Vaarojen Sanomat on Juuan ja Kolin alueen paikallislehti. Eräänä päivänä päätoimittaja
Hanna Jartti soitti ja pyysi juttua Vieraskynä-palstalle. Olin päivää aikaisemmin kirjoittanut
Kirsti Ellilän kirjoittajakurssille tarinan ja pistin sen hätäpäissäni menemään lehden toimitukseen, kun ei ollut aikaa uusiin muisteloihin.
Vaarojen Sanomien numero 10/2010 tuli tänään postilaatikkoon. Lehdessä oli sotaveteraaniaiheinen juttu ja siinä maininta, että presidentti
Tarja Halonen on myöntänyt äiskälleni Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin. Kuvassa äiti istuu kunniakirja sylissä, ruusu poikittain polvien päällä.
Salme Kotivuori: Talviurheilua 1950-luvun puolivälissä
Pienen tytön posket punoittivat. Äiti oli koettanut otsaa ja epäillyt, että nyt se sitten tuli se aasialainen. Ei tytössä mitään vikaa ollut, puuronsakin hän söi tavallista vikkelämmin. Eikä pukemisen kanssa ollut niitä tavanomaisia vastalauseita, kun toppatakin alle piti laittaa ylimääräinen villatakki, se jota isoveli nimitti pässinpökkimäksi.
Pieni tyttö otti sukset seinustalta. Hän tiesi, että koululaiset tulisivat ihan pian, joten hän asettautui ladun viereen. Oli sen verran pakkasta, että henki höyrysi. Tyttö kulutti aikaa yrittämällä tehdä savurenkaita niin kuin Oiva-eno polttaessaan tupakkaa. Jo sieltä tuli remuava joukko tyttöjä koululaukkujen nahkahihnat viritettynä viistosti rinnan yli.
Koululaiset pysähtyivät pienen tytön kohdalle ja sanoivat, ettet uskalla vieläkään. Tyttö sanoi, uskallanpas, olen laskenut mäestä jo monta kertaa. Sen voi todistaa isoveli ja vaikka kuka.
”Menin mäkeen ja sitten laskin poikien perässä, laskin monta kertaa, eikä pelottanut yhtään”, pieni tyttö vakuutteli, valehtelikin hiukan.
Joka kerta oli vähän pelottanut, mutta se oli kihelmöivää pelkoa, sellaista joka panee kiipeämään uudestaan mäen huipulle.
”Etkä ole laskenut, et varmaan”, sanoi lentäjälakkipäinen tyttö, joka oli tunnetusti hurjapää. Se oli juossut sillankaiteen päästä päähän, muut uskalsivat katsoa hänen temppuaan vain kintaan peukalon lomasta.
Pieni tyttö asetteli suksiaan ladun yläpäähän ja koululaiset seisoivat suksineen sivummalla. Hän pukkasi vauhtia ja tunsi tuulen poskillaan jo alkumetreillä.
Mäki oli jyrkempi kuin eilen, suksenpohjet soittivat jäistä sävelmää, pieni tyttö painui etukumaraan, korjasi asentoa, horjahti taaksepäin, sauva pökkäsi kylkeen. Toisessa jalassa ei ollut enää kuin huopatossu, kohta ei sitäkään. Omenaposket paiskautuivat terävään hangenpintaan, sitten tuli toinen jalka, se jossa oli vielä suksi.
Pieni tyttö makasi liikkumattomana ja koululaisjoukko saapui rahisevin suksin paikalle. ”Kuoliko se”. Pieni tyttö nipisti silmänsä tiukasti kiinni, sillä hän oli nähnyt laajenevan veriläikän lumessa. Tytöt seisoivat neuvottomina ympärillä. ”Me myöhästytään koulusta”, joku sanoi. ”Käydään hakemassa sen äiti”. Lentäjänlakkipäinen tyttö tarttui pientä tyttöä vahvasti vyötäisiltä ja sanoi ”kantakaa te jaloista”.
Silloin pieni tyttö alkoi sätkiä, nousi istualleen, lähti tallustamaan kotiin upottavassa hangessa. ”Sillä tulee verta huulesta”, sanoi lettipäätyttö, joka ei yleensä puhunut mitään. ”Oli sillä otsassakin verta”, toinen sanoi ihailua äänessään. ”Hammaskin on lähtenyt.” ”Ei se nyt lähtenyt”, joku korjasi. ”Lumi meni ihan vereen”, lettipää sanoi melkein haltioituneesti. ”Se uskalsi laskea”, sanoi lentäjänlakki.
Pieni tyttö aukaisi tuvan oven. ”Sinullahan tulee verta huulesta”, äiti parahti ja ryntäsi lääkekaapille, otti pullon desifisiointiainetta ja sideharsoa ja laastarirullan. ”Menitkö sinä laskemaan siihen jäiseen mäkeen, voi sinun kanssasi.” ”Onneksi ei käynyt pahemmin, no kyllä tämä kohta paranee.” ”Älä nyt sellainen yllytyshullu ole, jotta menet esittelemään taitojasi isoille koululaisille.” ”Voi äidin pyryharakkaa.”
Pieni tyttö meni makaamaan sängyn päälle, tuijotti seinän krusifiksia. Ristillä riippuva Jeesus oli yhtä valkoinen kuin lumi. Tyttö kuiskasi Jeesukselle: Minäkin melkein kuolin. Iltarukouksessa pieni tyttö kiitti Taivaan Isää huuleen tulleesta haavasta ja Jeesus hohti tavallista kirkkaammin.
