, ettei taivaankappaletta laitettu uudelleen paikalleen, vaan se jäi repsottamaan vitriiniin. Jos olisin ollut entinen minä, olisin sanonut, että nyt lähdetään takaisin. Nielaisin kaksi kertaa ja ajattelin, että lapsista on hauska oivaltaa, että aurinko on pudonnut taivaalta. Oivalsin myös, että minun olisi parasta pysyä mieheltä lahjaksi saamani lilan työkalukassin ja lilanväristen työkalujen kanssa taustalla, kun mestarit ovat paikalla. Jos en olisi hihkunut tarranauhoineni, olisi somisteaurinko kiinnitetty ammattimaisesti takaseinään niittipyssyllä ampuen.

Kirjakaappivitriinin hyllyllä on puusta koverrettu kuppi, jossa on monenlaista pikkutavaraa, kompassi, Sampo-tulitikkuaski ja lottokuponki. Vitriinissä on myös Kupitaan Saven valmistamat puiset (!) kansallispukunuket, tyttö on Ahvenanmaalta ja poika Karjalan Savitaipaleelta. Sujautin kuppiin VikingLinen mainoskynän ihan vain kiitollisena varustamon laivahankinnasta. Espoolaisetkin lupasivat ilolla maksaa veroja, jotta laivahanke saisi tarvittavan valtionavustuksen. Hyvä Espoo, hyvä Tatun ja Patun Suomi.

Haukotus — Eino ja Elisabet I uneliaina.

Hyviä uutisia

Olen palannut lomamatkaltani Pohjois-Karjalasta, suorittanut Tapahtumantuottajan ammattitutkinnon ja Hygieniapassin Nurmeksessa, hoitanut rapistunutta kuntoani ja nyt kerron hyvän uutisen.

Kirjoitin yli vuosi sitten blogiini aiheesta Oi jokemme. Kyllä siinä vierähti vielä sen jälkeen runsaasti aikaa, ennenkuin sain toimeksi lähettää postia Pohjois-Savon elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukseen (ELY-keskus). Kiitos Sokea Kana ja ystävät siellä kylillä, jotka kannustivat tekemään jotain kivisen lähes satavuotiaan holvikaarisillan puolesta.

Viraston edustajat ovat käyneet oikein paikan päällä tutustumassa tilanteeseen ja luvanneet, että silta korjataan. Remontti alkaa ensi keväänä. Hurraa!

Istui herttuan pöydässä

Kissamme Elisabet I tarkasteli Suomen aikakirja II:n kuvia. Klaus Kristerinpoika ei näytä tutulta, mutta esivanhemmat ovat työskennelleet laivakissoina.

Juhana herttua hovia esittävässä pienoismallissa, esilinnan kuusikulmaisen tornin ylimmässä kerroksessa, pöydän vieressä puoli-istuvassa asennossa on sotaherra Klaus Kristerinpoika Horn. Nuken puki Pirkko Ali-Nikula tunnetulla taidollaan.
Juhana herttua on aloittelemassa juhlapuhetta tuoppi kädessä. Takana toisen pöydän ääressä penkin päädyssä istuu sotilas (hänellä on puujalka), Katariina Jagellonica istuu vaakunan alapuolella ja hänen vieressään joku aatelinen. Pienikasvuinen pariskunta on vielä tanssin pyörteissä etualalla.

Klaus Kristerinpoika Horn (1518-1566) oli käskynhaltijana Viipurissa. Vuosina 1558-59 nousi Viipurin talous kukoistukseensa. Kustaa Vaasa oli jo huolissaan sellaisesta korkeasuhdanteesta ja antoi määrätä tullit venäläisille laivoille, joita ruotsalaislaivat olivat luotsanneet Nevajoen ja Viipurin välillä. Niin venäläiset siirsivät kauppakeskuksen Narvaan, joka sitten piti saada nitistetyksi. Juhana herttua hieroi kauppoja Tallinnan kanssa. Ratas oli jo pyörähtänyt Viron suuntaan.

Kustaa Vaasan kuoltua kuningas Eerik XIV jatkoi neuvotteluja ja arveli Venäjän Länsi-Euroopan suutautuvan kaupan siirtyvän Suomenlahdella ruotsalaisten hallintaan sen jälkeen kun Tallinna olisi ruotsalaisten hallussa. Kuningas onnistuikin tässä juhannuksen tienoilla 1961, jolloin Eerikin joukot ajoivat pois puolalaiset Toompean linnasta. Saksalaiset palkkasotilaat olivat jo aikaisemmin siirtyneet ruotsalaisten puolelle.

Klaus Kristerinpoika siirtyi isännäksi Tallinnaan. Keväällä 1963 hän mahdollisesti ruokaili herttuan pöydässä Turun linnassa, sillä hän kuului Juhana herttuan kannattajiin ja heillä oli kosolti yhteisiä suunnitelmia. Samana vuonna syyskesäsätä Eerikin joukot valloittivat Turun linnan ja herttua puolisoineen joutui vankeuteen Gripsholmin linnaan.

Klaus Kristerinpoika Horn siirtyi kuningas Eerikin sotapäälliköksi. Ja onkin aika otaa lainaus Maamme-kirjasta, kun syvempään sotahistorialliseen tarkasteluun en tunne kutsumusta. Voi seitsenvuotisesta sodasta lukea muualtakin.
Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston. Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan. Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja anaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.

Turun linnan kuninkaansalissa on Klaus Kristerinpoika Hornia esittävä maalaus, joka on Jean Haagenin kopio Gripsholmissa olevasta maalauksesta.


Kaari Utrio on kirjoittanut romaanin Kartanonherra ja kaninis Kirstin (1968). Romaanin päähenkilö on Klaus Kristerinpoika Horn. Romaani on ilmestynyt uusintapainoksena 1999 nimellä Kirstin. Seuraavaksi sitä lukemaan.

Pienoismallia rakentaessa lähteenä käytimme mm: Oscar Nikula: Turun kaupungin historia 1521-1600.

Vesi on elämä, sanoi venäläinen nainen

Runot kirjoitetaan kankaille suomeksi ja kertojan äidinkielellä. Tässä juuri valmistunut silittämätön lippu, jossa on bulgariankielinen runo Bistrezin kaivot. "Bistrezin hylätyt kaivot eivät unohda niitä entisiä aamuja kun tytöt tulivat kukkia hiuksissaan"...

Globaali runo-projektimme etenee ja sen sisältö on ylittänyt odotuksemme. Haastattelemme maahanmuuttajanaisia ja pyydämme heitä kertomaan kaivoon liittyviä tarinoita ja muistoja. Veden kantaminen on kaikkialla maailmassa naisten työtä ja kaivo on ollut kohtauspaikka. Työryhmäämme kuuluu lisäkseni Zhenya Narendra ja Kirsti Ellilä.

Zhenya hoitaa yhteydet maahanmuuttajiin ja pohjustaa asian. Ei ole aina helppoa saada enimmäkseen neljän seinän sisällä päiviään viettävää naista ymmärtämään, kuinka joku suomalainen on kiinnostunut hänen kotimaansa kaivoista. Voiko tosiaan joku haluta kuulla itsestäänselvyyksiä.

Ensimmäisessä tapaamisessa naiset voivat olla ensin varautuneita ja epäluuloisia ja ihmetellä, mikä tämän kaiken takana on. Melkein joka kerta ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluu tutemattomien ihmisten kohtaamisen tuottamasta hämmennyksestä toipumiseen. Sitten huoneen täyttää puheensorina. Viime kerralla porukka puhkesi lauluun.

Jokainen tapaaminen on erilainen ja erityinen ja jokaisesta tapaamisesta löytyy aineksia globaaliin runoon. Kaivon vesi onkin kuumaa, miten vedestä tulee "kosketetua" vettä, miksi kaivon ympäri kierretään valkoinen ja punainen lanka, mikä on se ahdistava muisto, josta voi kertoa vain yksittäisin sanoin ja ilmein. Sodan kauhut ovat läsnä, eivät television kuvaruudulla. Jonain päivänä vesi on pyhää, vaikka se tulisi hanasta.

Mitkä ovat niitä yhdistäviä asioita? Muistot. Äidit ja isoäidit kantoivat veden, sankoilla, ämmänlänget apunaan, tai saviruukussa olkapäällä tai pään päällä. Kaikkialla litra painaa kilon. Naiset tapasivat kylän kaivolla, kuiskivat, kertoivat tarinan, lauloivat laulun. Nuorukaisten kannatti tulla kaivotielle.

Vesi sammuttaa janon, virkistää, hellii ja puhdistaa. Jos vesi loppuu tai kaivo saastuu, se tietää kuolemaa. Vesi parantaa. Vesi on elämä.

CASTELLA MARIS BALTICI 1— keittiön pöydältä painoon

Kirjan valmistumisesta iloitsevat lisäkseni Knut Drake ja Pauli Lahdenperä.

Turussa järjestettiin vuonna 1991 linnasymposium, jonka esitelmien pohjalta Suomen keskiajan arkeologian seura ry. ja Turun maakuntamuseo julkaisivat kirjan Itämeren keskiaikaisista linnoista. Julkaisussa on noin 30 tutkijan kirjoitus karttoineen ja piirroksineen. Kirjan kannen kuva on Seilo Ristimäen ottama.

Tekstit tulivat mitä monessa muodossa eri puolilta Eurooppaa ja ne piti vääntää ja kääntää taittokuntoon. Taitava aviomieheni Ilmo tuli hätiin ja lupasi tehdä epämääräisestä tekstinipusta kirjan. Artikkelit olivat monenkokoisilla levykkeillä ja monenlaisissa formaateissa, joten oli aika homma saada tekstit luettavaan muotoon, kun Latvian ja Liettuan linnojen nimistöissä oli tutun kirjaimiston lisäksi tuntemattomia. Kaksikymmentä vuotta sitten eivät laitteet ja ohjelmat olleet läheskään nykyisenveroisia.

Mies joutui rakentamaan itse jopa fontteja. Kartat ja piirrokset olivat oma lukunsa, kun ne piti saada sopivasti asettumaan palstoihin. Kirjapainoon tekstit lähtivät levykkeellä ja taitossa kuvan kohdalla oli oikeankokoinen kehys, johon kirjapaino sijoitti kuvat. Linnoja koskevat tekstit ovat kaikki suomksi ja saksaksi tai englanniksi. Johtajamme tri Knut Drake, arkeologianseuran pj., johti hanketta ja piti langat käsissään. Prosessiin tarvittiin "puhtaaksikirjoittaja" ja siihen työhön tuli Pauli Lahdenperä.

Turun Sanomat kertoi kirjan valmistumisesta 24.9. 1993 (ks. kuva). Hymy oli herkässä. Kuvassa pitäisi olla myös mieheni, joka teki valtavan työn. Pitiäisi siinä olla poikakin, joka neljävuotiaan ahkeruudella osallistui toimitustyöhön keittiön pöydällä, jossa samaan aikaan olivat legot ja puurolautanen.

Jos lähtee linnakiertueelle, kannattaa tutustua teokseen, jos sattuu saamaan sellaisen käsiinsä. Kirjan painos oli 1000 kpl ja jakelu hoidettiin Tukholmasta. CASTELLA MARIS BALTICI 1:een tuli jatkoakin, ulkomailla toteutettuja kirjoja. Baltain linnoja koskeva uusi tutkimustieto päätyy kansien väliin.

Tove Jansson – postikortit

Korttien valmistumishuosi jäi askarruttamaan, joten tutkija Magga Willner vastasi tiedusteluuni korttien iästä: Erik Kruskopf har skrivit en bok Bildkonstnären Tove Jansson Schildts Förlags Ab, Borgå 1992 där postkorten berörs på sid 141-142.De första publicerade korten är enligt honom från 1936. 1941 trycktes en serie på 10 humoristiska djurkort. Gissar att dina hör till dem. Från 1942 finns både påskkort och julkort. Alla utgivna av Taidekorttikeskus.

Presidentti ja turkulainen mahtiemäntä

Puku on samaa mallia, vaikka ikäeroa on tuhat vuotta.

Presidentti Tarja Halonen yllätti itsenäisyyspäivänä 2001 pukeutumalla Euran muinaispukuun, jonka esikuva on peräisin viikinkiajalta. Samalla levisi lähes jokaiseen kotiin tieto, millaista vaatetusta mahtavat emännät käyttivät tuhat vuotta sitten.

Myös Turun Maarian Saramäessä vuonna 1000 oli varakkaan naisen vaatetuksena villainen puku, johon kuului pronssikierukkakoristeinen esiliina. Koruina olivat pronssiset olkasoljet ketjuineen, helmet, hopeariipukset ja hevosenkenkäsolki. Rannerengas, sormus ja päärengas olivat hopeaa. Vyötäisillä oli lautanauhaan ripustettu puukko koristeellisessa tupessa.

Saramäen haudasta löydetyt aidot korut ja haudasta löydetyt antimet, keritsimet ja sirppi, ovat näytteillä Esihistorian näyttelyssä (1986–) Turun linnan esilinnassa. Vitriinissä seisovan Saramäen emännän puvun malli on otettu Euran puvusta, sillä arkeologien vuonna 1919 löytämässä Saramäen haudassa oli tekstiilijäänteitä niin vähän, ettei niistä voitu päätellä aluspuvun ja hamevaipan tarkkaa mallia. Värit tulevat valkoisen ja mustan lampaan villasta. Pukua koristavat Saramäen ruumishaudasta löydettyjen korujen mukaan tehdyt kopiot. Päähineestä ei saatu selvää. Se on voinut olla hyvinkin konstikas rakennelma.

Kolleegani Nina oli tietysti selvittämässä puvun ja korujen yksityiskohtia. Kankaat kutoi Runosmäessä asunut Sirkka (mikä sukunimi?) ja korut valmisti konservaattori Jorma Reilander. Saramäen korujen jäljitelmiä tuli linnan kauppaan myyntiin.

Presidentin pukuvalinnan innostamana järjestimme 2002 vuoden alussa pienen näyttelyn Muinaset mahtavat naiset linnan eteläiseen näyttelyhalliin, jossa oli esillä varsinaissuomalaisia muinaispukuja.

Presidentin Kuva

Turun linna 2009 – tilastollinen näkökulma

Kesäsesongin aikana murehdittiin medioissa linnojen kävijämääriä, jotka tänä vuonna ovat osoittaneet laskemisen merkkejä. Sama murhe oli viime vuonna. Turun linnan kohdalla syyn kävijämäärän laskuun tutnui olevan näyttelypolitiikassa. Linkkejä en viitsi etsiä, sillä se tuntuisi vanhan jauhamiselta, olenhan käsitellyt aihetta aikaisemmin blogissanikin.

Tämän päivän Turun Sanomissa kirjoittajavieraana kunnallisneuvos Pekka Ruola selvittää, kuinka Turku kuristaa kulttuuria, vaikka tulossa on ainutkertainen kulttuuripääkaupunkivuosi. Esimerkiksi näyttelybudjetista on lohkaistu pois 90% verratuuna entiseen.

Budjetti on siis niin surkea, ettei sanotuksi saa. Jos kävijämäärät olisivat suoraan yhteydessä näyttelyihin, olisi edessä katastrofi. Onneksi linna itsessään ja linnan tapahtumat houkuttelevat kävijöitä, ja onneksi opasvälityksen puhelin soi tiuhaan. Nämä valonpilkahdukset eivät ole juurikaan saaneet palstatilaa sanomalehdissä. Oppaat eivät jääneet odottamaan, että linnan muurien jokainen kivi alkaisi kertoa tarinaansa, vaan ovat kuljettaneet vuoden aikana yli 30 000 museovierasta (muistaakseni) hämärien käytävien kautta tiedon valoon. Kuulun kyllä ns. peda- ja tapahtumatiimiin, mutta en tässä kiittele itseäni, vaan niitä jotka oikeasti tekivät sen tärkeimmän työn eli ottivat vastaan museovieraat, kohtasivat asiakkaan.

Olisi syytä huomata, että Turun linna sijoittui kävijämäärätilastoissa viime vuonna 2009 valtakunnallisesti neljänneksi. Edelle menivät Ateneum, Kiasma ja remontin jälkeen avattu Luonnontieteellinen museo. Viiden museon kärkiryhmässä ainoastaan Turun linna on pääkaupungin ulkopuolelta. Viidenneksi sijoittui Kansallismuseo. Museoiden aukioloajat ovat suunnilleen samat (noin 45 t/vk). Vain Kiasman aukiolo ylittää 50 tuntia.

Myös muut linnat sijoittuivat hyvin ja ainakin Hämeen linnassa on kävijämäärissä jopa kasvua.

Turun linna 113 207
Olavinlinna 102 000 (oopperavieraat laskuissa mukana)
Hämeen linna 100 286 (hopeanäyttely on kerännyt mukavasti yleisöä)

Turun linnan kävijämäärä voisi olla suurempikin, jos linna olisi nykyäänkin maanantaina avoinna, kuten muut linnat. Maanantaiden kävijämäärät sataman läheisyydessä sijaitsevassa linnassa olivat vuodesta toiseen korkeat, kun muut museot pitivät ovensa kiinni. Kaikissa linnoissa sisäänpääsy alle 7-vuotiailta on ilmainen. Helsingin museoissa alle 18-vuotiaat pääsevät maksutta museoon.

Mistä ihmeestä on syntynyt käsitys, ettei museoihin kannata satsata. Onko mollivoittoinen informaatio tehnyt tehtävänsä, eikö myönteiset viestit ole tavoittaneet päättäjiä. Siis onhan Turun museoitten määrärahat talousahdingosta huolimatta saatava kohdalleen, hyvänen aika, jotta on näyttelyitä ja tapahtumia ja näkyvyyttä muutenkin kuin kuvina kaupungin matkaliuesitteissä. Ja henkilökuntaan kannattaa satsata, jotta tulee näyttelyitä ja tapahtumia ja palvelua arkena ja juhlana. Museoihin tulevien vierailijoiden odotukset pitää ylittää.

Kävelin väen kansoittamaan Aurajoen rantaa ihmetellen sotalaivoja. Joku ihminen sieltä voisi eksyä Turun linnaan, mutta eipä tule mieleen, kun rannasta ei löydy kylttejä ja suora reitti on jokseensakin ummessa kasvillisuuden vuoksi. Turun museoitten lippulaivasta, sen korkeista torneista, ei näy rannan suunnasta katsottuna vilaustakaan.

Kirjallinen leikki

Salon Veturitalleilla on Liisa Kanervan taidenäyttely, jossa on kirjallinen aihe. Olin viime viikolla Liisan apulaisena ripustamassa maalauksia ja nostelemassa laseja vitriineihin.

Liisa on kulkenut talleilla maalaamassa hevosia ja nykyisin hänen maalaamansa hevoset ovat sulavarakenteisia ja fyysisiä. Runo ja Proosa-teoksessa jäin miettimään, kumpi on kumpi. Samaa taisi miettiä itse taiteilijakin.

Rakaistuin olioon nimeltä Jambi. Minun tekisi mieli pussata sitä. Se liikuttaa päätään hellyttävästi, nyökyttelee, nostaa nokkaansa. Renessanssitutkija Liisalla on tietysti ollut Jambia luodessaan syvällinen näkemys, mutta emme puhuneet siitä. William Shakespeare käytti jambista pentametriä!

Oli siellä Baabelin kalakin, galaksien välinen tulkki. Se pyöri kultakalamaljassa, mutta ei näyttänyt iilimadolta, vaan oli kaunis harsosiipinen je helmin koristettu. Linnunradan liftari on tullut tutuksi vuosien mittaan.

Siellä ovat niin Rottein kuolema kuin Huhtikuukin. Huhtikuuta en oikein ymmärtänyt, kun muistin vain Einari Vuorelan runon. Kävimme kerran museon matkalla ohimennen katsomassa Keuruun Jukojärvellä saunaa, jossa runoilija on syntynyt. "Huu - huu - huhtikuu! Tempoo tuuli, huojuu puu." Olen vakuuttunut, että Liisalla on ollut jotain muuta mielessä teosta luodessaan.

Kariston juhlissa

Kirsi Haapamäen kuvitusta Reetta ja linnan vangit-kirjassa. Kuvassa ex-sirkusprinsessa Edit ja lapset Reetta, Lauri ja Liina.

Olin Kariston 110-vuotisjuhliassa Helsingin Pörssitalossa taustavaikuttajan ominaisuudessa. Innostin Kirsti Ellilää Turun linna-aiheisen lastenkirjan kirjoittamiseen, hän tarttui koukkuun ja myöhemmin käsikirjoituksen saatuani tarkastin, että historialliset tiedot ovat kohdallaan. Piakkoin ilmestyy Reetta ja linnan vangit, jonka on herkullisesti kuvittanut Kirsi Haapamäki. Esittelyssä mainitaan: "Samalla kun lukija seuraa herkeämättä sisarusten seikkailua, tulee Turun linnan historia tutuksi vaivihkaa." Se on aika paljon luvattu, mutta mitäpä tuosta. Aikuiset tietävät, että Eerik XIV ja Jaakko Ilkka ovat olleet vankeina Turun linnassa, mutta korvansa mennettänyttä ja noitana poltettua Valpuri Kyniä ei linnan historiassa yleensä mainita. Kirjaa myydään heti lokakuun alussa Turun kirjamessuilla kasapäin.

Pääsin siis Kirstin siivellä mukaan juhlaan ja nauttimaan kirjailijahaastatteluista. Se oli hirveän mielenkiintoista ja minun tekee mieli lukea kaikki esitellyt kirjat. En ymmärrä, mikä viehtätys siinä on, kun kuulee kirjailijan itsensä kertovan työn eri vaiheista. Kirjamessuilla on hankaluus, että samaan aikaan tulee monella areenalla mielenkiintoista ohjelmaa. Nyt ei ollut sitä ongelmaa, kun estradin tuntumassa sain seurata Raisa Rauhamaan luotsaamat haastatelut alusta loppuun ja ohjelman jälkeen tiedossa oli ruokaa ja juomaa. Eteläafrikkalainen punaviini sai sanomaan jäähyväiset valkoviinille. Automaattisesti pulpahtivat mieleen adjektiivit pehmeä, pyöreä, täyteläinen, nuo sanat ovat aikaisemmin tulleet vastaan peilin ääressä.

Näytti siltä, että kuumasta ja aurinkoisesta kesästä huolimatta kirjailijat ovat väsänneet neljän seinän sisällä käsikirjoituksiaan valmiiksi. Lähes poikkeuksetta he olivat hyvin kalpeita.

Matka Ahvenanmaalle

Kaija kalliolla. Seurueen nuorimmainen, yksivuotias, oli isonsiskon ratsastuskoulutuksessa. Tunnistamaton marjapensas ja eläimiä.

Kävin Ritariklubin mukana viikonloppumatkalla Ahvenanmaalla ja ohjelmaan kuului käynti Kastelholman linnassa, Jan Karlsgårdenin ulkomuseoalueella, Vita Björn-vankilamuseossa ja Bomarsundin linnoituksella. Jos mahtavaa kivestä ja tiilestä rakennettua Bomarsundin linnoitusta ei olisi aikoinaan räjäytetty maailman tuuliin, muurien suojaamalla alueella olisi mahtava kaupunki. Kirkkovierailun kohteena oli Johannes Kastajalle omistettu Sundin kirkko, joka on toiminut keskiajalla paikallisten asukkaiden lisäksi Kastelholman linnanväen kirkkona.

Kastelholman oppaamme Mark Blomenthal kertoi, ettei Ahvenanmaalla ollut omaa pyöveliä, vaan kyseinen virkamies tuli Turusta toimittamaan saarelle ikävää tehtäväänsä. Kuolemantuomituja olivat muun muassa Oolannin noidat.

Tietenkin kävimme myös kuningas Eerik XIV vankihuoneessa. Matkallaan Turun linnasta Gripsholmin linnaan 1571 tuli Ahvenanmaan kohdalla kolmen kuukauden pysähdys. Kuninkaan seurueeseen kuului yli sata palvelijaa. Onkohan lukuun laskettu myös vartijat? Vankeusaikana kului Kastelholman ruokavarastoista 12000 kananmunaa. Eihän se loppujen lopuksi paljon ole, ei edes kahta munaa päivää kohti.

Varhaisella kävelyretkellä Godbyn hotellin läheisyydessä tuli tiellä vastaan lukuisa määrä kotiloita. Sen enempää lajinmääritykseen syventymättä suoralta kädeltä veikkaan vaaleaa yksilöä viinimäkikotiloksi, joka voisi mennä herkuttelijan ruokapataan. Ruskea yksilö on tappajaetana, espanjansiruetana.

Marjapensaan laji jäi määrittämättä. Olen kuullut, että Ahvenanmaalla elää harvinasituvana lajina luonnonvarainen orapihlaja. Tässä yksilössä ei kuitenkaan ollut piikkejä. Pistän niin eläimet kuin marjapensaankin lehden kera lajimääritykseen Polulle. Eiköhän sieltä tule vastaus luonnontieteellisiin kysymyksiin.

Olimme matkalla sonnustautuneena keskiaikaisiin asusteisiin, joten ryhmämme herätti huomiota jo Turun satamassa. Alusmekon, syrcoutin ja pääpannan pitämisessä ei ole mitään ihmeellistä. Olen joskus pomppinut laivalla narrinakin, se vaatii vähän enemmän uskallusta.

Seuraavan kerran saatamme suunnata Ahvenanmaalle ensi vuoden kesäkuussa, jolloin siellä vietetään keskiaikapäiviä.

Linkkejä Polulle, jonne on ilmestynyt jo lajimääritykset:

Marjapensas
Kotilo
Etana

Huomenna töihin

Lomalla tapasin monta ötökkää ja lajimäärätystä helpottaakseni hankin Åke Sandhallin Ötökät-kirjan. Toissapäivänä auringossa kimalteli kuvan kuparikuoriainen (Patosia cuprea). Pihallamme on tavattu jopa erakkokuoriainen ja lahojen lautojen joukosta sarvikuonokas. Yökkösiä taitaa olla niin monta lajia, ettei kirjasta löydy tavoittamaani yksilöä. Huomenna siis töihin.

Alladin Vartiovuorella ja Turun linnassa

Kävin sunnuntaina Vartiovuoren kesäteatterissa eläytymässä Alladiniin ja taikalamppuun. Näytelmän äiti oli hykerryttävä naarasleijona, kun hän torui Alladinia ja tarpeen tullen kävi puolustamaan poikaansa tämän saadessa ujouskohtauksen. Odotin Syrjäsen Mikkoa näyttämölle ja täälläkin kertaa odotus palkittiin, kun hän saapui rikkaana miehenä ja eunukkina. Teatterin lavasteet olivat pelkistetyn komeat ja pienin muutoksin ne mukautettiin juonen tunnelmaan. Taistelukohtaus muureilla oli hurja ja jättimäiset siipiolennot saivat lapset painautumaan aikuisen kylkeen. Nukketeatteriratkaisut olivat hienoja ja muurilla lipovat olennot hupaisia. Kimeästi lausutut vuorosanat häipyivät joskus melskeeseen. Esiintyjillä oli näkymättömän pienet mikrofonit, joten äänentoisto oli muutoin kohdallaan. Kiemurteleva lampun henki saapui odotetusti paikalle ja viimeisteli vaikutelman itäisten maiden lumosta.

Tässä tulee nyt vitsi, joka ei liity näytelmään, mutta kylläkin taikalamppuun, jollaisen voi löytää kuka tahansa. Harkitse siis tarkkaan, mitä toivot:

Nainen sattui löytämään lampun ja hieraistuaan sitä putkahti henki esiin: "Saat esittää yhden toivomuksen." "Haluan hoikat reidet", vastasi nainen empimättä. Lampun henki tyrmistyi. "Mitä ihmettä, toivo jotain järkevämpää. Saat vielä toisen mahdollisuuden." "Hoikat reidet." "Kuinka joku voi toivoa tuollaista, kun maailmassa on sotaa, nälänhätää, myrskyjä, tulivuorenpurkauksia ja kaikenlaisia pahoja asioita. Harkitse sanojasi, saat toivoa vielä yhden, vihonviimeisen kerran." "Hoikat reidet — kaikille."

Tuhannen ja yhden yön tarinat-ovat kuuluneet kotimme iltasatuvaikoimaan muumien ohella. Otin sadut kerran myös keskiaikatapahtuman ohjelmistoon. Ehkä jollain vuosisatoja sitten Turun linnaan saapuneella matkalaisella olivat sadut hallussa. Hän on saattanut suhauttaa vaikka lentävällä matolla linnan pihalle. Kertomuskokoelma koostuu sadoista tarinoista ja varhaisin tunnettu muoto on käännetty persiasta arabiaksi 900-luvulla. Minusta oli jännittävää tietää, miltä sadut kuulostaisivat sillä kielellä, millä niitä on aikoinaan kerrottu.

Kesätöissä Turun linnassa oli kertomusten syntysijoilta Suomeen muutttanut nuori mies, Muhammed nimeltään, ja hänestä tuli Tuhannen ja yhden yön päähenkilö. Sisustimme nykyään linnan kaupan henkilökunnan työhuoneena toimivan tilan sadun kaltaiseksi. Seinällä oli kattoon ulottuva tähtikangas, silkki ja sametti lainehtivat peittäen modernit huonekalut. Näkymä viimeisteltiin taikalampulla, lyhdyllä, kukillla, kerammiikkaruukuilla ja kaiken keskellä tepasteli upea riikinkukko (täytetty).

Muhammed ja hänen tapahtuman ajan mukana ollut hätkähdyttävän kaunis vaimonsa istuivat sulttaanin valtakunnassa ja molemmat esiintyivät Rudolf Koivun kirjakuvituksen mukaan puettuina.

Yleisö johdettiin istumaan penkille seinän viereen. Telineessä oleva suomenkielinen kirja oli avattuna luettavan sadun kohdalta. Hämyisässä huoneessa soi musiikki, yleisö istui hiirenhiljaa, kun mies alkoi lukea arabiankielistä satua. Luettuaan Muhammed esitteli arabialaista kirjoitusta ja selitti, missä järjestyksessä kirjaa luetaan. Sitten hän antoi kirjan penkillä reunimmaisena istuvalle ja pyysi lukemaan. Kirja kulki kädestä käteen eikä tietenkään kukaan ymmärtänyt.

Sitten seurasi yllätys. Meillä oli linnassa kuukauden koululaisharjoittelijana vaaleaihoinen ja valkotukkainen arabiantaitoinen kurdipoika, joka ei eronnut ulkonäöltään mitenkään suomalaisista. Hän istui yleisön joukossa. Kun kirja osui pojan kohdalle, hän alkoikin lukea. Ihmiset olivat pöllästyneitä. Pelleiletkö sinä? Osaatko sinä ihan oikeasti arabiaa? Poika sai spontaaneja taputuksia. Lopuksi Alladinimme teki kaikille halukkaille arabiankieliset visiittikortit.

Ihan kokonaan ei Alladin ole poistunut Turun linnasta, vaan hän taivaltaa erämaan hiekassa jouluntähteä seuraten. Intialais-persilaisen kertomusperinteen mukaisesti Aiju von Schöneman on sijoittanut Tuhannen ja yhden yön sankarin suunnittelemaansa seimeen.

Tähdet tähdet - Pöytyän kesäteatteri

Kävin viime torstaina Pöytyän kesäteatterissa, jossa oli Rauli Padding Somerjoen elämästä kertova näytelmä. Näyttämönä oli komea Reppuniemen ulkomuseoalueen pihapiiri ja katsomona luontaisesti kohoava rinnemaasto. Kyllä siinä parituvan ovet paukkuivat railakkaa kohtausta tehostaen. Myös aitat ja muut 1700-1800-luvun rakennukset odottavat korjaamista. Näyttelijöillä pienimmästä suurimpaan oli pikkuruiset langattomat mikrofonit, joten kuuluvuus oli hyvä, vaikka näyttelijä olisi ollut selin yleisöön. Pöytyän kesäteatteri on saanut esiintyä täysille katsomoille.

Näytelmässä kävi tuskaisella tavalla selväksi, kuinka Baddingilla oli esiintymisvimma, mutta sitä hillitsi ujous ja irtonaisuus. Kaverit ja managerit yrittivät miestä jeesata, mutta aikataulut, sovitut tapaamiset, esiintymiset, painava häpeän tunne ja sosiaaliset tilanteet olivat ylivoimaisia ja paineet kävivät lopulta sietämättömiksi. Olisiko hänen elämänsä ollut helpompaa humpan parissa, jos hän olisi saanut säveltää ja sanoittaa mielialojensa mukaan. Tai jos poika olisi jäänyt kirkkokuoroon. En erityisemmin kuunnellut aikanaan hänen musiikkiaan, kun olin silloin nuori klassista musiikkia rakastavan miehen aviovaimo. Nyt iskelmät soivat päässä ja on pakko laulella Pilvet karkaavat punaisia viinimarjoja kerätessä. Mies kyllä sanoi, että olisi parempi, jos laulaisin vaikka Miks leivo lennät Suomehen.

Näytelmä oli hienosti toteutettu ja loppukohtaus itketti. Voin sen paljastaa, koska näytäntökausi on ohitse. Padding lauloi (näytelmässä Erik Kraemer) keinussa yksinäistä yksinäisempänä, isä asteli verkkaan paikalle koivun ohi, tarkasteli tuttua pihapiiriä, otti pojan kainaloonsa.

Suurta ideaa odotellessa

Kissat Selma Inkeri Laakerinlehti-Himanen, Eino, Rilli ja Elisabet I ovat jo tutustuneet linnan tyylihuoneita esittelevään vihkoseen.

Esineet yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyssä vitriinissä. Kyllä se aika kuluu. Onkohan juomasarvi tehty alkuhärän sarvesta?

Tultuani Turkuun kesälomareissulta tutustuin paikallisen lehdistön antiin ja törmäsin viime sunnutain Turun Sanomien pääkirjoitukseen "Uusia tuulia kaivataan historiakohteisiin". Haastattelua, johon pääkirjoituksessa viitataan, en ole lukenut, kun minulle tulee vain sanomalehden viikonloppunumerot.

Haastatteluun viitaten valitellaan, kuinka linnan perusnäyttelyitä ei ole uusittu kiinnostaviksi. Tietääköhän sanomalehteä lukeva yleisö, mitä sana "perusnäyttely" tarkoittaa? Yhdellä sanalla on niputettu 25 vuoden aikana rakennettuja pysyväisnäyttelyitä sisällöltään niin köyhiksi, että linnaan tuskin kannatta tulla, vaan on parempi jäädä odottamaan sitä suurta ideaa, joka pyyhkäisee pois kaiken entisen ja tuo tilalle uudet ja kiinnostavat näyttelyt.

Turun linnassa perusnäyttely käsittää mm. kaksikymmentä huonetta, joihin on sisustettu eri tyylejä esitteleviä interöörejä, joista mm. Brahen sali ja keittiöt kuuluvat linnan omaan historiaan. Viimeinen huoneista, Musiikkihuone, avattiin yleisölle vuosi sitten ja sen myötä esilinnan museokierros valmistui. Harmi vain, ettei museossa pidetty valmistumisjuhlaa, jotta olisi voitu kutsua lehdistökin paikalle. Sen sijaan vuoden lopulla Turku TV:ssä uutisoitiin linnan pääsymaksun pudottamisesta 50 sentillä, jotta museovieraat eivät joutuisi maksamaan ylihintaa, kun ei ole oikein mitään nähtävää eikä vielä ole saatu jokaista kiveä kertomaan tarinaansa.

Tilapäisnäyttelyohjelmasta en aio nyt kirjoittaa, koska olen ollut Yhtä sirkusta ja Sankari vai konna-näyttelyiden jälkeen tekemässä vain Tatu ja Patu-näyttelyä.

Tyylihuoneet on esiteltyinä keväällä valmistuneessa opaslehtisessä. Sen ja vuosi sitten valmistuneen opaskirjan voi käydä ostamassa museokauppa Fatburista. Näihin teoksiin tutustuttuaan voi päättää, uhraako rahojaan vielä pääsymaksuun.

Television eri kanavien antiikkiohjelmat ovat suosittuja. Turun linnassa käydessä saisi tuhdin annoksen antiikkia antiikkia, sillä interiöörien sisustukset ovat peräisin paikallisesta porvarsis- ja kartanokulttuurista. Kannattaa tulla vähän kauempaakin, jos on kiinnostunut huonekaluista, astioista, maalaustaiteesta tai tekstiileistä. Miltä näyttää kultanahkatapetti (Uskelasta), millainen on 1700-luvulla käsin maalattu kangastapetti (Rymättylä), jonka aihepiiri käsittelee puistoromantiikkaa. Millaista on kiinalainen posliini, jota koristaa Carpelan-suvun vaakunat? Museon kokoelmissa ovat Suomen vanhimmat pukukokonaisuudet, joista muutama puku on nyt nähtävänä. Pukujen käyttäjiä ovat olleet kapeauumaiset naiset ja korkeissa koroissaan sipsuttelevat miehet.

Pyöreässä tornissa on Turun kaupungin keskiajasta kertova perusnäyttely, jossa on satoja kaupungin arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä esineitä. Näyttelyssä esitellyt asiakokonaisuudet pitävät edelleen kutinsa, mutta näyttely vaatisi kieltämättä ehostamista. Voisihan näyttelyä täydentää uusilla löydöillä ja piristää kokonaisuutta sen sijaan että odotetaan hetkeä, jolloin uudet suunnitelmat valmistuvat ja entinen saadaan raivattua pois alta. Muutama vuosi sitten oli linnassa Got Woldes-näyttely, joka aihepiiriltään oli suunnilleen pyöreän tornin kaltainen täydennettynä ajankohtaisella tiedolla ja tekniikalla. Linnan tapahtumien yhteydessä esitellään museon kokoelmiin päätynietä hienoja esineitä ja arkeologit uurastavat niin talvipakkasella kuin helteessäkin kartuttaen esinekokoelmia ja tietämystä kaupungin menneisyydestä. Mieluusti ottaisin uudet tekniikat käyttöön ja näkisin rakennettavan komeita näyttelyitä, mutta juhlavuodeksi tuskin ehtii kukaan rakentaa kokonaan uutta. Sen vuoksi tuunaaminen olisi nyt paikallaan.

Pyöreän tornin näyttelystä löytyy mm. Koroisten piispanlinnaa esittävä pienoismalli, jota suunniteltaessa tutustuttiin niin Pentti Koivusen tekemiin tutkimuksiin ja muinaismuistoalueeseen. Siellä on Tapio Hiltusen toteuttama maalaus, joka esittää Vanhaa Suurtoria keskiaikaisessa asussaan. Vastaavanlainen maalaus on myös Aboa Vetuksessa. Muistaako monikaan, mitä kiltoja Turussa oli? Näyttelystä löytyy mm. Kolmen kuninkaan killan juomasarvi. "Juo ja anna mennä eteenpäin, auttakoon sinua Maria, Caspar ja Melchior" sekä Pyhän Nikolauksen killan hopeinen tervetuliaismalja.

Pyöreän tornin parvekkeelta voi katsella kaupunkiarkeologian osastoon, Turun tuomiokirkon lähellä 1950-luvulla tehtyä arkeologista kaivausta, jossa erottuvat kulttuurikerrokset katutasoineen ja jossa on jopa alkuperäiset museon kokoelmiin otetut hirret ja Mätäjärven viemäriputki. Tylsää, tylsää, mutta jospa joku keksisi siihenkin piristystä. Näyttelystä löytyy Turun linnasaaren vierestä tehty venelöytö ja sen pienoismalli. Niin Koroisten pienoismalli kuin venekin ovat tänä vuonna kiinnostaneet ainakin alalle vihkiytyneitä tutkijoita. Keskiajan näyttelystä ja kaupuniarkeologisesta näyttelystä ei valitettavasti ole painettua esitettä, jonka voisi ostaa museokaupasta, mutta näyttelytekstit löytyvät kopioina monella kielellä.

Tänä kesänä keskiajan esittely täydentyi Suomen päämiehestä Matias Kettilmundinpojasta kertovalla näyttelyllä (Keskiaikainen vierastupa). Aitojen esineiden lisäksi aikakauden elämää havainnollistavat tietokuvittaja Kirsi Haapamäen toteuttamat kuvat. Linnan keskiaikapäivillä oli yleisöllä harvinainen tilaisuus nähdä päälinnan luoteiskulmassa sijaitseva asuinhuone, jossa mahtimies on asunut. Huoneeseen olivat majoittuneet Triskelin keskiaikaharrastajat. Tulikohan paikallislehtiin ainuttakaan kuvaa mahtavasta Matiaksesta ja emännästä ja nuorimmista vauvaikäisistä historian elävöittäjistä.

Esilinnan kuusikulmaisessa tornin ylimmässä kerroksessa on perusnäyttelyyn kuuluva pienoismalli, joka esittelee Juhana herttuan hovia keväällä 1563. Hoviahan ei ole enää oikeasti missään, koska se paloi 1614. Askeettiseen tyyliin restauroitu juhlahuoneisto antaa vain kalpean aavistuksen loistosta. Kuinka päälinna renessanssikerros oli sisustettu? Millaisiin asuihin hoviväki pukeutui? Miltä näytti suuri pitosali eli nykyinen Linnan kirkko? Miten linnan orkesterin jäsenet pukeutuivat ja millä instrumenteilla he soittivat? Millaisia astioita kresenddipöytään aseteltiin? Tutkija Sigrid Nikula on tutkinut, millaisia esineitä kuului Katariina Jagellonican myötäjäisiin ja millaisia kalusteita Juhanan hovin asuinhuoneistossa oli (Turun kaupungin historia 1521–1600). Matkalla Ruotsin linnoissa selvitimme Ninan kanssa renessanssin huonetiloihin liittyviä yksityiskohtia.
Museon rakentajaväen lisäksi Museon Ystävät osallistuivat minikokoisten salmiakkiruutuisten ikkunoiden tekoon ja hoviväen pukemiseen.

Aikakauden saa tietysti havainnollistettua tekemällä filmejä telkkariin. Niitä on tehty muutamia ja pienoismallimme on päässyt havaintomateriaaliksi. Ihmeen elävältä ammattilaiset saavatkin näyttämään pienessä koossa toteutetun hoviväen. Kaakeliuunit ovat kuin aidot sellaiset.

Linnan renessanssiaikaista elämästä kerrottiin 2001-02 näyttelyssä Turun linnan kolme Katariinaa. Arkkitehtina toimi Italian renessanssin erikoistuntija tekn. tohtori Liisa Kanerva. Saimme näyttelyyn esineitä mm. Katariinan kotilinnasta Krakovan Wawelista. Turusta näyttely siirtyi Hämeen linnaan, jossa monet museomme näyttelyt vierailevat.

Pyöreän tornin alakerrassa on vankilahistoriasta kertova näyttely, josta löytyy kahleiden ja puulusikan ja pelikorttien lisäksi esim. vankinaisen hame. Helposti unohtuu, että Turun linnassa on ollut vähän aikaa ollut myös naisvankila. Silloin kun kehruuhuone oli remontissa, naiset tuotiin linnan koillistorniin. Ruokaa tarjottiin niukalti, joskus ateriana oli vain kuusenneulasia ja vettä. Vankisellien karua historiaa on valotettu vankiämmien ja miespuolisten konnien vetämillä kierroksilla.

Päälinnan puolella vanhinta näyttelytekniikka edustavat kirkkojen sisustukset. Sturen kirkossa ja Nunnakappelissa ovat esillä museon kokoelmien keskiaikaiset puuveistokset, jotka on saatu Lounais-Suomen kirkoista ja Ahvenanmaalta. Sturen kirkossa vietettiin tämän kesän keskiaikapäivien aikana Pyhän Marian ja Autuaan Hemmingin seurakunnan katolinen messu. Nunnakappelissa veisti "Liedon mestari", (kuvataiteilija Jani Rättyä) Johannes Kastajan päätä.

Sivumennen kerron, että linnan kauhukierroksella "Kidutusta, kuolemaa, kummituksia" esitin kerran ruttoon sairastunutta hovinaista samettileninkiin pukeutuneena. Kaaduin kuolleena Pyhän Sebastianin edessä lattiaan niin vaikuttavasti, että opas oli vähällä tilata ambulanssin.

Turun linnan rakennushistoria on esitetty pienoismallein. Jokainen rakennusvaihe on vaatinut yksityiskohtaista tarkastelua, muurien lukemista. Fil.tri valtionarkeologi C.J. Gardbergin väitöskirja on ollut oivana oppaana ja pienoismallin rakentaja Reino Mattila oli perehtynyt linnan rakenteellisiin yksityiskohtiin tehdessään yhteistyötä Gardbergin kanssa linnan restauroinitityömaalla ja sen jälkeen. Toinen pienoismallien rakentajista on Juha Stenberg.

Pääkirjoituksen luettuani soitin linnaan ja kysyin, mitenkä siellä menee. Puhelimeen vastannut opas kertoi, kuinka eräs asiakas oli juuri kiittänyt saatuaan osallistua "elämänsä parhaaseen opastukseen". Sillä aikaa kun jotkut haikailevat ja odottavat sitä suurta ideaa ja ihmettä, museolaiset tekevät työtä. Vaikka linnassa käy vain ne vaatimattomat 100 000 ihmistä vuodessa, heillekin kannattaa tarjota joka päivä sitä parasta hymyssä suin.

Toivottavasti lehden lukijat eivät saa vaikutelmaa, ettei linnaan kannata mennä, kun kaikki on jo nähty silloin joskus kouluaikoina ja linnassa kun ei ole mitään jännää. Muutaman tuhannen notkahdus kävijämäärässä olisi helposti paikattu, jos tiedotusvälineet kiinnostuisivat siitä, mitä linnassa oikeasti on ja mitä siellä tapahtuu.

Miehet sen osaavat

Raumalla on parhaillaan menossa pitsiviikko ja siellä pitsi saa uuden ulottuvuuden, kun lahtelainen kuvataiteilija Marko Suomi on tarttunut nypylöihin. Jotkut henkilöt ovat huomautelleet hänen pitseissään olevista virheistä, mutta taiteilija ei missään nimessä haluakaan, että pitseissä kuvatut penikset olisivat symmetrisiä. Virheitä tekemällä hän saa töihinsä toivottua vinoutta ja kolmiulotteisuutta.

TS:n kulttuurisivuilla oli taiteilijasta ja hänen pitsitaulustaan puolen sivun kuva. Lehden mukaan Raumalla on kysymys ennakkoluulottomasta pitsitaiteen esilletulosta. Marko Suomi näyttää, ettei pitsinnypläys ole vain naisten hommaa. Seuraavaksi taiteilija aikoo tarttua puikkoihin tai asettua kangaspuiden ääreen. Täällä lounaisessa Suomessa sanotaan neulomista kutomiseksi, kudotaan siis puikoilla ja kangaspuilla. En tiedä, kummasta tällä kertaa on kyse, mutta kenties seuraavaksi on tulossa taiteellisia kalukukkaroita.

Vuosia sitten tuli julkisuuteen taiteilija, olikohan hän ranskalainen mies, joka teki värikkäitä veteliä neulomuksia. Neulontaohjeita oli tarjolla käsityöliikkeissä. Ehkä hänen taiteensa alensi kynnystä tarttua puikoihin. Jotkut villapuseroista nättivät vinkeiltä, värit olivat herkullisia, mutta tiukkapipoisen käsityönopettajan eteen ei sellainen päällä olisi ollut menemistä. Olisikohan naispuolinen taiteilija saanut maailmanlaajuista kuuluisuutta epämääräisesti lerpottavilla luomuksilla. Eräs ystäväni neuloi lehden innoittamana vapaamuotoisen villapuseron, kun ei enää tarvinnut välittää, vaikka neuleeseen eksyi lukuisa määrä venähtäneitä silmukoita.

Nuoret pojat virkkaavat ja neulovat pipoja eikä siinä ole enää ihmettelemistä. En unohda ukkiani, joka istui keinutuolissa ja neuloi. (Olen kirjoittanut aiheesta blogissani.) Ruotsin Leksandissa neulomisesta tuli 1800-luvulla miehinen elinkeino, kun huomattiin sen olevan taloudellisesti tuottoisaa toimintaa. Käsiyön korkea laatu oli tosin edellytys menestykselle.

Naiset ovat neuloneet kodin tarpeisiin ja myös elannokseen. Yön tunteina he väänsivät villasukkia ja villapaitoja rintamalla värjöttäville sotilaille. Jos käsityöhön tuli virhe, ei sitä voinut kenellekään näyttää, vaan työ piti purkaa. Ei ennen päässyt kunnon naimisinkaan, jos ei osannut tehdä kauniita käsitöitä. Pyhää Mariaa rukoiltiin avuksi, jos ei käsityön teko luistanut.

Pitäisiköhän kaivaa komerosta muutama kesken jäänyt neuletyö esiin. Työt ovat jääneet kesken jonkin virheen takia, mutta kärsivällisyys ei ole riittänyt korjaamiseen. Nyt vain purkamatta tekeleet valmiiksi. Ei se mikään riski ole, jos lopputulos on tuherrusta, kun olen päässyt jo naimisiin.

Salkopallo

Kyllä kuvasta Kirstin ja miehen lisäksi pallokin löytyy, kun katsoo oikein tarkasti.

Viime postauksessa kerroin mökkivierailustani ja liikunnallisista harrastuksista siellä. Epäselväksi jäi, mikä on nimeltään peli, jossa lyödään palloa kierteille salon ympärille. Peli oli tuttu Kuralan Kylämäessä työskentelevälle Johannalle. Peli on nimeltään salkopallo. Yrjö Karilaan Mieleni minun tekevi-kirja puhuu riukupallosta.

Sääntöjä.

Kirkonmäellä ja mökillä

Sastamalan Pyhän Marian kirkon nurkassa oleva rikkoutunut risti.
Johannes Kastaja, huutava ääni erämaasta.
Kirsti hörppäämäisillään tuhkelosta.
Kurkistus luonnon tarkkailuun soveltuvalta kuistilta.

Olin ystäväni kirjailija Kirsti Ellilän luona viettämässä mökkielämää. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen uinut järvessä. Vesi oli suloisen pehmeää, mutta kylmenmpää kuin Samppalinnan uimalassa, joka välttämättä ei ollut huono asia näillä helteillä. Uin poukamassa lumpeitten ja ulpukoitten joukossa ja toisessa paikassa, joka oli alttiina myrskyille. Yhdellä uintikerralla järvellä oli vaahtopäitä ja se pani uimataidon koetukselle. Selällään uidessa aallot vyöryivät naaman yli. Pitkä kirkkovene liukui Rautajärven toisen rannan läheisyydessä tuulesta huolimatta.

Soutumatka suuntutui Pyhän Marian kirkolle. Roiskuttelin vettä päähäni viilentääkseni auringon hehkussa kuumenevaa päälakeani. Veden lämpötila oli reilut 20°C. Kirkon ovet eivät olleet auki, mutta yleiskuva syntyi tihraamalla ovenraosta.
Seuralaiseni Kirsti ja hänen miehensä ilahtuivat kirkon läheisyydessä olevasta pelipaikasta. Siellä oli "paalupallo" (itse antamani nimi), jonka säännöt mies tiesi. Pelissä on noin kymmenen senttiä paksu kolme metriä korkea seiväs ja sen päähän on kiinnitetty pallonaru, jonka päässä roikkui tennispallonkokoinen pallo (ei kova). Molemmilla pelaajilla on lyhytkahvainen pöytätennismailaa muistuttava mailanläpyskä. Iskulla kumpikin yrittää saada narun kiertymään seipään ympäri ja toinen yrittää purkaa pelikumppanin kierityksen. Mikähän pelin nimi on? Saankohan kesän riemuja kuvaavan pelifilmin nettiin.

Pääsin Sastamalalan kirkkoon toisella yrityksellä. Se ei ole viimeistelty turistipaikka kuten Pyhän Olavin kirkko, joten sieltä löytyy yllätyksiä. Kirkon pimeässä nurkassa oli rikkonainen hautaristi, jossa luki Ingrid ja Gunnar. Kirkossa oli mm. Johannes Kastajaa esittävä veistos. Erämaan profeetalla on pitkä parta ja kamelinkarvainen viitta päälliviitan alla. Kuumissa maissa hellettä torjutaan pukemalla turkisasu päälle. Johanneksen jaloissa oleva pää muistutti enemmän kissaa kuin kamelia, mutta kyllä se on kamelin pää. Kädessään Johanneksella on atribuuttinsa kirja ja sen päällä lammas, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.

Pyhän Marian kirkolla ja varsinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla tuntee olevansa kirkonmäellä, sillä puut eivät peitä maisemaa.

Selma Inkeri Himanen — kutsumanimi Inkeri

Eino nukkuu

Elisabet Ensimmäinen imee

Ikää yksi kuukausi — Rilli

Keskiaikapäivien jälkeen

Rekvisiitat matkalla makasiiniin: Birgittalaismunkkia ja -nunnaa esittävät kuvat, Pyhän Olavin veistoksen värimalli, "Liedon mestarin" istuin ja juoma-astia.

Selviydyin kesksiaikapäivistä. Tapahtumat sujuivat odotetun onnistuneesti, mutta nyt tuntuu siltä, että päivien nykyinen formaatti on kuljettu loppuun. On aika kerätä parhaat palat menneiltä vuosilta ja tehdä uutta. Vuosientakaiset keskiaikaiset illat linnassa nousevat kokemuksina ylitse muiden.

Olen mitannut verenpainettani ja vapaa-ajan olen käyttänyt nukkumiseen. Ai niin, suoritin Matkailualan ammattitutkinnon tapahtumantuottajaopiskeluun liittyvän näyttötutkinnon, jota tosin joudun vielä vähän täydentämään. Aamuisin olen mennyt uimaan nauttien aamuvarhaisen auringosta, veden viileydestä ja työterveyshuollon tarjoamasta edulllisesta uimalipusta.

Kuivattuja inkiväärejä en enää syö ahmimalla, sillä luin kiirnalaisen terveydenhoidon kirjasta, että niitä pitää välttää henkilöiden, joilla on korkea verenpaine. Ihmeellistä, että satuin lukemaan tuollaisen tiedon, kun olin juuri herkutellut noilla hallista ostetuilla runsailla makupaloilla. Varsiselleri odottaa nahistuneena keittiössä, sitähän minun piti syödä.

Linnan keskiaikapäivillä oli teemana Mahtavat miehet ja osaavat naiset. Olen jatkanut sen parissa vielä tapahtuman jälkeenkin. Sturen kirkon keskiaikaiset puuveistokset vievät ajatukset patsaiden valmistajiin. Veistosten yksityiskohdat on tehty eri puulajeista. Ainakin koivua, tammea ja lehmusta on käytetty. Nunnakappelin krusifiksin ristinpuu on valmistettu männystä.

Kun tapahtuma on ohi, välttämättömiä jälkitöitä riittää niille, jotka eivät ole kipasseet suoraan lomanviettoon. Olen saanut tehdä mielihommaani eli tavaroitten kantamista mielinmäärin.

Kiitos kaikille, jotka ovat muistuttaneet, etten ole päivittänyt blogiani pitkään aikaan.

Pellolta näyttämölle

Lapsuuteni maisemissa käynnistyy jälleen Vuokonjärven kesäteatterin näytäntökausi. Nyt on vuorossa Seppo Holttisen kirjoittama Impi isännälle, sovitus ja ohjaus Johanna Leksis. Osallistun vuosittain osaavan siippani kanssa flyerin, mainoskortin, julisteen ja käsiohjelman tekemiseen. Viime vuosina on mainoksissa ollut Toivo Toivasen ottamia valokuvia niinkuin tänäkin vuonna, nyt ovat kuvassa näytelmän veljekset Eino ja Reino sekä traktori Nuffield.

Pohjois-Karjalassa viettämäni lapsuus- ja nuoruusajan härvelit ovat saaneet uuden elämän. Traktorilla, jolla naapurin isäntä hoiti viljelyksiinsä liittyviä toimia, pörryytetään nyt näyttämölle. Traktori ja mopo ovat ikäänkuin nekin näyttelijöitä, joiden ilmettä tarkkaillaan.

Kyläläiset tietävät jokaisen menopelin historian, mikä traktori Pekalla oli ennen Nuffieldia ja mitä tuli sen jälkeen. Mopon nuoruus muistetaan ja nuorukainen sen selässä. Vauhtivehjettä nimitetään nykyisin pappamopoksi. Samoin on tiedossa näyttämölle kannetun hetekan historia ja eukon esiliina osoittautuu vuosia kylän pitoja järjestäneen pitokokin essuksi.

Katsomon penkeillä istuvien kyläläisten mielissä pyörii monta tarinaa sen näyttämöllä esitettävän lisäksi.

Käytännöllinen Kissala

Tämä ei ole mikään kissablogi, mutta en malta olla mainitsematta käytännöllisestä ratkaisusta, johon päädyimme antaaksemme suojaisan kodin vastasyntyneille ja emolle. Isot veljet ovat tarpeettoman kiinnostuneita uusista perheenjäsenistä, joten on paras laittaa herkässä vaiheessa olevat luontokappaleet eristysselliin.

Hankimme koirankuljetuslaatikon, jossa on ikkunoita joka seinällä ja katossa myös. Vetoketjuja on runsaasti, joten asukkaita voi tervehtiä milloin mistäkin päin. Ikkunoiden välissä on tasku. Vaikka emolla on taipumusta kannella väkeään piilopaikkoihin, tähän pesäpaikkaan se on tyytynyt mukisematta ja nukkuu siellä sikeästi pentueensa kanssa. Laatikon mitat ovat 65x52(h)x50 cm.

Toinen kuva on otettu tänään 14.6. yläluukun kautta silloin, kun äitikissa oli liesussa. Kissat syntyivät 10.6.-11.6. Valkoselkä 22.53; musta 23.48; raita 00.00; valkoniska 00.17.

Aikaisempi teksti täydentyi merkittävästi

Kissakuva palasi. Klikkaa tästä.

Terveisiä Ernestiltä

Pitkäksi kasvanut Viirun ja Pippurin veli lähettelee silloin tällöin sähköposteja ja tässä pari kuvaa. Juhlissa Ernesti käyttää rusettia. Ernestillä on ne paljon puhutut tassut.

Päivää ennen synnytystä ja valokuvauskilpailusta

Kissamme tarkkailevat ikkunaparvekkeella toisella puolella tietä kulkevaa koiraa. Purun, Viirun ja Pippurin ilmeet ovat totisia. Runsas vuorokausi kuvan ottamisesta äitikissasta tuli jälleen äiti. Viime yönä syntyi neljä pentua, yksi viirukas, toinen musta ja kaksi valkovoittoista kissaa. Kuvassa Purkka ei näytä ollenkaan niin pullealta kuin mitä se oikeasti oli. Lähipäivinä tulokkaat pääsevät studioon, joten enköhän saa blogiinkin kuvia tuhisevista.

Valokuvamme ei menestynyt Yle Puheen valokuvauskilpailussa. Se ei ehkä vastaa mielikuvaa riemukkaasta kesäkuvasta, sillä kissamme olivat pöyristyneitä, kun naapurin koira oli jo ennen puolta päivää toista kertaa lenkillä.

Kuvien laatua ja sisältöä pohdittiin ohjelmassa aika tarkasti, mutta meidän kuvamme ohitettiin. Voittajakuvista (3 kpl) kukkaa tarkasteleva tyttö vastaa käsitystäni hyvästä kuvasta. Kissojemme luontaista sommitteluvaistoa ei noteerattu ollenkaan. Koirat saivat runsaasti huomiota osakseen ja norsujen väritystäkin ihmeteltiin lähetysaikaa säästämättä. Koirista on kuulemma helppo ottaa söpöjä kuvia ja ne suorastaan nauttivat valokuvattavana olemisesta. Oona Lomanin ottama kuva on kieltämättä onnistunut. Meidän stillebenimme ei kertakaikkiaan kolahtanut.

Velhopäivä linnassa

Turun linnassa on nyt toinen kesä, kun kymmenvuotiaat, vähän alle ja vähän yli, saavat velholeirillä historian opetusta. Enimmäkseen porukat ovat Luostarinmäellä ja huomenna he ovat Apteekkimuseossa. Tänään oli linnapäivä ja tapahtumantuottajan ominaisuudessa kuljetin velho-oppilaita linnan jännissä paikoissa.

Minusta tällä kertaa kiinnostavinta oli Matias Kettilmundinpoika-näyttely täydennettynä Ensimmäisen asuinhuoneen esittelyllä. Tuo seitsemänsataa vuotta sitten rakennettu huone oli pitkästä aikaa näyttökunnossa, kun linnan ikkunaverstastyöt ovat pysähdyksissä.

Toinen jännä juttu oli, kun linnan vankisellin ovi sattui menemään kiinni ja sieltä pääsi pois vain viittomien avulla. Ohjaava velho Ullmaria oli onneksi juuri opettanut lapsille sanamagiaa eli viittomakieltä. Kaikki lapset oppivat viittomaan vangille tuikitärkeät sanat: leipää, vettä, apua, kiitos.

Mikä lapsista oli linnassa hauskinta, sitä emme vielä tiedä. Epäilisin, että ykkösasia on kulkeminen salakäytävän kautta linnan muurien ulkopuolelle. Leirin päätyttyä saamme palautteet ja ainakin viime vuonna tuo tynnyriholvattu käytävä veti voiton.

Esiinnyin linnan kaikkitietävänä hovinarrina ja muina tietoniekkoina toimivat ritari Bengt ja linnanrouva Onerva. Leiriläisten suojelevina aikuisvelhoina toimivat Bonika, Ullmaria ja Alchemilla. Viimeksimainittu on saanut nimensä Alchemilla vulgaris-kasvista, poimulehdestä. Se joka nauttii lehden keskelle syntyvän kimaltelevan pisaran, saa osakseen ikuisen nuoruuden. Narrina tarvitsisin sitä erityisesti nyt, kun olen sairaslomaltani palannut töihin.

Laitan tähän linkin TS:n juttuun. Kuvassa "mitataan" Turun linnan ikää (sama kuin hovinarrin -kuvassa vasemmalla- ikä). Köydessä yksi solmuväli vastaa kymmentä vuotta, joka oli leiriläisten keski-ikä. Aika pitkä nauha siitä syntyi. Toisessa kuvassa on kaksi velhokokelasta, jotka saanevat perjantaina todistuksen. Kolmannessa kuvassa leiriläiset kirjallisten tehtävien jälkeen valmistutuvat lounastamaan Herrainkellarissa. Lapset ovat ihmeellisiä.

Lisäys: Kerroin lapsille kauhean jutun vaakunakiven taakse muuratusta rosvosta, joka oli syönyt syntymättömien lasten sydämiä kahdeksan kappaletta. Kuoleman jälkeen ihmisen sielu muuttuu linnuksi. Kuunnelkaapa vain. Muurin sisältä kuului sirkutusta. Joku lapsista arveli, että kyseessä oli jekku ja muurin sisässä oli nauhuri. Kiven lähellä on syvennys, johon portin puomi on työnnetty. Sinne tiilien taakse oli talitiainen tehnyt pesänsä ja poikasethan siellä pitivät kovaa ääntä. Ei jäänyt sijaa epäilylle.