Muistaakseni

Maa järisi Turussa vuonna 1755

2011-03-16T11:38:00.000-07:00

Abraham Achrenius (1706-1769), Turun linnan vankilasaarnaajana 1747–53 toiminut herätysliikkeen perustaja, ikuisti kirjoituksessaan Lissabonin maanjäristyksen, josta myös turkulaiset saivat osansa.

Achrenius oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta, mutta sisäinen pakko veti hänet teologisiin opintoihin Turkuun. Kerran seurakuntalaiset pakenivat kauhun vallassa ulos kirkosta Achreniuksen tulikivenkatkuisia uhkauksia. Monenlaisia järistyksiä omassa elämässäänkin kokenut Abraham Achrenius pääsi kaksi vuotta ennen Lissabonin tuhoa Nousiaisten kirkkoherraksi.

Lissabonin kaupungin täydellisen tuhon aiheuttanut maanjäristys tärisytti Suomen kamaraa ja pysäytti järvien aallokon. Aurajoen vesi kohosi kaksi metriä ja virtaus kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Tapahtumaa Achrenius kuvaa arkkiveisussa ”Sijtä hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyxestä Lissabonin suuresa pääcaupungisa”.

Varjelusta ja johdatusta anelevassa virsiseppä Achreniuksen virressä 390, säkeistöissä 3–4 on vaikutteita tapahtumasta, joka liikutti mannertamme

Ja vaikka vuorten haudaksi
Maan syvyys aukeaisi,
Maailma vaikka hukkuisi
Tai tyhjiin raukeaisi,
Niin vahva, varma turvani
Ja kallioni, linnani,
Oi Jeesus, olet aina

Ja vaikka järkkyisikin maa
Ja tulva syöksähtäisi
Tai raunioita, kuolemaa
Vai kaupungista jäisi,
Niin järkkymättä kuitenkin
Jää muuri Herran kaupungin,
Se kestää paikallansa.

Mainostan Turun linnan loiston aika-kirjaa

2011-02-27T09:38:00.001-08:00

Turun linnan loiston aika-kirjan sivun 121 kuvassa kuvanveistäjä Sofia Saari tutustuu renessanssimuotiin. Miehen yllä on pukurekonstruktio, herttuan puku, joka oli oiva apu taiteilijalle hänen hahmotellessaan Juhan herttuaa esittävää veistosta.

Herttuankokoinen veistos valmistui Poriin kaupungin 450-vuotisjuhlien kunniaksi.
Olettko muuten huomanneet, että Sofia Saari raportoi Helsingin Sanomissa kulttuuripääkaupunkiaiheista.

Sumen tietokirjailijaliiton jäsenille tuli tiedustelu, missä määrin kukin on käyttänyt sosiaalista mediaa julkaisujensa myynnin edistämiseen. Minulla on kotisivuillani maininta Nina Lepokorven kanssa kirjoittamastani Turun linnan loiston aika teoksesta. Vaikka kirjoitan sisällöntuottajan ominaisuudessa päivittäin tekstiä Turun linnan opastus- ja tapahtumatoiminnan tarpeisiin, toistaiseksi ei valmiita kirjoja ole tippunut julkaistavaksi sen enempää, ellei lasketa joitain parinkymmenen sivun läpysköitä sellaisiksi. Artikkeleita on sen verran, että luettelon niistä saa sopimaan A4:een.
Tässä linkki kirjaan.

Suomen tietokirjailijoiden lähettämään kyselyyn pitää vastata maananantaihin mennessä. Niinpä mainostan nyt 2007 julkaistua Turun linnan loiston aikaa. Kirjan on julkaissut WSOY ja siellä yhteistyökumppaneina olivat mainiot Tuulikki Hanste ja Ilpo Probst. Markkinointiin ei kustantaja satsannut juuri lainkaan ja kirjakaupat ovat ottaneet kirjaa laimeasti myyntiin, sillä oppikirjojen oheislukemistoista saatava niukka voitto ei houkuttele tuhlaamaan myyntitiskien rajoitettua tilaa.

Turun linnan loiston aika on hyvä kirja. Käytän sitä usein lähdeteoksena, sillä teksti on täyttä asiaa. Joukossa on toki kertomuksia, joissa mielikuvitus on päästetty valloilleen, mutta niidenkin kirjoittamiseen on innoittanut todelliset historialliset tapahtumat. Kertomukset on kirjoitettu kursiivilla ja sivut koristeltu ornamentein, jotta ne erottuvat asiateksteistä. Kirja on tarkoitettu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Teoksen ulkoasun määräsi Kauan sitten-sarjan formaatti.

Vaikka kirjan valmistumisesta on kulunut neljä vuotta, se kannattaa ostaa. Kirjaa voi tilata netin kautta. Mainostin kirjaa pari kuukautta sitten eräälle opettajalle ja hän vakuuttui heti siitä, että luokka tarvitsee juuri tuollaisen hauskan historiakirjan luettavakseen ja hankki sen jokaiselle luokkansa oppilaalle. Niin sitä pitää.

Kannattaa myös ostaa Balleriina hevosen selässä kirja, jonka olen tehnyt yhdessä sirkustaiteilija Edit Kleinbartin kanssa. Edit oli kirjoittaja ja minä toimittaja/kääntäjä. Kirjan markkinoinnista on huolehtinut Edit itse ja niinpä kirja on jo päässyt toiseen painokseen.

Mainostan tässä saman tien seuraavaa kirjaamme Sirkus kuvina, joka ilmestyy ensi vuonna. Sain apurahan Suomen tietokirjailijoilta, kiitos, joten kelpaa tässä kirjoitella.

Juhlan aika

2011-01-02T09:28:00.000-08:00

Hesingin Sanomissa oli sivunkokoinen (värikäs) kuva Turun linnan pihasta, joka johdattaa kulttuuripääkaupunkivuoteen. Kierreportaita esittävä kuva on otettu 65 vuotta sitten.

Katselin kirjaa Suomi kuvina (WSOY 1946). Siinä on valokuva Turun linnasta ja kuva linnan länsitornin kierreportaista. Portaat kulkevat vastapäivään, jos ajatellaan kulkua ylhäältä alaspäin. Oikeakätinen miekkamies oli vahvoilla puolustaessaan linnaa. Hänelle pärjäsi vain taitava vasenkätinen tornia valloittamaan tullut miekkamies.

Vasta kun kirjoittamisesta tuli tavoiteltava kansalaistaito, vasenkätiset joutuivat syrjittyyn asemaan. Muste tuhraantui, vasen oli paha puoli, syntinen puoli, oppimattomien moukkien suunta. Lusikka piti ottaa oikeaan käteen eli "kauniiseen käteen".

Turun linna oli 65 vuotta sitten pommituksen jäljiltä. Kierreporraskuvan vieressä on teksti: Muurien paksuus ja ikkunain kapeus osoittavat, että se (linna) oli rakennettu linnoitukseksi eikä juhlien viettopaikaksi.

Ajat ovat muuttuneet. Vasenkätiset ovat vähintään yhtä fiksuja kuin me oikeakätiset ja Turun linnasta on tullut juhlapaikka. Ymmärtääköhän sitä ihminen rauhan merkityksen vasta sitten, jos sen menettää. Onko se sama juttu kuin terveyden kanssa.

Nyt on lupa juhlia.

Joulurauhaa kaikkialle maailmaan

2010-12-24T01:08:00.000-08:00

Suomen Turusta se tulee.

Pala historiaa

2010-12-08T11:59:00.000-08:00

Albumin sivuilta löytyy U-Bahnin ja S-Bahnin lippuja. Keskellä on jostain karkkiautomaatista tullut pikkupistooli, joka hämmensi rajan aseistetun virkailijan.

Vietin kesän 1968 Saksassa, joka siihen aikaan oli jakaantuneena itään ja länteen. Pääsin käymään Berliinissäkin, joka oli jakaantunut moneen zooniin. Bussia ei saanut pysäyttää matkalla Länsi-Saksasta Länsi-Berliiniin. Jännittäviä hetkiä koimme, kun bussista sauhusi vedet pihalle ja matkakumppanin nenästä tuli verta. Näkyvin raja oli Berliinin muuri idän ja lännen välillä. Pääsin itäpuolelle ulkomaalaisille tarkoitettua reittiä pitkin ja minulla oli passi ja joku lupakirja mukana. Rajanylitykset ja -alitukset olivat tarkkaan kontrolloituja.

Länsipuolella oli valotauluja, jotka oli suunnattu itään päin. Itäpuolella oli muurinpuoleiset ikkunat laudoitettu umpeen eikä sieltä saanut vilkuilla valotauluissa lähetettyihin uutisvirtojen suuntaan. Asuin länsipuolella pommien vaurioittamassa talossa, jota nunnat emännöivät. Idssä brötchenit ja jäätelö maistuivat.

Lännessä myytiin postikortteja, joissa oli Kennedyn kuva ja teksti: Ich bin ein Berliner. Kennedy vieraili Berliinissä kesäkuussa 1963 ja hänet salamurhattiin marraskuussa. Viisi vuotta ennen matkaani.

En voinut käsittää muuria. Olin tyhmänrohkea ja kävin irroittamassa muurista palasen. Se aiheutti liikettä vartiotorneissa. Olen edelleen elossa ja suunnittelen matkaa Berliiniin. Muurinpalasta ei tarvitse mennä ostamaan matkamuistoksi, kun sellainen lähti mukaan jo viime kerralla.

Karjalainen kyly

2010-12-07T08:26:00.001-08:00

Olimme saapuneet karjalaiseen kylään, jonka läpi virtaava joki oli tyven ja rakennusten päätyjen kuvajaiset heijastuivat iltaruskon värittämään kalvoon. Huivipäiset naiset olivat odottamassa riippusillan kupeessa ja bussilastillinen matkalaisia jaettiin kyläläisten kesken. Kuljin nutturapäinen Annin perässä ensin kiemuraista hiekkatietä ja sitten kapeaa polkua pitkin hänen kotiinsa, jossa oli ruoka katettuna. Luulin, että pöydässä odottaisi karjalanpiirakat ja karjalanpaisti, mutta pöytään olikin katettu venäläistä vuokaleipää, perunakeittoa ja ohuita tomaattiviipaleita. Myöhemmin kuulin, että uunit on purettu pois kaikista taloista, leipä ostetaan kaupasta ja keitot keitetään sähköhellalla. Ruoka maistui, Anni istui vastapäätä ja tutkiskeli vierastaan. Kun sanoin keiton olevan hyvää, Anni katsoi läpitunkevalla katseellaan, ja jos olisin oikeasti ajatellut jotain muuta ruuan laadusta, hän olisi varmasti huomannut sen.

Annille oli karttunut ikää muutamaa tuntia vaille 75 vuotta. Valkovenäläinen Ukrainasta tullut mies oli vienyt nuoren Annin Murmanskiin ja sitten oli palattu yhdessä Karjalaan, mutta kuolema korjasi miehen ennen aikojaan. Mies oli ollut oikein hyvä ihminen, ei ryypännyt, oli niin pulska ja punaposkinen. Annin poika asuu perheineen joen toisella puolella, toinen poika on Pietarissa töissä ja nuorin ... Annin ilme muuttui tuskaiseksi ja kyyneleet alkavat valua. Sitten Anni kysyi, että maistuuko kyly, niin että mennäänkö saunaan. Mikäpä tuntuisi paremmalta kuin sauna matkan jälkeen. Kun Anni kuuli, ettei minulla ole halattia mukana, hän etsi suurikukkaisen saunatakin kaapista, joka piti pukea jo mökissä päälle. Kuljemme peräkkäin pyyhe kainalossa polkua pitkin harmaiden hirsirakennusten ohi saunalle.

Anni seisoi vasta kädessään ja kysyy, että saako hän kylvettää minut. Olin hiukan hämilläni. Vanha ihminen joutuu kuumassa saunassa tekemään kylvettäjän raskaan työn, mutta karjalainen kyly kuulosti sen verran houkuttelevalta, että asetuin lauteille. Anni heitti löylyä ja hetkessä hirsiseinäisen saunan täytti mäiske ja vahva koivulehtien tuoksu. Jos vaivaa oli lavoissa tai ristiselän tienoilla, niin sauna jos mikä sen parantaisi. Anni paukutti vastalla kiivaaseen tahtiin ja luki: ”Kipu vaiva mene perkeleen helvettiin. Mene pois.” Sitten Annin ääni pehmeni ja hän maanitteli, että kivut ja vaivat voisivat lähteä virtaa pitkin menemään. Minulta olivat kaikonneet kaikki jännitykset, ei tehnyt mieli olla missään muualla kuin Annin saunan lauteilla ja olisin voinut vaikka nukahtaa. Sitten kuulin, että seuraavana olisi vuorossa pötzipuoli. Käännähdin selälleni ja Anni kyseli, että onko lapsia ja onko asiat muuten niiltä osin kunnossa. Saunassa oli aika pimeää, joten en nähnyt Annin katsetta, mutta ilmeisesti se oli tuo läpitunkeva tutkiva katse, jonka olin huomannut heti tavattuamme. Alkoi vinha mäiske. Jos lapset tähän mennessä ei olisi tullut tehtyä, niin tuskin Annin huiskinnalla olisi sentään sellaista taikavoimaa, että asia enää korjaantuisi, rohkenin ajatella. Käsittely jatkui ja Anni luki: Tule terveeksi, tule Jumalan luoman terveeksi.

Istuin saunan seinustalla puhdistuneena ja Jumalan luoman terveenä ja saunasta kuului, kun Anni ajoi itsestään irti kivut ja vaivat. Sitten mentiin uimaan. Ei, tänä kesänä ei Anni ollut uinut joen yli. Hetken päästä hän oli jo kaukana puolivirrassa ja Annin pää kokonaisuudessaan oli hänen nutturansa kokoinen. Melkein hätäännyin, että mitä minä nyt teen, jos emäntäni jo ensimmäisenä iltana hukkuu silmieni eteen. Onneksi Annin pää kuitenkin vielä kasvoi normaaleihin mittasuhteisiin. Onnittelin häntä suorituksen johdosta.

Anni istui penkille ja laskevan auringon kullassa kertoi, että hänen kaunis nuori poikansa tapettiin Kostamuksen kaupungin pimeillä kujilla. Poika lepää kalmismaalla talojen takana, siellä missä on vihreää, siellä puiden keskellä, ihan siinä lähellä kasvaa koivu ja vahva mänty. Anni näytti saippuaa, painoi sen rintaansa vasten, kuiskasi. Saippua on parasta lääkettä, sitä pitää käyttää säästeliäästi, sillä sillä saippualla hän pesi poikansa ruumiin.

Annin syntymäpäivä lähestyi, enää tunti. Istuin kuistilla ja katselin kalmismaalle päin, sinne missä pojan haudalla oli teekuppi kuin Annin kattamassa pöydässä, kolme pikkuleipää, joista yksi osittain syöty, vahakukkia ja hautakivessä pojan kuva. Tummakulmmainen kaunis poika.

Anni oli sitonut sileän huivin kaulaansa, kattanut teepöydän ja paistanut kakun, jonka reseptin hän oitis lupautui antamaan. Konjakkipullon etiketissä oli marjojen kuvia. Kilistimme kristallilaseja heti puolen yön jälkeen ja sanoimme terveydeksi niin monella kielellä kuin osasimme ja joimme vielä toiset. Sitten Anni pani korkin kiinni ja sanoi, että tämä on sitten aamuksi. Lauloimme Karjalan kunnailla lehtii puu ja Lapsoset ketterät kotihaasta, sitten tapailimme vielä ortodoksien onnittelulaulua Monia vuosia, monia vuosia, monia armorikkaita vuosia. Annoin Annille lahjaksi kahvipaketin ja suklaarasian. Anni sanoi, että hän juo vain teetä, mutta suklaa kyllä maistuu.

Hän olisi pitänyt tästä runosta

2010-11-13T00:23:00.000-08:00

Sain kaksi viikkoa sitten sairaalasta ystävältäni Marjutilta tekstiviestin, jossa hän kertoi viimeisen taipaleensa alkaneen. Tapasimme vielä viikko sitten. Kattoikkunan laseille tuuli lennätti rakeita. Taivas oli harmaa, mutta sitten aurinko alkoi paistaa lumipitsien läpi.

Marjut lähti eilen. Hän piti Lapista ja saamen kielestä, Tenojoessa polskivista lohista, männyistä ja etelän tammipuista. Marjaomenapensaasta. Hän piti niin monista asioista.

Marjut olisi pitänyt Käenkukuntayöt-kirjan runosta. Ehkä Marjut on lukenut joskus sen, varmaankin on.
Öndrejanskej, missähän sellainen paikka lienee.

Tundra

Kultasarvisen porolauman kanssa kuljen.
Kolmikymmensalkoiseen metsäkotaan sisään
menin,
kuusipuiselle maalatulle laudalle istuuduin,
ruokani juomani keittävän teekattilan tulelle
ripustin,
viidentoista poronnahkaisen louteen alle
istuuduin,
kahdenkymmenenviiden lämpimän poronnahkaisen
päällislouteen alle istuuduin.

Kodan purin ja kaksitoistakaplaiseen luistavaan
kelkkaan istuuduin,
valkean porontaljan istuimeksi asetin.
Hyvinopetetut rivakat huimat porohärät
valjastin.
Ajohihnan maalatun renkaan läpi ohjakset
pujotin.
Karhukeihäs-kärkisen maalatun kauniin
ajosauvani käteeni otin.

Tundralle ajan, mustalle kaukaiselle
tundralle.
Sadankahdenkymmenenviiden joen taakse ajan,
korkeiden ja matalain harjanteiden taakse ajan.
Ajan aavojen soiden taa, joilla kurjet
viheltävät,
ajan suojärvien välitse, joilla joutsenet
joikuvat
ajan pitkää kuivunutta puronuomaa,
jossa jänikset luistelevat,
ajan keskelle mustaa kaukaista tundraa,
ajan sinisen meren äärelle,
tuhannen täyden virstan päähän ajan.
Öndrejanskejn lakeaa vainiota ajan.

Käenkukuntayöt
Komien lyriikkaa. Toimittanut ja suomentanut Raija Bartens. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 414, 1984.

Espoon keikka

2010-10-26T10:57:00.000-07:00

Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatun ja Patun Suomi-kirja kirvoitti näyttelyn tekoon ja vuosi sitten kokonaisuus oli esillä Turun linnan Isossa linnantuvassa. Siellä oli mm. savusauna ja karaokelava, kivikamarissa saunafilmejä, muistattehan. Näyttelyn miniminiversio on nyt Espoon Kulttuurikeskuksen aulassa. Siellä on muutama vitriinillinen kiinnostavia esineitä, mm. törkkö eli savusaunan lamppu, kuokka ja Jussi, lappiaiheinen Matti-tupakka-aski ja pussi Puhdasta Sikuria. Pöydän päällä on kankainen liikennekaupunki ja keskellä eteisaulaa karsina, jossa on Turun Luostarivuoren ja Katedralskolanin oppilaiden tekemä talvimaisema. Maisema sai jo kokoamisvaiheessa runsaasti katselijoita. Näyttely rakennettiin kulttuurikeskuksen eteisaulaan, jonka netistä löytämääni virtuaaliesittelyyn tutustuin etukäteen saadakseni käsityksen, minkälaiseen paikkaan ollaan menossa. Espoolaiset eivät vielä oikein ymmärrä, millainen helmi heillä on käytössään, kun taloon voi tehdä treffit, sinne voi mennä oleilemaan, kahvilassa voi syödä herkullisen lounaan, on taidenäyttelyitä, musiikkia, vaikka mitä tarjolla. Ja nyt sitten tämä Turusta tuotu näyttely aurinkoineen.

Minulla on yksityinen lila työkalupakki eli -kassi, joka sisältää ruuvimeisselin useilla terillä, sakset, kärkipihdit, tulitikkuaskin, jakoavaimen, mattolveitset, toimistoveitset, vatupassin, mitan, kiinnityspaloja, pienet sakset, vihreää rautalankaa, nastoja, nauloja, ruuveja pienessä rasiassa, kissan naksuja, kaapimen, paperinenäliinoja, vasaran, sarjan pikkuruuvareita, narua, teippiä, kapeaa silkkinauhaa, tarranauhaa, antistaattisia liinoja ja sitten kassissa on vielä lahjaksi saamani soma kukkapäinen ruuvari. Varustekassi oli mukana Espoossa. Mainostin kätevää tarranauhaa ja laitoin sillä kalevalavitriinin auringon kiinni mikrokuitukankaalla päällystettyyn takaseinään. Kun vitriinin lasit oli pantu kiinni, huomasimme auringon tipahtaneen seinältä. Viime minuuttiin saakka kuumaliimasimme talvimaiseman urheilijoita paikalleen, pakkasimme tavarat ja iloitsimme ajoissa valmistuneesta työstä.

Tulomatkalla muistin auringon ja me kaikki muistimme, Tony, Sari ja minä, ettei taivaankappaletta laitettu uudelleen paikalleen, vaan se jäi repsottamaan vitriiniin. Jos olisin ollut entinen minä, olisin sanonut, että nyt lähdetään takaisin. Nielaisin kaksi kertaa ja ajattelin, että lapsista on hauska oivaltaa, että aurinko on pudonnut taivaalta. Oivalsin myös, että minun olisi parasta pysyä mieheltä lahjaksi saamani lilan työkalukassin ja lilanväristen työkalujen kanssa taustalla, kun mestarit ovat paikalla. Jos en olisi hihkunut tarranauhoineni, olisi somisteaurinko kiinnitetty ammattimaisesti takaseinään niittipyssyllä ampuen.

Kirjakaappivitriinin hyllyllä on puusta koverrettu kuppi, jossa on monenlaista pikkutavaraa, kompassi, Sampo-tulitikkuaski ja lottokuponki. Vitriinissä on myös Kupitaan Saven valmistamat puiset (!) kansallispukunuket, tyttö on Ahvenanmaalta ja poika Karjalan Savitaipaleelta. Sujautin kuppiin VikingLinen mainoskynän ihan vain kiitollisena varustamon laivahankinnasta. Espoolaisetkin lupasivat ilolla maksaa veroja, jotta laivahanke saisi tarvittavan valtionavustuksen. Hyvä Espoo, hyvä Tatun ja Patun Suomi.

Haukotus — Eino ja Elisabet I uneliaina.

2010-10-21T12:09:00.000-07:00

Hyviä uutisia

2010-10-16T02:55:00.000-07:00

Olen palannut lomamatkaltani Pohjois-Karjalasta, suorittanut Tapahtumantuottajan ammattitutkinnon ja Hygieniapassin Nurmeksessa, hoitanut rapistunutta kuntoani ja nyt kerron hyvän uutisen.

Kirjoitin yli vuosi sitten blogiini aiheesta Oi jokemme. Kyllä siinä vierähti vielä sen jälkeen runsaasti aikaa, ennenkuin sain toimeksi lähettää postia Pohjois-Savon elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukseen (ELY-keskus). Kiitos Sokea Kana ja ystävät siellä kylillä, jotka kannustivat tekemään jotain kivisen lähes satavuotiaan holvikaarisillan puolesta.

Viraston edustajat ovat käyneet oikein paikan päällä tutustumassa tilanteeseen ja luvanneet, että silta korjataan. Remontti alkaa ensi keväänä. Hurraa!

Istui herttuan pöydässä

2010-09-24T23:51:00.000-07:00

Kissamme Elisabet I tarkasteli Suomen aikakirja II:n kuvia. Klaus Kristerinpoika ei näytä tutulta, mutta esivanhemmat ovat työskennelleet laivakissoina.

Juhana herttua hovia esittävässä pienoismallissa, esilinnan kuusikulmaisen tornin ylimmässä kerroksessa, pöydän vieressä puoli-istuvassa asennossa on sotaherra Klaus Kristerinpoika Horn. Nuken puki Pirkko Ali-Nikula tunnetulla taidollaan.
Juhana herttua on aloittelemassa juhlapuhetta tuoppi kädessä. Takana toisen pöydän ääressä penkin päädyssä istuu sotilas (hänellä on puujalka), Katariina Jagellonica istuu vaakunan alapuolella ja hänen vieressään joku aatelinen. Pienikasvuinen pariskunta on vielä tanssin pyörteissä etualalla.

Klaus Kristerinpoika Horn (1518-1566) oli käskynhaltijana Viipurissa. Vuosina 1558-59 nousi Viipurin talous kukoistukseensa. Kustaa Vaasa oli jo huolissaan sellaisesta korkeasuhdanteesta ja antoi määrätä tullit venäläisille laivoille, joita ruotsalaislaivat olivat luotsanneet Nevajoen ja Viipurin välillä. Niin venäläiset siirsivät kauppakeskuksen Narvaan, joka sitten piti saada nitistetyksi. Juhana herttua hieroi kauppoja Tallinnan kanssa. Ratas oli jo pyörähtänyt Viron suuntaan.

Kustaa Vaasan kuoltua kuningas Eerik XIV jatkoi neuvotteluja ja arveli Venäjän Länsi-Euroopan suutautuvan kaupan siirtyvän Suomenlahdella ruotsalaisten hallintaan sen jälkeen kun Tallinna olisi ruotsalaisten hallussa. Kuningas onnistuikin tässä juhannuksen tienoilla 1961, jolloin Eerikin joukot ajoivat pois puolalaiset Toompean linnasta. Saksalaiset palkkasotilaat olivat jo aikaisemmin siirtyneet ruotsalaisten puolelle.

Klaus Kristerinpoika siirtyi isännäksi Tallinnaan. Keväällä 1963 hän mahdollisesti ruokaili herttuan pöydässä Turun linnassa, sillä hän kuului Juhana herttuan kannattajiin ja heillä oli kosolti yhteisiä suunnitelmia. Samana vuonna syyskesäsätä Eerikin joukot valloittivat Turun linnan ja herttua puolisoineen joutui vankeuteen Gripsholmin linnaan.

Klaus Kristerinpoika Horn siirtyi kuningas Eerikin sotapäälliköksi. Ja onkin aika otaa lainaus Maamme-kirjasta, kun syvempään sotahistorialliseen tarkasteluun en tunne kutsumusta. Voi seitsenvuotisesta sodasta lukea muualtakin.
Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston. Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan. Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja anaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.

Turun linnan kuninkaansalissa on Klaus Kristerinpoika Hornia esittävä maalaus, joka on Jean Haagenin kopio Gripsholmissa olevasta maalauksesta.

Kaari Utrio on kirjoittanut romaanin Kartanonherra ja kaninis Kirstin (1968). Romaanin päähenkilö on Klaus Kristerinpoika Horn. Romaani on ilmestynyt uusintapainoksena 1999 nimellä Kirstin. Seuraavaksi sitä lukemaan.

Pienoismallia rakentaessa lähteenä käytimme mm: Oscar Nikula: Turun kaupungin historia 1521-1600.

Vesi on elämä, sanoi venäläinen nainen

2010-09-21T10:41:00.001-07:00

Runot kirjoitetaan kankaille suomeksi ja kertojan äidinkielellä. Tässä juuri valmistunut silittämätön lippu, jossa on bulgariankielinen runo Bistrezin kaivot. "Bistrezin hylätyt kaivot eivät unohda niitä entisiä aamuja kun tytöt tulivat kukkia hiuksissaan"...

Globaali runo-projektimme etenee ja sen sisältö on ylittänyt odotuksemme. Haastattelemme maahanmuuttajanaisia ja pyydämme heitä kertomaan kaivoon liittyviä tarinoita ja muistoja. Veden kantaminen on kaikkialla maailmassa naisten työtä ja kaivo on ollut kohtauspaikka. Työryhmäämme kuuluu lisäkseni Zhenya Narendra ja Kirsti Ellilä.

Zhenya hoitaa yhteydet maahanmuuttajiin ja pohjustaa asian. Ei ole aina helppoa saada enimmäkseen neljän seinän sisällä päiviään viettävää naista ymmärtämään, kuinka joku suomalainen on kiinnostunut hänen kotimaansa kaivoista. Voiko tosiaan joku haluta kuulla itsestäänselvyyksiä.

Ensimmäisessä tapaamisessa naiset voivat olla ensin varautuneita ja epäluuloisia ja ihmetellä, mikä tämän kaiken takana on. Melkein joka kerta ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluu tutemattomien ihmisten kohtaamisen tuottamasta hämmennyksestä toipumiseen. Sitten huoneen täyttää puheensorina. Viime kerralla porukka puhkesi lauluun.

Jokainen tapaaminen on erilainen ja erityinen ja jokaisesta tapaamisesta löytyy aineksia globaaliin runoon. Kaivon vesi onkin kuumaa, miten vedestä tulee "kosketetua" vettä, miksi kaivon ympäri kierretään valkoinen ja punainen lanka, mikä on se ahdistava muisto, josta voi kertoa vain yksittäisin sanoin ja ilmein. Sodan kauhut ovat läsnä, eivät television kuvaruudulla. Jonain päivänä vesi on pyhää, vaikka se tulisi hanasta.

Mitkä ovat niitä yhdistäviä asioita? Muistot. Äidit ja isoäidit kantoivat veden, sankoilla, ämmänlänget apunaan, tai saviruukussa olkapäällä tai pään päällä. Kaikkialla litra painaa kilon. Naiset tapasivat kylän kaivolla, kuiskivat, kertoivat tarinan, lauloivat laulun. Nuorukaisten kannatti tulla kaivotielle.

Vesi sammuttaa janon, virkistää, hellii ja puhdistaa. Jos vesi loppuu tai kaivo saastuu, se tietää kuolemaa. Vesi parantaa. Vesi on elämä.

CASTELLA MARIS BALTICI 1— keittiön pöydältä painoon

2010-09-17T11:25:00.000-07:00

Kirjan valmistumisesta iloitsevat lisäkseni Knut Drake ja Pauli Lahdenperä.

Turussa järjestettiin vuonna 1991 linnasymposium, jonka esitelmien pohjalta Suomen keskiajan arkeologian seura ry. ja Turun maakuntamuseo julkaisivat kirjan Itämeren keskiaikaisista linnoista. Julkaisussa on noin 30 tutkijan kirjoitus karttoineen ja piirroksineen. Kirjan kannen kuva on Seilo Ristimäen ottama.

Tekstit tulivat mitä monessa muodossa eri puolilta Eurooppaa ja ne piti vääntää ja kääntää taittokuntoon. Taitava aviomieheni Ilmo tuli hätiin ja lupasi tehdä epämääräisestä tekstinipusta kirjan. Artikkelit olivat monenkokoisilla levykkeillä ja monenlaisissa formaateissa, joten oli aika homma saada tekstit luettavaan muotoon, kun Latvian ja Liettuan linnojen nimistöissä oli tutun kirjaimiston lisäksi tuntemattomia. Kaksikymmentä vuotta sitten eivät laitteet ja ohjelmat olleet läheskään nykyisenveroisia.

Mies joutui rakentamaan itse jopa fontteja. Kartat ja piirrokset olivat oma lukunsa, kun ne piti saada sopivasti asettumaan palstoihin. Kirjapainoon tekstit lähtivät levykkeellä ja taitossa kuvan kohdalla oli oikeankokoinen kehys, johon kirjapaino sijoitti kuvat. Linnoja koskevat tekstit ovat kaikki suomksi ja saksaksi tai englanniksi. Johtajamme tri Knut Drake, arkeologianseuran pj., johti hanketta ja piti langat käsissään. Prosessiin tarvittiin "puhtaaksikirjoittaja" ja siihen työhön tuli Pauli Lahdenperä.

Turun Sanomat kertoi kirjan valmistumisesta 24.9. 1993 (ks. kuva). Hymy oli herkässä. Kuvassa pitäisi olla myös mieheni, joka teki valtavan työn. Pitiäisi siinä olla poikakin, joka neljävuotiaan ahkeruudella osallistui toimitustyöhön keittiön pöydällä, jossa samaan aikaan olivat legot ja puurolautanen.

Jos lähtee linnakiertueelle, kannattaa tutustua teokseen, jos sattuu saamaan sellaisen käsiinsä. Kirjan painos oli 1000 kpl ja jakelu hoidettiin Tukholmasta. CASTELLA MARIS BALTICI 1:een tuli jatkoakin, ulkomailla toteutettuja kirjoja. Baltain linnoja koskeva uusi tutkimustieto päätyy kansien väliin.

Tove Jansson – postikortit

2010-09-15T08:24:00.000-07:00

Korttien valmistumishuosi jäi askarruttamaan, joten tutkija Magga Willner vastasi tiedusteluuni korttien iästä: Erik Kruskopf har skrivit en bok Bildkonstnären Tove Jansson Schildts Förlags Ab, Borgå 1992 där postkorten berörs på sid 141-142.De första publicerade korten är enligt honom från 1936. 1941 trycktes en serie på 10 humoristiska djurkort. Gissar att dina hör till dem. Från 1942 finns både påskkort och julkort. Alla utgivna av Taidekorttikeskus.

Presidentti ja turkulainen mahtiemäntä

2010-09-13T03:59:00.001-07:00

Puku on samaa mallia, vaikka ikäeroa on tuhat vuotta.

Presidentti Tarja Halonen yllätti itsenäisyyspäivänä 2001 pukeutumalla Euran muinaispukuun, jonka esikuva on peräisin viikinkiajalta. Samalla levisi lähes jokaiseen kotiin tieto, millaista vaatetusta mahtavat emännät käyttivät tuhat vuotta sitten.

Myös Turun Maarian Saramäessä vuonna 1000 oli varakkaan naisen vaatetuksena villainen puku, johon kuului pronssikierukkakoristeinen esiliina. Koruina olivat pronssiset olkasoljet ketjuineen, helmet, hopeariipukset ja hevosenkenkäsolki. Rannerengas, sormus ja päärengas olivat hopeaa. Vyötäisillä oli lautanauhaan ripustettu puukko koristeellisessa tupessa.

Saramäen haudasta löydetyt aidot korut ja haudasta löydetyt antimet, keritsimet ja sirppi, ovat näytteillä Esihistorian näyttelyssä (1986–) Turun linnan esilinnassa. Vitriinissä seisovan Saramäen emännän puvun malli on otettu Euran puvusta, sillä arkeologien vuonna 1919 löytämässä Saramäen haudassa oli tekstiilijäänteitä niin vähän, ettei niistä voitu päätellä aluspuvun ja hamevaipan tarkkaa mallia. Värit tulevat valkoisen ja mustan lampaan villasta. Pukua koristavat Saramäen ruumishaudasta löydettyjen korujen mukaan tehdyt kopiot. Päähineestä ei saatu selvää. Se on voinut olla hyvinkin konstikas rakennelma.

Kolleegani Nina oli tietysti selvittämässä puvun ja korujen yksityiskohtia. Kankaat kutoi Runosmäessä asunut Sirkka (mikä sukunimi?) ja korut valmisti konservaattori Jorma Reilander. Saramäen korujen jäljitelmiä tuli linnan kauppaan myyntiin.

Presidentin pukuvalinnan innostamana järjestimme 2002 vuoden alussa pienen näyttelyn Muinaset mahtavat naiset linnan eteläiseen näyttelyhalliin, jossa oli esillä varsinaissuomalaisia muinaispukuja.

Presidentin Kuva

Turun linna 2009 – tilastollinen näkökulma

2010-09-11T23:00:00.000-07:00

Kesäsesongin aikana murehdittiin medioissa linnojen kävijämääriä, jotka tänä vuonna ovat osoittaneet laskemisen merkkejä. Sama murhe oli viime vuonna. Turun linnan kohdalla syyn kävijämäärän laskuun tutnui olevan näyttelypolitiikassa. Linkkejä en viitsi etsiä, sillä se tuntuisi vanhan jauhamiselta, olenhan käsitellyt aihetta aikaisemmin blogissanikin.

Tämän päivän Turun Sanomissa kirjoittajavieraana kunnallisneuvos Pekka Ruola selvittää, kuinka Turku kuristaa kulttuuria, vaikka tulossa on ainutkertainen kulttuuripääkaupunkivuosi. Esimerkiksi näyttelybudjetista on lohkaistu pois 90% verratuuna entiseen.

Budjetti on siis niin surkea, ettei sanotuksi saa. Jos kävijämäärät olisivat suoraan yhteydessä näyttelyihin, olisi edessä katastrofi. Onneksi linna itsessään ja linnan tapahtumat houkuttelevat kävijöitä, ja onneksi opasvälityksen puhelin soi tiuhaan. Nämä valonpilkahdukset eivät ole juurikaan saaneet palstatilaa sanomalehdissä. Oppaat eivät jääneet odottamaan, että linnan muurien jokainen kivi alkaisi kertoa tarinaansa, vaan ovat kuljettaneet vuoden aikana yli 30 000 museovierasta (muistaakseni) hämärien käytävien kautta tiedon valoon. Kuulun kyllä ns. peda- ja tapahtumatiimiin, mutta en tässä kiittele itseäni, vaan niitä jotka oikeasti tekivät sen tärkeimmän työn eli ottivat vastaan museovieraat, kohtasivat asiakkaan.

Olisi syytä huomata, että Turun linna sijoittui kävijämäärätilastoissa viime vuonna 2009 valtakunnallisesti neljänneksi. Edelle menivät Ateneum, Kiasma ja remontin jälkeen avattu Luonnontieteellinen museo. Viiden museon kärkiryhmässä ainoastaan Turun linna on pääkaupungin ulkopuolelta. Viidenneksi sijoittui Kansallismuseo. Museoiden aukioloajat ovat suunnilleen samat (noin 45 t/vk). Vain Kiasman aukiolo ylittää 50 tuntia.

Myös muut linnat sijoittuivat hyvin ja ainakin Hämeen linnassa on kävijämäärissä jopa kasvua.

Turun linna 113 207
Olavinlinna 102 000 (oopperavieraat laskuissa mukana)
Hämeen linna 100 286 (hopeanäyttely on kerännyt mukavasti yleisöä)

Turun linnan kävijämäärä voisi olla suurempikin, jos linna olisi nykyäänkin maanantaina avoinna, kuten muut linnat. Maanantaiden kävijämäärät sataman läheisyydessä sijaitsevassa linnassa olivat vuodesta toiseen korkeat, kun muut museot pitivät ovensa kiinni. Kaikissa linnoissa sisäänpääsy alle 7-vuotiailta on ilmainen. Helsingin museoissa alle 18-vuotiaat pääsevät maksutta museoon.

Mistä ihmeestä on syntynyt käsitys, ettei museoihin kannata satsata. Onko mollivoittoinen informaatio tehnyt tehtävänsä, eikö myönteiset viestit ole tavoittaneet päättäjiä. Siis onhan Turun museoitten määrärahat talousahdingosta huolimatta saatava kohdalleen, hyvänen aika, jotta on näyttelyitä ja tapahtumia ja näkyvyyttä muutenkin kuin kuvina kaupungin matkaliuesitteissä. Ja henkilökuntaan kannattaa satsata, jotta tulee näyttelyitä ja tapahtumia ja palvelua arkena ja juhlana. Museoihin tulevien vierailijoiden odotukset pitää ylittää.

Kävelin väen kansoittamaan Aurajoen rantaa ihmetellen sotalaivoja. Joku ihminen sieltä voisi eksyä Turun linnaan, mutta eipä tule mieleen, kun rannasta ei löydy kylttejä ja suora reitti on jokseensakin ummessa kasvillisuuden vuoksi. Turun museoitten lippulaivasta, sen korkeista torneista, ei näy rannan suunnasta katsottuna vilaustakaan.

Kirjallinen leikki

2010-09-04T22:31:00.000-07:00

Salon Veturitalleilla on Liisa Kanervan taidenäyttely, jossa on kirjallinen aihe. Olin viime viikolla Liisan apulaisena ripustamassa maalauksia ja nostelemassa laseja vitriineihin.

Liisa on kulkenut talleilla maalaamassa hevosia ja nykyisin hänen maalaamansa hevoset ovat sulavarakenteisia ja fyysisiä. Runo ja Proosa-teoksessa jäin miettimään, kumpi on kumpi. Samaa taisi miettiä itse taiteilijakin.

Rakaistuin olioon nimeltä Jambi. Minun tekisi mieli pussata sitä. Se liikuttaa päätään hellyttävästi, nyökyttelee, nostaa nokkaansa. Renessanssitutkija Liisalla on tietysti ollut Jambia luodessaan syvällinen näkemys, mutta emme puhuneet siitä. William Shakespeare käytti jambista pentametriä!

Oli siellä Baabelin kalakin, galaksien välinen tulkki. Se pyöri kultakalamaljassa, mutta ei näyttänyt iilimadolta, vaan oli kaunis harsosiipinen je helmin koristettu. Linnunradan liftari on tullut tutuksi vuosien mittaan.

Siellä ovat niin Rottein kuolema kuin Huhtikuukin. Huhtikuuta en oikein ymmärtänyt, kun muistin vain Einari Vuorelan runon. Kävimme kerran museon matkalla ohimennen katsomassa Keuruun Jukojärvellä saunaa, jossa runoilija on syntynyt. "Huu - huu - huhtikuu! Tempoo tuuli, huojuu puu." Olen vakuuttunut, että Liisalla on ollut jotain muuta mielessä teosta luodessaan.

Kariston juhlissa

2010-09-04T04:28:00.000-07:00

Kirsi Haapamäen kuvitusta Reetta ja linnan vangit-kirjassa. Kuvassa ex-sirkusprinsessa Edit ja lapset Reetta, Lauri ja Liina.

Olin Kariston 110-vuotisjuhliassa Helsingin Pörssitalossa taustavaikuttajan ominaisuudessa. Innostin Kirsti Ellilää Turun linna-aiheisen lastenkirjan kirjoittamiseen, hän tarttui koukkuun ja myöhemmin käsikirjoituksen saatuani tarkastin, että historialliset tiedot ovat kohdallaan. Piakkoin ilmestyy Reetta ja linnan vangit, jonka on herkullisesti kuvittanut Kirsi Haapamäki. Esittelyssä mainitaan: "Samalla kun lukija seuraa herkeämättä sisarusten seikkailua, tulee Turun linnan historia tutuksi vaivihkaa." Se on aika paljon luvattu, mutta mitäpä tuosta. Aikuiset tietävät, että Eerik XIV ja Jaakko Ilkka ovat olleet vankeina Turun linnassa, mutta korvansa mennettänyttä ja noitana poltettua Valpuri Kyniä ei linnan historiassa yleensä mainita. Kirjaa myydään heti lokakuun alussa Turun kirjamessuilla kasapäin.

Pääsin siis Kirstin siivellä mukaan juhlaan ja nauttimaan kirjailijahaastatteluista. Se oli hirveän mielenkiintoista ja minun tekee mieli lukea kaikki esitellyt kirjat. En ymmärrä, mikä viehtätys siinä on, kun kuulee kirjailijan itsensä kertovan työn eri vaiheista. Kirjamessuilla on hankaluus, että samaan aikaan tulee monella areenalla mielenkiintoista ohjelmaa. Nyt ei ollut sitä ongelmaa, kun estradin tuntumassa sain seurata Raisa Rauhamaan luotsaamat haastatelut alusta loppuun ja ohjelman jälkeen tiedossa oli ruokaa ja juomaa. Eteläafrikkalainen punaviini sai sanomaan jäähyväiset valkoviinille. Automaattisesti pulpahtivat mieleen adjektiivit pehmeä, pyöreä, täyteläinen, nuo sanat ovat aikaisemmin tulleet vastaan peilin ääressä.

Näytti siltä, että kuumasta ja aurinkoisesta kesästä huolimatta kirjailijat ovat väsänneet neljän seinän sisällä käsikirjoituksiaan valmiiksi. Lähes poikkeuksetta he olivat hyvin kalpeita.

Matka Ahvenanmaalle

2010-08-23T10:29:00.000-07:00

Kaija kalliolla. Seurueen nuorimmainen, yksivuotias, oli isonsiskon ratsastuskoulutuksessa. Tunnistamaton marjapensas ja eläimiä.

Kävin Ritariklubin mukana viikonloppumatkalla Ahvenanmaalla ja ohjelmaan kuului käynti Kastelholman linnassa, Jan Karlsgårdenin ulkomuseoalueella, Vita Björn-vankilamuseossa ja Bomarsundin linnoituksella. Jos mahtavaa kivestä ja tiilestä rakennettua Bomarsundin linnoitusta ei olisi aikoinaan räjäytetty maailman tuuliin, muurien suojaamalla alueella olisi mahtava kaupunki. Kirkkovierailun kohteena oli Johannes Kastajalle omistettu Sundin kirkko, joka on toiminut keskiajalla paikallisten asukkaiden lisäksi Kastelholman linnanväen kirkkona.

Kastelholman oppaamme Mark Blomenthal kertoi, ettei Ahvenanmaalla ollut omaa pyöveliä, vaan kyseinen virkamies tuli Turusta toimittamaan saarelle ikävää tehtäväänsä. Kuolemantuomituja olivat muun muassa Oolannin noidat.

Tietenkin kävimme myös kuningas Eerik XIV vankihuoneessa. Matkallaan Turun linnasta Gripsholmin linnaan 1571 tuli Ahvenanmaan kohdalla kolmen kuukauden pysähdys. Kuninkaan seurueeseen kuului yli sata palvelijaa. Onkohan lukuun laskettu myös vartijat? Vankeusaikana kului Kastelholman ruokavarastoista 12000 kananmunaa. Eihän se loppujen lopuksi paljon ole, ei edes kahta munaa päivää kohti.

Varhaisella kävelyretkellä Godbyn hotellin läheisyydessä tuli tiellä vastaan lukuisa määrä kotiloita. Sen enempää lajinmääritykseen syventymättä suoralta kädeltä veikkaan vaaleaa yksilöä viinimäkikotiloksi, joka voisi mennä herkuttelijan ruokapataan. Ruskea yksilö on tappajaetana, espanjansiruetana.

Marjapensaan laji jäi määrittämättä. Olen kuullut, että Ahvenanmaalla elää harvinasituvana lajina luonnonvarainen orapihlaja. Tässä yksilössä ei kuitenkaan ollut piikkejä. Pistän niin eläimet kuin marjapensaankin lehden kera lajimääritykseen Polulle. Eiköhän sieltä tule vastaus luonnontieteellisiin kysymyksiin.

Olimme matkalla sonnustautuneena keskiaikaisiin asusteisiin, joten ryhmämme herätti huomiota jo Turun satamassa. Alusmekon, syrcoutin ja pääpannan pitämisessä ei ole mitään ihmeellistä. Olen joskus pomppinut laivalla narrinakin, se vaatii vähän enemmän uskallusta.

Seuraavan kerran saatamme suunnata Ahvenanmaalle ensi vuoden kesäkuussa, jolloin siellä vietetään keskiaikapäiviä.

Linkkejä Polulle, jonne on ilmestynyt jo lajimääritykset:

Marjapensas
Kotilo
Etana

Huomenna töihin

2010-08-18T12:42:00.000-07:00

Lomalla tapasin monta ötökkää ja lajimäärätystä helpottaakseni hankin Åke Sandhallin Ötökät-kirjan. Toissapäivänä auringossa kimalteli kuvan kuparikuoriainen (Patosia cuprea). Pihallamme on tavattu jopa erakkokuoriainen ja lahojen lautojen joukosta sarvikuonokas. Yökkösiä taitaa olla niin monta lajia, ettei kirjasta löydy tavoittamaani yksilöä. Huomenna siis töihin.

Alladin Vartiovuorella ja Turun linnassa

2010-08-18T01:10:00.000-07:00

Kävin sunnuntaina Vartiovuoren kesäteatterissa eläytymässä Alladiniin ja taikalamppuun. Näytelmän äiti oli hykerryttävä naarasleijona, kun hän torui Alladinia ja tarpeen tullen kävi puolustamaan poikaansa tämän saadessa ujouskohtauksen. Odotin Syrjäsen Mikkoa näyttämölle ja täälläkin kertaa odotus palkittiin, kun hän saapui rikkaana miehenä ja eunukkina. Teatterin lavasteet olivat pelkistetyn komeat ja pienin muutoksin ne mukautettiin juonen tunnelmaan. Taistelukohtaus muureilla oli hurja ja jättimäiset siipiolennot saivat lapset painautumaan aikuisen kylkeen. Nukketeatteriratkaisut olivat hienoja ja muurilla lipovat olennot hupaisia. Kimeästi lausutut vuorosanat häipyivät joskus melskeeseen. Esiintyjillä oli näkymättömän pienet mikrofonit, joten äänentoisto oli muutoin kohdallaan. Kiemurteleva lampun henki saapui odotetusti paikalle ja viimeisteli vaikutelman itäisten maiden lumosta.

Tässä tulee nyt vitsi, joka ei liity näytelmään, mutta kylläkin taikalamppuun, jollaisen voi löytää kuka tahansa. Harkitse siis tarkkaan, mitä toivot:

Nainen sattui löytämään lampun ja hieraistuaan sitä putkahti henki esiin: "Saat esittää yhden toivomuksen." "Haluan hoikat reidet", vastasi nainen empimättä. Lampun henki tyrmistyi. "Mitä ihmettä, toivo jotain järkevämpää. Saat vielä toisen mahdollisuuden." "Hoikat reidet." "Kuinka joku voi toivoa tuollaista, kun maailmassa on sotaa, nälänhätää, myrskyjä, tulivuorenpurkauksia ja kaikenlaisia pahoja asioita. Harkitse sanojasi, saat toivoa vielä yhden, vihonviimeisen kerran." "Hoikat reidet — kaikille."

Tuhannen ja yhden yön tarinat-ovat kuuluneet kotimme iltasatuvaikoimaan muumien ohella. Otin sadut kerran myös keskiaikatapahtuman ohjelmistoon. Ehkä jollain vuosisatoja sitten Turun linnaan saapuneella matkalaisella olivat sadut hallussa. Hän on saattanut suhauttaa vaikka lentävällä matolla linnan pihalle. Kertomuskokoelma koostuu sadoista tarinoista ja varhaisin tunnettu muoto on käännetty persiasta arabiaksi 900-luvulla. Minusta oli jännittävää tietää, miltä sadut kuulostaisivat sillä kielellä, millä niitä on aikoinaan kerrottu.

Kesätöissä Turun linnassa oli kertomusten syntysijoilta Suomeen muutttanut nuori mies, Muhammed nimeltään, ja hänestä tuli Tuhannen ja yhden yön päähenkilö. Sisustimme nykyään linnan kaupan henkilökunnan työhuoneena toimivan tilan sadun kaltaiseksi. Seinällä oli kattoon ulottuva tähtikangas, silkki ja sametti lainehtivat peittäen modernit huonekalut. Näkymä viimeisteltiin taikalampulla, lyhdyllä, kukillla, kerammiikkaruukuilla ja kaiken keskellä tepasteli upea riikinkukko (täytetty).

Muhammed ja hänen tapahtuman ajan mukana ollut hätkähdyttävän kaunis vaimonsa istuivat sulttaanin valtakunnassa ja molemmat esiintyivät Rudolf Koivun kirjakuvituksen mukaan puettuina.

Yleisö johdettiin istumaan penkille seinän viereen. Telineessä oleva suomenkielinen kirja oli avattuna luettavan sadun kohdalta. Hämyisässä huoneessa soi musiikki, yleisö istui hiirenhiljaa, kun mies alkoi lukea arabiankielistä satua. Luettuaan Muhammed esitteli arabialaista kirjoitusta ja selitti, missä järjestyksessä kirjaa luetaan. Sitten hän antoi kirjan penkillä reunimmaisena istuvalle ja pyysi lukemaan. Kirja kulki kädestä käteen eikä tietenkään kukaan ymmärtänyt.

Sitten seurasi yllätys. Meillä oli linnassa kuukauden koululaisharjoittelijana vaaleaihoinen ja valkotukkainen arabiantaitoinen kurdipoika, joka ei eronnut ulkonäöltään mitenkään suomalaisista. Hän istui yleisön joukossa. Kun kirja osui pojan kohdalle, hän alkoikin lukea. Ihmiset olivat pöllästyneitä. Pelleiletkö sinä? Osaatko sinä ihan oikeasti arabiaa? Poika sai spontaaneja taputuksia. Lopuksi Alladinimme teki kaikille halukkaille arabiankieliset visiittikortit.

Ihan kokonaan ei Alladin ole poistunut Turun linnasta, vaan hän taivaltaa erämaan hiekassa jouluntähteä seuraten. Intialais-persilaisen kertomusperinteen mukaisesti Aiju von Schöneman on sijoittanut Tuhannen ja yhden yön sankarin suunnittelemaansa seimeen.

Tähdet tähdet - Pöytyän kesäteatteri

2010-08-11T05:24:00.000-07:00

Kävin viime torstaina Pöytyän kesäteatterissa, jossa oli Rauli Padding Somerjoen elämästä kertova näytelmä. Näyttämönä oli komea Reppuniemen ulkomuseoalueen pihapiiri ja katsomona luontaisesti kohoava rinnemaasto. Kyllä siinä parituvan ovet paukkuivat railakkaa kohtausta tehostaen. Myös aitat ja muut 1700-1800-luvun rakennukset odottavat korjaamista. Näyttelijöillä pienimmästä suurimpaan oli pikkuruiset langattomat mikrofonit, joten kuuluvuus oli hyvä, vaikka näyttelijä olisi ollut selin yleisöön. Pöytyän kesäteatteri on saanut esiintyä täysille katsomoille.

Näytelmässä kävi tuskaisella tavalla selväksi, kuinka Baddingilla oli esiintymisvimma, mutta sitä hillitsi ujous ja irtonaisuus. Kaverit ja managerit yrittivät miestä jeesata, mutta aikataulut, sovitut tapaamiset, esiintymiset, painava häpeän tunne ja sosiaaliset tilanteet olivat ylivoimaisia ja paineet kävivät lopulta sietämättömiksi. Olisiko hänen elämänsä ollut helpompaa humpan parissa, jos hän olisi saanut säveltää ja sanoittaa mielialojensa mukaan. Tai jos poika olisi jäänyt kirkkokuoroon. En erityisemmin kuunnellut aikanaan hänen musiikkiaan, kun olin silloin nuori klassista musiikkia rakastavan miehen aviovaimo. Nyt iskelmät soivat päässä ja on pakko laulella Pilvet karkaavat punaisia viinimarjoja kerätessä. Mies kyllä sanoi, että olisi parempi, jos laulaisin vaikka Miks leivo lennät Suomehen.

Näytelmä oli hienosti toteutettu ja loppukohtaus itketti. Voin sen paljastaa, koska näytäntökausi on ohitse. Padding lauloi (näytelmässä Erik Kraemer) keinussa yksinäistä yksinäisempänä, isä asteli verkkaan paikalle koivun ohi, tarkasteli tuttua pihapiiriä, otti pojan kainaloonsa.

Suurta ideaa odotellessa

2010-08-07T01:50:00.000-07:00

Kissat Selma Inkeri Laakerinlehti-Himanen, Eino, Rilli ja Elisabet I ovat jo tutustuneet linnan tyylihuoneita esittelevään vihkoseen.

Esineet yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyssä vitriinissä. Kyllä se aika kuluu. Onkohan juomasarvi tehty alkuhärän sarvesta?

Tultuani Turkuun kesälomareissulta tutustuin paikallisen lehdistön antiin ja törmäsin viime sunnutain Turun Sanomien pääkirjoitukseen "Uusia tuulia kaivataan historiakohteisiin". Haastattelua, johon pääkirjoituksessa viitataan, en ole lukenut, kun minulle tulee vain sanomalehden viikonloppunumerot.

Haastatteluun viitaten valitellaan, kuinka linnan perusnäyttelyitä ei ole uusittu kiinnostaviksi. Tietääköhän sanomalehteä lukeva yleisö, mitä sana "perusnäyttely" tarkoittaa? Yhdellä sanalla on niputettu 25 vuoden aikana rakennettuja pysyväisnäyttelyitä sisällöltään niin köyhiksi, että linnaan tuskin kannatta tulla, vaan on parempi jäädä odottamaan sitä suurta ideaa, joka pyyhkäisee pois kaiken entisen ja tuo tilalle uudet ja kiinnostavat näyttelyt.

Turun linnassa perusnäyttely käsittää mm. kaksikymmentä huonetta, joihin on sisustettu eri tyylejä esitteleviä interöörejä, joista mm. Brahen sali ja keittiöt kuuluvat linnan omaan historiaan. Viimeinen huoneista, Musiikkihuone, avattiin yleisölle vuosi sitten ja sen myötä esilinnan museokierros valmistui. Harmi vain, ettei museossa pidetty valmistumisjuhlaa, jotta olisi voitu kutsua lehdistökin paikalle. Sen sijaan vuoden lopulla Turku TV:ssä uutisoitiin linnan pääsymaksun pudottamisesta 50 sentillä, jotta museovieraat eivät joutuisi maksamaan ylihintaa, kun ei ole oikein mitään nähtävää eikä vielä ole saatu jokaista kiveä kertomaan tarinaansa.

Tilapäisnäyttelyohjelmasta en aio nyt kirjoittaa, koska olen ollut Yhtä sirkusta ja Sankari vai konna-näyttelyiden jälkeen tekemässä vain Tatu ja Patu-näyttelyä.

Tyylihuoneet on esiteltyinä keväällä valmistuneessa opaslehtisessä. Sen ja vuosi sitten valmistuneen opaskirjan voi käydä ostamassa museokauppa Fatburista. Näihin teoksiin tutustuttuaan voi päättää, uhraako rahojaan vielä pääsymaksuun.

Television eri kanavien antiikkiohjelmat ovat suosittuja. Turun linnassa käydessä saisi tuhdin annoksen antiikkia antiikkia, sillä interiöörien sisustukset ovat peräisin paikallisesta porvarsis- ja kartanokulttuurista. Kannattaa tulla vähän kauempaakin, jos on kiinnostunut huonekaluista, astioista, maalaustaiteesta tai tekstiileistä. Miltä näyttää kultanahkatapetti (Uskelasta), millainen on 1700-luvulla käsin maalattu kangastapetti (Rymättylä), jonka aihepiiri käsittelee puistoromantiikkaa. Millaista on kiinalainen posliini, jota koristaa Carpelan-suvun vaakunat? Museon kokoelmissa ovat Suomen vanhimmat pukukokonaisuudet, joista muutama puku on nyt nähtävänä. Pukujen käyttäjiä ovat olleet kapeauumaiset naiset ja korkeissa koroissaan sipsuttelevat miehet.

Pyöreässä tornissa on Turun kaupungin keskiajasta kertova perusnäyttely, jossa on satoja kaupungin arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä esineitä. Näyttelyssä esitellyt asiakokonaisuudet pitävät edelleen kutinsa, mutta näyttely vaatisi kieltämättä ehostamista. Voisihan näyttelyä täydentää uusilla löydöillä ja piristää kokonaisuutta sen sijaan että odotetaan hetkeä, jolloin uudet suunnitelmat valmistuvat ja entinen saadaan raivattua pois alta. Muutama vuosi sitten oli linnassa Got Woldes-näyttely, joka aihepiiriltään oli suunnilleen pyöreän tornin kaltainen täydennettynä ajankohtaisella tiedolla ja tekniikalla. Linnan tapahtumien yhteydessä esitellään museon kokoelmiin päätynietä hienoja esineitä ja arkeologit uurastavat niin talvipakkasella kuin helteessäkin kartuttaen esinekokoelmia ja tietämystä kaupungin menneisyydestä. Mieluusti ottaisin uudet tekniikat käyttöön ja näkisin rakennettavan komeita näyttelyitä, mutta juhlavuodeksi tuskin ehtii kukaan rakentaa kokonaan uutta. Sen vuoksi tuunaaminen olisi nyt paikallaan.

Pyöreän tornin näyttelystä löytyy mm. Koroisten piispanlinnaa esittävä pienoismalli, jota suunniteltaessa tutustuttiin niin Pentti Koivusen tekemiin tutkimuksiin ja muinaismuistoalueeseen. Siellä on Tapio Hiltusen toteuttama maalaus, joka esittää Vanhaa Suurtoria keskiaikaisessa asussaan. Vastaavanlainen maalaus on myös Aboa Vetuksessa. Muistaako monikaan, mitä kiltoja Turussa oli? Näyttelystä löytyy mm. Kolmen kuninkaan killan juomasarvi. "Juo ja anna mennä eteenpäin, auttakoon sinua Maria, Caspar ja Melchior" sekä Pyhän Nikolauksen killan hopeinen tervetuliaismalja.

Pyöreän tornin parvekkeelta voi katsella kaupunkiarkeologian osastoon, Turun tuomiokirkon lähellä 1950-luvulla tehtyä arkeologista kaivausta, jossa erottuvat kulttuurikerrokset katutasoineen ja jossa on jopa alkuperäiset museon kokoelmiin otetut hirret ja Mätäjärven viemäriputki. Tylsää, tylsää, mutta jospa joku keksisi siihenkin piristystä. Näyttelystä löytyy Turun linnasaaren vierestä tehty venelöytö ja sen pienoismalli. Niin Koroisten pienoismalli kuin venekin ovat tänä vuonna kiinnostaneet ainakin alalle vihkiytyneitä tutkijoita. Keskiajan näyttelystä ja kaupuniarkeologisesta näyttelystä ei valitettavasti ole painettua esitettä, jonka voisi ostaa museokaupasta, mutta näyttelytekstit löytyvät kopioina monella kielellä.

Tänä kesänä keskiajan esittely täydentyi Suomen päämiehestä Matias Kettilmundinpojasta kertovalla näyttelyllä (Keskiaikainen vierastupa). Aitojen esineiden lisäksi aikakauden elämää havainnollistavat tietokuvittaja Kirsi Haapamäen toteuttamat kuvat. Linnan keskiaikapäivillä oli yleisöllä harvinainen tilaisuus nähdä päälinnan luoteiskulmassa sijaitseva asuinhuone, jossa mahtimies on asunut. Huoneeseen olivat majoittuneet Triskelin keskiaikaharrastajat. Tulikohan paikallislehtiin ainuttakaan kuvaa mahtavasta Matiaksesta ja emännästä ja nuorimmista vauvaikäisistä historian elävöittäjistä.

Esilinnan kuusikulmaisessa tornin ylimmässä kerroksessa on perusnäyttelyyn kuuluva pienoismalli, joka esittelee Juhana herttuan hovia keväällä 1563. Hoviahan ei ole enää oikeasti missään, koska se paloi 1614. Askeettiseen tyyliin restauroitu juhlahuoneisto antaa vain kalpean aavistuksen loistosta. Kuinka päälinna renessanssikerros oli sisustettu? Millaisiin asuihin hoviväki pukeutui? Miltä näytti suuri pitosali eli nykyinen Linnan kirkko? Miten linnan orkesterin jäsenet pukeutuivat ja millä instrumenteilla he soittivat? Millaisia astioita kresenddipöytään aseteltiin? Tutkija Sigrid Nikula on tutkinut, millaisia esineitä kuului Katariina Jagellonican myötäjäisiin ja millaisia kalusteita Juhanan hovin asuinhuoneistossa oli (Turun kaupungin historia 1521–1600). Matkalla Ruotsin linnoissa selvitimme Ninan kanssa renessanssin huonetiloihin liittyviä yksityiskohtia.
Museon rakentajaväen lisäksi Museon Ystävät osallistuivat minikokoisten salmiakkiruutuisten ikkunoiden tekoon ja hoviväen pukemiseen.

Aikakauden saa tietysti havainnollistettua tekemällä filmejä telkkariin. Niitä on tehty muutamia ja pienoismallimme on päässyt havaintomateriaaliksi. Ihmeen elävältä ammattilaiset saavatkin näyttämään pienessä koossa toteutetun hoviväen. Kaakeliuunit ovat kuin aidot sellaiset.

Linnan renessanssiaikaista elämästä kerrottiin 2001-02 näyttelyssä Turun linnan kolme Katariinaa. Arkkitehtina toimi Italian renessanssin erikoistuntija tekn. tohtori Liisa Kanerva. Saimme näyttelyyn esineitä mm. Katariinan kotilinnasta Krakovan Wawelista. Turusta näyttely siirtyi Hämeen linnaan, jossa monet museomme näyttelyt vierailevat.

Pyöreän tornin alakerrassa on vankilahistoriasta kertova näyttely, josta löytyy kahleiden ja puulusikan ja pelikorttien lisäksi esim. vankinaisen hame. Helposti unohtuu, että Turun linnassa on ollut vähän aikaa ollut myös naisvankila. Silloin kun kehruuhuone oli remontissa, naiset tuotiin linnan koillistorniin. Ruokaa tarjottiin niukalti, joskus ateriana oli vain kuusenneulasia ja vettä. Vankisellien karua historiaa on valotettu vankiämmien ja miespuolisten konnien vetämillä kierroksilla.

Päälinnan puolella vanhinta näyttelytekniikka edustavat kirkkojen sisustukset. Sturen kirkossa ja Nunnakappelissa ovat esillä museon kokoelmien keskiaikaiset puuveistokset, jotka on saatu Lounais-Suomen kirkoista ja Ahvenanmaalta. Sturen kirkossa vietettiin tämän kesän keskiaikapäivien aikana Pyhän Marian ja Autuaan Hemmingin seurakunnan katolinen messu. Nunnakappelissa veisti "Liedon mestari", (kuvataiteilija Jani Rättyä) Johannes Kastajan päätä.

Sivumennen kerron, että linnan kauhukierroksella "Kidutusta, kuolemaa, kummituksia" esitin kerran ruttoon sairastunutta hovinaista samettileninkiin pukeutuneena. Kaaduin kuolleena Pyhän Sebastianin edessä lattiaan niin vaikuttavasti, että opas oli vähällä tilata ambulanssin.

Turun linnan rakennushistoria on esitetty pienoismallein. Jokainen rakennusvaihe on vaatinut yksityiskohtaista tarkastelua, muurien lukemista. Fil.tri valtionarkeologi C.J. Gardbergin väitöskirja on ollut oivana oppaana ja pienoismallin rakentaja Reino Mattila oli perehtynyt linnan rakenteellisiin yksityiskohtiin tehdessään yhteistyötä Gardbergin kanssa linnan restauroinitityömaalla ja sen jälkeen. Toinen pienoismallien rakentajista on Juha Stenberg.

Pääkirjoituksen luettuani soitin linnaan ja kysyin, mitenkä siellä menee. Puhelimeen vastannut opas kertoi, kuinka eräs asiakas oli juuri kiittänyt saatuaan osallistua "elämänsä parhaaseen opastukseen". Sillä aikaa kun jotkut haikailevat ja odottavat sitä suurta ideaa ja ihmettä, museolaiset tekevät työtä. Vaikka linnassa käy vain ne vaatimattomat 100 000 ihmistä vuodessa, heillekin kannattaa tarjota joka päivä sitä parasta hymyssä suin.

Toivottavasti lehden lukijat eivät saa vaikutelmaa, ettei linnaan kannata mennä, kun kaikki on jo nähty silloin joskus kouluaikoina ja linnassa kun ei ole mitään jännää. Muutaman tuhannen notkahdus kävijämäärässä olisi helposti paikattu, jos tiedotusvälineet kiinnostuisivat siitä, mitä linnassa oikeasti on ja mitä siellä tapahtuu.

Miehet sen osaavat

2010-07-30T01:40:00.000-07:00

Raumalla on parhaillaan menossa pitsiviikko ja siellä pitsi saa uuden ulottuvuuden, kun lahtelainen kuvataiteilija Marko Suomi on tarttunut nypylöihin. Jotkut henkilöt ovat huomautelleet hänen pitseissään olevista virheistä, mutta taiteilija ei missään nimessä haluakaan, että pitseissä kuvatut penikset olisivat symmetrisiä. Virheitä tekemällä hän saa töihinsä toivottua vinoutta ja kolmiulotteisuutta.

TS:n kulttuurisivuilla oli taiteilijasta ja hänen pitsitaulustaan puolen sivun kuva. Lehden mukaan Raumalla on kysymys ennakkoluulottomasta pitsitaiteen esilletulosta. Marko Suomi näyttää, ettei pitsinnypläys ole vain naisten hommaa. Seuraavaksi taiteilija aikoo tarttua puikkoihin tai asettua kangaspuiden ääreen. Täällä lounaisessa Suomessa sanotaan neulomista kutomiseksi, kudotaan siis puikoilla ja kangaspuilla. En tiedä, kummasta tällä kertaa on kyse, mutta kenties seuraavaksi on tulossa taiteellisia kalukukkaroita.

Vuosia sitten tuli julkisuuteen taiteilija, olikohan hän ranskalainen mies, joka teki värikkäitä veteliä neulomuksia. Neulontaohjeita oli tarjolla käsityöliikkeissä. Ehkä hänen taiteensa alensi kynnystä tarttua puikoihin. Jotkut villapuseroista nättivät vinkeiltä, värit olivat herkullisia, mutta tiukkapipoisen käsityönopettajan eteen ei sellainen päällä olisi ollut menemistä. Olisikohan naispuolinen taiteilija saanut maailmanlaajuista kuuluisuutta epämääräisesti lerpottavilla luomuksilla. Eräs ystäväni neuloi lehden innoittamana vapaamuotoisen villapuseron, kun ei enää tarvinnut välittää, vaikka neuleeseen eksyi lukuisa määrä venähtäneitä silmukoita.

Nuoret pojat virkkaavat ja neulovat pipoja eikä siinä ole enää ihmettelemistä. En unohda ukkiani, joka istui keinutuolissa ja neuloi. (Olen kirjoittanut aiheesta blogissani.) Ruotsin Leksandissa neulomisesta tuli 1800-luvulla miehinen elinkeino, kun huomattiin sen olevan taloudellisesti tuottoisaa toimintaa. Käsiyön korkea laatu oli tosin edellytys menestykselle.

Naiset ovat neuloneet kodin tarpeisiin ja myös elannokseen. Yön tunteina he väänsivät villasukkia ja villapaitoja rintamalla värjöttäville sotilaille. Jos käsityöhön tuli virhe, ei sitä voinut kenellekään näyttää, vaan työ piti purkaa. Ei ennen päässyt kunnon naimisinkaan, jos ei osannut tehdä kauniita käsitöitä. Pyhää Mariaa rukoiltiin avuksi, jos ei käsityön teko luistanut.

Pitäisiköhän kaivaa komerosta muutama kesken jäänyt neuletyö esiin. Työt ovat jääneet kesken jonkin virheen takia, mutta kärsivällisyys ei ole riittänyt korjaamiseen. Nyt vain purkamatta tekeleet valmiiksi. Ei se mikään riski ole, jos lopputulos on tuherrusta, kun olen päässyt jo naimisiin.

Salkopallo

2010-07-29T09:10:00.000-07:00

Kyllä kuvasta Kirstin ja miehen lisäksi pallokin löytyy, kun katsoo oikein tarkasti.

Viime postauksessa kerroin mökkivierailustani ja liikunnallisista harrastuksista siellä. Epäselväksi jäi, mikä on nimeltään peli, jossa lyödään palloa kierteille salon ympärille. Peli oli tuttu Kuralan Kylämäessä työskentelevälle Johannalle. Peli on nimeltään salkopallo. Yrjö Karilaan Mieleni minun tekevi-kirja puhuu riukupallosta.

Sääntöjä.

Kirkonmäellä ja mökillä

2010-07-17T01:02:00.000-07:00

Sastamalan Pyhän Marian kirkon nurkassa oleva rikkoutunut risti.
Johannes Kastaja, huutava ääni erämaasta.
Kirsti hörppäämäisillään tuhkelosta.
Kurkistus luonnon tarkkailuun soveltuvalta kuistilta.

Olin ystäväni kirjailija Kirsti Ellilän luona viettämässä mökkielämää. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen uinut järvessä. Vesi oli suloisen pehmeää, mutta kylmenmpää kuin Samppalinnan uimalassa, joka välttämättä ei ollut huono asia näillä helteillä. Uin poukamassa lumpeitten ja ulpukoitten joukossa ja toisessa paikassa, joka oli alttiina myrskyille. Yhdellä uintikerralla järvellä oli vaahtopäitä ja se pani uimataidon koetukselle. Selällään uidessa aallot vyöryivät naaman yli. Pitkä kirkkovene liukui Rautajärven toisen rannan läheisyydessä tuulesta huolimatta.

Soutumatka suuntutui Pyhän Marian kirkolle. Roiskuttelin vettä päähäni viilentääkseni auringon hehkussa kuumenevaa päälakeani. Veden lämpötila oli reilut 20°C. Kirkon ovet eivät olleet auki, mutta yleiskuva syntyi tihraamalla ovenraosta.
Seuralaiseni Kirsti ja hänen miehensä ilahtuivat kirkon läheisyydessä olevasta pelipaikasta. Siellä oli "paalupallo" (itse antamani nimi), jonka säännöt mies tiesi. Pelissä on noin kymmenen senttiä paksu kolme metriä korkea seiväs ja sen päähän on kiinnitetty pallonaru, jonka päässä roikkui tennispallonkokoinen pallo (ei kova). Molemmilla pelaajilla on lyhytkahvainen pöytätennismailaa muistuttava mailanläpyskä. Iskulla kumpikin yrittää saada narun kiertymään seipään ympäri ja toinen yrittää purkaa pelikumppanin kierityksen. Mikähän pelin nimi on? Saankohan kesän riemuja kuvaavan pelifilmin nettiin.

Pääsin Sastamalalan kirkkoon toisella yrityksellä. Se ei ole viimeistelty turistipaikka kuten Pyhän Olavin kirkko, joten sieltä löytyy yllätyksiä. Kirkon pimeässä nurkassa oli rikkonainen hautaristi, jossa luki Ingrid ja Gunnar. Kirkossa oli mm. Johannes Kastajaa esittävä veistos. Erämaan profeetalla on pitkä parta ja kamelinkarvainen viitta päälliviitan alla. Kuumissa maissa hellettä torjutaan pukemalla turkisasu päälle. Johanneksen jaloissa oleva pää muistutti enemmän kissaa kuin kamelia, mutta kyllä se on kamelin pää. Kädessään Johanneksella on atribuuttinsa kirja ja sen päällä lammas, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.

Pyhän Marian kirkolla ja varsinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla tuntee olevansa kirkonmäellä, sillä puut eivät peitä maisemaa.

Selma Inkeri Himanen — kutsumanimi Inkeri

2010-07-12T23:26:00.000-07:00

Eino nukkuu

2010-07-12T09:21:00.000-07:00

Elisabet Ensimmäinen imee

2010-07-12T02:11:00.001-07:00

Ikää yksi kuukausi — Rilli

2010-07-11T21:19:00.000-07:00

Keskiaikapäivien jälkeen

2010-07-10T11:42:00.000-07:00

Rekvisiitat matkalla makasiiniin: Birgittalaismunkkia ja -nunnaa esittävät kuvat, Pyhän Olavin veistoksen värimalli, "Liedon mestarin" istuin ja juoma-astia.

Selviydyin kesksiaikapäivistä. Tapahtumat sujuivat odotetun onnistuneesti, mutta nyt tuntuu siltä, että päivien nykyinen formaatti on kuljettu loppuun. On aika kerätä parhaat palat menneiltä vuosilta ja tehdä uutta. Vuosientakaiset keskiaikaiset illat linnassa nousevat kokemuksina ylitse muiden.

Olen mitannut verenpainettani ja vapaa-ajan olen käyttänyt nukkumiseen. Ai niin, suoritin Matkailualan ammattitutkinnon tapahtumantuottajaopiskeluun liittyvän näyttötutkinnon, jota tosin joudun vielä vähän täydentämään. Aamuisin olen mennyt uimaan nauttien aamuvarhaisen auringosta, veden viileydestä ja työterveyshuollon tarjoamasta edulllisesta uimalipusta.

Kuivattuja inkiväärejä en enää syö ahmimalla, sillä luin kiirnalaisen terveydenhoidon kirjasta, että niitä pitää välttää henkilöiden, joilla on korkea verenpaine. Ihmeellistä, että satuin lukemaan tuollaisen tiedon, kun olin juuri herkutellut noilla hallista ostetuilla runsailla makupaloilla. Varsiselleri odottaa nahistuneena keittiössä, sitähän minun piti syödä.

Linnan keskiaikapäivillä oli teemana Mahtavat miehet ja osaavat naiset. Olen jatkanut sen parissa vielä tapahtuman jälkeenkin. Sturen kirkon keskiaikaiset puuveistokset vievät ajatukset patsaiden valmistajiin. Veistosten yksityiskohdat on tehty eri puulajeista. Ainakin koivua, tammea ja lehmusta on käytetty. Nunnakappelin krusifiksin ristinpuu on valmistettu männystä.

Kun tapahtuma on ohi, välttämättömiä jälkitöitä riittää niille, jotka eivät ole kipasseet suoraan lomanviettoon. Olen saanut tehdä mielihommaani eli tavaroitten kantamista mielinmäärin.

Kiitos kaikille, jotka ovat muistuttaneet, etten ole päivittänyt blogiani pitkään aikaan.

Pellolta näyttämölle

2010-06-25T01:53:00.001-07:00

Lapsuuteni maisemissa käynnistyy jälleen Vuokonjärven kesäteatterin näytäntökausi. Nyt on vuorossa Seppo Holttisen kirjoittama Impi isännälle, sovitus ja ohjaus Johanna Leksis. Osallistun vuosittain osaavan siippani kanssa flyerin, mainoskortin, julisteen ja käsiohjelman tekemiseen. Viime vuosina on mainoksissa ollut Toivo Toivasen ottamia valokuvia niinkuin tänäkin vuonna, nyt ovat kuvassa näytelmän veljekset Eino ja Reino sekä traktori Nuffield.

Pohjois-Karjalassa viettämäni lapsuus- ja nuoruusajan härvelit ovat saaneet uuden elämän. Traktorilla, jolla naapurin isäntä hoiti viljelyksiinsä liittyviä toimia, pörryytetään nyt näyttämölle. Traktori ja mopo ovat ikäänkuin nekin näyttelijöitä, joiden ilmettä tarkkaillaan.

Kyläläiset tietävät jokaisen menopelin historian, mikä traktori Pekalla oli ennen Nuffieldia ja mitä tuli sen jälkeen. Mopon nuoruus muistetaan ja nuorukainen sen selässä. Vauhtivehjettä nimitetään nykyisin pappamopoksi. Samoin on tiedossa näyttämölle kannetun hetekan historia ja eukon esiliina osoittautuu vuosia kylän pitoja järjestäneen pitokokin essuksi.

Katsomon penkeillä istuvien kyläläisten mielissä pyörii monta tarinaa sen näyttämöllä esitettävän lisäksi.

Käytännöllinen Kissala

2010-06-14T12:04:00.001-07:00

Tämä ei ole mikään kissablogi, mutta en malta olla mainitsematta käytännöllisestä ratkaisusta, johon päädyimme antaaksemme suojaisan kodin vastasyntyneille ja emolle. Isot veljet ovat tarpeettoman kiinnostuneita uusista perheenjäsenistä, joten on paras laittaa herkässä vaiheessa olevat luontokappaleet eristysselliin.

Hankimme koirankuljetuslaatikon, jossa on ikkunoita joka seinällä ja katossa myös. Vetoketjuja on runsaasti, joten asukkaita voi tervehtiä milloin mistäkin päin. Ikkunoiden välissä on tasku. Vaikka emolla on taipumusta kannella väkeään piilopaikkoihin, tähän pesäpaikkaan se on tyytynyt mukisematta ja nukkuu siellä sikeästi pentueensa kanssa. Laatikon mitat ovat 65x52(h)x50 cm.

Toinen kuva on otettu tänään 14.6. yläluukun kautta silloin, kun äitikissa oli liesussa. Kissat syntyivät 10.6.-11.6. Valkoselkä 22.53; musta 23.48; raita 00.00; valkoniska 00.17.

Aikaisempi teksti täydentyi merkittävästi

2010-06-14T09:04:00.000-07:00

Kissakuva palasi. Klikkaa tästä.

Terveisiä Ernestiltä

2010-06-11T23:17:00.000-07:00

Pitkäksi kasvanut Viirun ja Pippurin veli lähettelee silloin tällöin sähköposteja ja tässä pari kuvaa. Juhlissa Ernesti käyttää rusettia. Ernestillä on ne paljon puhutut tassut.

Päivää ennen synnytystä ja valokuvauskilpailusta

2010-06-11T08:19:00.000-07:00

Kissamme tarkkailevat ikkunaparvekkeella toisella puolella tietä kulkevaa koiraa. Purun, Viirun ja Pippurin ilmeet ovat totisia. Runsas vuorokausi kuvan ottamisesta äitikissasta tuli jälleen äiti. Viime yönä syntyi neljä pentua, yksi viirukas, toinen musta ja kaksi valkovoittoista kissaa. Kuvassa Purkka ei näytä ollenkaan niin pullealta kuin mitä se oikeasti oli. Lähipäivinä tulokkaat pääsevät studioon, joten enköhän saa blogiinkin kuvia tuhisevista.

Valokuvamme ei menestynyt Yle Puheen valokuvauskilpailussa. Se ei ehkä vastaa mielikuvaa riemukkaasta kesäkuvasta, sillä kissamme olivat pöyristyneitä, kun naapurin koira oli jo ennen puolta päivää toista kertaa lenkillä.

Kuvien laatua ja sisältöä pohdittiin ohjelmassa aika tarkasti, mutta meidän kuvamme ohitettiin. Voittajakuvista (3 kpl) kukkaa tarkasteleva tyttö vastaa käsitystäni hyvästä kuvasta. Kissojemme luontaista sommitteluvaistoa ei noteerattu ollenkaan. Koirat saivat runsaasti huomiota osakseen ja norsujen väritystäkin ihmeteltiin lähetysaikaa säästämättä. Koirista on kuulemma helppo ottaa söpöjä kuvia ja ne suorastaan nauttivat valokuvattavana olemisesta. Oona Lomanin ottama kuva on kieltämättä onnistunut. Meidän stillebenimme ei kertakaikkiaan kolahtanut.

Velhopäivä linnassa

2010-06-09T10:39:00.001-07:00

Turun linnassa on nyt toinen kesä, kun kymmenvuotiaat, vähän alle ja vähän yli, saavat velholeirillä historian opetusta. Enimmäkseen porukat ovat Luostarinmäellä ja huomenna he ovat Apteekkimuseossa. Tänään oli linnapäivä ja tapahtumantuottajan ominaisuudessa kuljetin velho-oppilaita linnan jännissä paikoissa.

Minusta tällä kertaa kiinnostavinta oli Matias Kettilmundinpoika-näyttely täydennettynä Ensimmäisen asuinhuoneen esittelyllä. Tuo seitsemänsataa vuotta sitten rakennettu huone oli pitkästä aikaa näyttökunnossa, kun linnan ikkunaverstastyöt ovat pysähdyksissä.

Toinen jännä juttu oli, kun linnan vankisellin ovi sattui menemään kiinni ja sieltä pääsi pois vain viittomien avulla. Ohjaava velho Ullmaria oli onneksi juuri opettanut lapsille sanamagiaa eli viittomakieltä. Kaikki lapset oppivat viittomaan vangille tuikitärkeät sanat: leipää, vettä, apua, kiitos.

Mikä lapsista oli linnassa hauskinta, sitä emme vielä tiedä. Epäilisin, että ykkösasia on kulkeminen salakäytävän kautta linnan muurien ulkopuolelle. Leirin päätyttyä saamme palautteet ja ainakin viime vuonna tuo tynnyriholvattu käytävä veti voiton.

Esiinnyin linnan kaikkitietävänä hovinarrina ja muina tietoniekkoina toimivat ritari Bengt ja linnanrouva Onerva. Leiriläisten suojelevina aikuisvelhoina toimivat Bonika, Ullmaria ja Alchemilla. Viimeksimainittu on saanut nimensä Alchemilla vulgaris-kasvista, poimulehdestä. Se joka nauttii lehden keskelle syntyvän kimaltelevan pisaran, saa osakseen ikuisen nuoruuden. Narrina tarvitsisin sitä erityisesti nyt, kun olen sairaslomaltani palannut töihin.

Laitan tähän linkin TS:n juttuun. Kuvassa "mitataan" Turun linnan ikää (sama kuin hovinarrin -kuvassa vasemmalla- ikä). Köydessä yksi solmuväli vastaa kymmentä vuotta, joka oli leiriläisten keski-ikä. Aika pitkä nauha siitä syntyi. Toisessa kuvassa on kaksi velhokokelasta, jotka saanevat perjantaina todistuksen. Kolmannessa kuvassa leiriläiset kirjallisten tehtävien jälkeen valmistutuvat lounastamaan Herrainkellarissa. Lapset ovat ihmeellisiä.

Lisäys: Kerroin lapsille kauhean jutun vaakunakiven taakse muuratusta rosvosta, joka oli syönyt syntymättömien lasten sydämiä kahdeksan kappaletta. Kuoleman jälkeen ihmisen sielu muuttuu linnuksi. Kuunnelkaapa vain. Muurin sisältä kuului sirkutusta. Joku lapsista arveli, että kyseessä oli jekku ja muurin sisässä oli nauhuri. Kiven lähellä on syvennys, johon portin puomi on työnnetty. Sinne tiilien taakse oli talitiainen tehnyt pesänsä ja poikasethan siellä pitivät kovaa ääntä. Ei jäänyt sijaa epäilylle.

Turun sirkuskoulutusta ei saa lopettaa!

2010-06-01T05:53:00.000-07:00

Ylemmässä kuvassa on kahlekuningas Timo Tuomivaaran esiintymisasu, vannetaiteilija Cia Grangerin esiintymisasu ja hulavanteet, hiusakrobaatti Heidi Jernströmin esiintmisasu, klovni Max Renardia esittävä Irena Kalliomäen tekemä nukke ja Pietarin sirkusmuseon omistama Prometei-nuorallakävelynumeron taiteilijan puku. Turun linna 2002.

Alemmassa kuvassa sirkushevonen, oikealla näkyy hiusakrobaatti Heidi Jernströmin esiintymisasu ja alhaalla oikealla surmanajaja Onni Suurosen osasto. Turun linna 2002.

Kun ajattelen Turun sirkuskoulutuksen lopettamisuhkaa, minulla kohoaa verenpaine. Miten voi olla mahdollista, että täällä kukoistukseen kohonnut koulutus lopetetaan noin vain. Ja nukketeatteri pistetään pakettiin samantien.

Muistan ajat, jolloin sirkuksen opinahjoa rakennettiin Turussa. Muistan innostuksen, uusia mahdollisuuksia avaavan taiteenlajin tulon kaupunkiin. Se oli erikoista, erilaista, sellaista mitä muualla ei ollut. Markku Aulanko vei ajatusta eteenpäin. Sirkus tuli Taideakatemian oppiaineeksi ja vuosien mittaan taiteenlaji teki läpimurron myös päättäjien sydämiin.

Edistysaskeleita olivat:

1980 sirkus otetaan nuorison valtakunnalliseen taidetapahtumajärjestelmään
1991 Suomen nuorisosirkusliitto perustetaan
1992 sirkus tulee mukaan lakiin taiteen perusopetuksesta
1994— Sirkusfestifaalit vuosittain
1995 tutkintoon johtava koulutus alkaa Turussa
1999 taiteen keskustoimikuntaan perustetaan sirkus- ja estradijaosto

Jos Turku antaa pois sirkuskoulutuksen, sen sieppaa Aalto-yliopisto tai joku muu laitos Helsingissä. Pääkaupunkiseutu hamuaa muutenkin vetovoimaiset alat itselleen, ja nyt Turku on luovuttamassa vapaaehtoisesti tämän kultamunan. Nykyisin olipa kyse teatterista, lavashowsta, messuista tai markkinoista, ohjelmassa on mukana vahvasti sirkuksen elementtejä. Myös kulttuuripääkaupunkivuoden Turku palaa-teeman ilotulituksessa tulennielijä astuu estraadille.

Sirkuskoulutuksesta valmistuneet työllistyvät lähes sataprosenttisesti ja monella Turussa oppinsa saaneita taiteilijalla on kiinnitys maailman huippusirkuksissa. Sirkus Finlandian (1976—) maneesilla näimme viime kesänä Turun oppilaista Antti Sunialan.

Viime vuosina on Suomeen perustettu useita sirkuksia, joten akrobatian, jongleerauksen, klovnien ja voimamiesten ystävät pääsevät nauttimaan maneesien villistä menosta ympärivuotisesti. Viime lauantaina istuin Hepokullan kentällä Sirkus Florenton sirkusteltan täydessä katsomossa.

Vuonna 2002 oli Turun linnassa Yhtä sirkusta-näytely, joka juhlisti Sirkuksen Suomeen tulon 200- vuotista historiaa. Näyttelyn
suojelija oli presidentti Tarja Halonen. Hän kirjoitti:

...

"Sirkus tuli Suomeen Turun kautta. Turussa myös aloitettiin ensimmäisenä tutkintoon johtava sirkusalan koulutus. Kiertävän taidemuodon luonteeseen kuitenkin kuuluu, että sirkuksen juhlavuotta voidaan viettää niin Turussa kuin Hangossa kuin Ivalossakin.

Toivon onnea nuorille sirkustaiteilijoille ja alan harrastajille. Samalla haluan kiittää niitä yhteisöjä ja yksittäisiä henkilöitä, jotka
vastoinkäymisistä huolimatta ovat jaksaneet tehdä työtä sirkustaiteen eteen. Heidän ansiostaan voimme juhlia tätä vuotta!"

Turun on pidettävä huolta siitä, että tulevaisuudessakin on aihetta juhlaan.

Markku Aulangon kommenttiin liittyen, Sauli Kososen kirjoituksen voi lukea täältä.

Tästä pääsee lukemaan Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Elina Rantasen kommenttissa mainitun esityksen.

Hoitotoimenpiteitä

2010-05-29T01:33:00.000-07:00

Talon katolla istuva rännejä puhdistava henkilö saa aikaan verenpaineen kohoamisen. Kissoilla Viiru ja Mustapippuri on päinvastainen vaikutus.

Olen tutkinut, mikä saa verenpaineen heilahtelemaan. Jotkut asiat selvästi nostavat verenpainetta. Esimerkiksi jos joku istuu talon räystäällä. On myös asioita, jotka vaikuttavat rauhoittavasti, kuten kissat. En ole viime aikoina ehtinyt riittävästi seurustella kissojen kanssa.

Kiinalaisessa ruokavaliossa korkean verenpaineen omaavia henkilöitä kehoitetaan suosimaan selleriä, sipulia, valkosipulia, banaania, parsaa, pinaattia, auringonkukan siemeniä, hunajaa, tofua, mung-papuja, tarhapapuja, bambunversoja, vehnänalkioita, seesamsiemeniä, merilevää, kasanjoita, maissia, omenia, persimonia puoliraakana, nektariinia, persikoita, päärynöitä, herneitä, tattaria, vesimelonia, avokadoa, verkkomelonia, munakoisoa, kurpitsaa, kaalia, kukkakaalia, parsakaalia, tummaa riisiä, perunoita, sieniä, luumuja, appelsiineja, sitruunoita, greippejä, etikkaa ja kaloja.

Kolmesti päivässä pitää juoda lämmintä sellesrimehua, johon on lisätty hunajaa. Sitten pitää keittää 10 g simpukoita ja 30 g selleriä ja syödä aterialla. Sen jälkeen pitää keittää selleriä etikan kanssa. En ole tiennyt, kuinka tärkeää on syödä joka päivä selleriä. Lähden vihannesostoksille. Kissat jäävät lepäilemään tuolin päälle kuin Jin ja Jang.

Vänrikin piilotettu aarre

2010-05-14T11:27:00.000-07:00

Purkka-kissamme, Viirun ja Pippurin äiti, on kiinnostunut maalaustaiteesta. Tässä se tutkii Tuulikki Sillanpää—Janssenin teoksessa kuvattua taideteosta.

Jatkan vielä edellisen bloggauksen aiheesta.
Ryöstelevien sotilasjoukkojen pelossa Kurun asukkaat piilottivat kotiensa arvoesineet. Kun Hainarin sotilasvirkatalo lahjoitettiin Turun linnan ulkomuseoon vietäväksi 1903, rakennuksen purkamisen yhteydessä löytyi ullakon täytteistä ihmeellinen maalaus. Monien vaiheiden jälkeen taulu on päätynyt myöhemmin Kurun kunnantaloon.

Vänrikki Carl Gustav Polviander toi maalauksen sotaretkeltä Saksasta mökilleen. Taideteoksen aiheena on: "Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla ja vieroitettu pistää kätensä myrkkyliskon luolaan." Jesajan kirja 11:8. On esitetty maalauksen olevan itsensä Bartolomé Esteban Murillon (1617—1682) työtä.

Kannattaa katsella ja kuunnella.

Ja tämä myös.

Karin kommentin innoittamana pyysin Gabrielalta alttaritaulun (retablo) aiheeseen liittyvän Raamatun tekstin espanjaksi toivossa, että joku Murillo-tutkija eksyy sivuilleni.

Isaías = Un niño de pecho jugará sobre el agujero de la cobra, y el recién destetado
11:8 extenderá su mano sobre el escondrijo de la víbora.

Runeberg kävi täällä

2010-05-11T09:56:00.000-07:00

Ylemmässä kuvassa on Vänrikki Stoolin tuvan toinen huone 26.6.1941 ilmahyökkäyksen jälkeen. Kuva Paldan.
Alemmassa kuvassa Vänrikki Stoolin tupa 1937, Puolalan aitta ja Turun linna. Kuva Welin.

Johan Ludvig Runeberg tutustui Porin rykmentin lipunkantajaan vänrikki Karl Gustaf Polvianderiin ja sai tältä innoituksen runoelman kirjoittamiseen. Runeberg kävi haastattelemassa paljon kokenutta tarinankertojaa, joka asui Kurussa Hainarin sotilasvirkatalossa. Ikkunasta avautui näköala Näsijärvelle.

Vänrikin kuoleman jälkeen viraktalo oli vuokralla. Tieto viimeisen Suomen Sodan soturin talosta kiiri Turkuun, jonne suunniteltiin ulkoilmamuseota. Kesän 1902 aikana puustellintarkastaja Stjärnvallin lahjoittama "Vänrikki Stoolin tupa" asetettiin paikoilleen Turun linnan puistoon. Rakennus käsitti vain salin ja salikamarin, sillä kokonaisen 28 metriä pitkän rakennuksen siirtäminen olisi tullut liian kalliiksi. Siirretyt kaksi huonetta olivat kaikista tärkeimmät, sillä niissä huoneissa vänrikki oli enimmäkseen oleskellut ja salin kustavilaisessa pukkisängyssä oli kansallisrunoilijamme Runeberg nukkunut.

Turun linnan puistoon kasvamassa olleen ulkomuseon rakennuksia tuhoutui pommituksissa 1939 ja siihen alueen kehittämishanke lopahtikin. Vänrikki Stoolin tupa jäi nököttämään muutaman tuholta säilyneen rakennuksen rinnalle. Museolautakunta ja kaupunginhallitus suostuivat 1960 luovuttamaan tuvan esineineen takaisin Kuruun, jossa tupa saisi uuden elämän. Kuru maksoi siirtokustannukset ja tuomaanjumien häädön.

Rakennus ehti olla Turussa 54 vuotta ja sen kotiinpaluu Kuruun oli yhtä juhlaa. Nykyään Vänrikki Stoolin tupa on museona. Siellä on nähtävänä mm. morsiustuoli "Fänriks stol", hylkeennahalla päällystetty sotakirstu, aseita (tiedoksi Karille) ja hammashaat, joilla vänrikki veti asiakkailta tuskaisat hampaat pois.

Lähteenä kirjoitukseeni olen käyttänyt Tuulikki Sillanpää-Jansenin teosta Vänrikin tarina. Helsinki 2009.

Tänään on Snellmanin päivä. Tänään on myös poikamme syntymäpäivä. Onnea molemmille.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär

2010-05-09T12:01:00.000-07:00

Linnan kaupassa Fataburissa on myynnissä postikortteja, joiden aiheina ovat viime aikoina puhuttaneet maalaukset. Minun kuvani ovat sattumoisin mustavalkoisia.

Erik Johan Löfgrenin öljyvärimaalaus (225x165 cm) Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär on maalttu 1864. Siinä uupunut valtansa menettänyt parrakas kuningas on painanut päänsä nuoren Kaarinan polvelle. Kuningas ja kuningatar ovat puistikossa.

Nyt kun maalaus on lähtenyt Turun linnasta, useissa yhteyksissä korostetaan, kuinka kiinteästi maalauksen sisältö liittyy Turun linnaan. En ole nähnyt missään selostusta, kuinka kiinteästi se liittyy, joten kerron tässä.

Taiteilija Löfgren oli 1862 kotikaupungissaan Turussa ja valmisteli Eerikiä ja Kaarinaa eisttelevää maalausta. Eerikistähän oli tehty muotokuvia, joten taiteilija tiesi, miltä kuningas näytti. Kaarina Maununtyttärestä ei ollut maalattu muotokuvaa. Ainut kuva oli Turun tuomiokirkossa oleva hiekkakivinen reliefi. Löfgren tosin luuli, että Eerikin siskoa Elisabetia esittävä muotokuva esittää Kaarinaa. Ja niin luuli moni muukin, sillä kuvaan oli maalattu nimi Catharin Månsdotter.

Mutta Löfgren halusi tietää enemmän. Hän halusi nähdä Kaarina Maununtyttären. Ja Kaarinahan lepäsi arkussa Turun tuomiokirkossa. Lupaa arkun avaamiseen ei taiteilija saanut, mutta sitten tuli museohenkilö Adolf Lindman apuun. Miehet murtautuivat yöllisellä retkellä suljettuun Tottien hautaholviin ja avasivat Kaarina Maununtyttären puisen arkun.

Löfgren oli Adolf Lindmanin kavereita. Lindman oli vankilasaarnaaja. Oli hän opettajakin ja paljon muuta. Kruununvankila oli valmistunut 1853 Kakolanmäelle, mutta lääninvankila oli edelleen Turun linnassa. Lindman asui esilinnassa ja korjasi omilla rahoillaan linnasaarnaajan virka-asuntoa, josta muotoitui pieni museo.

Taiteilija Löfgren sai nähdä kuningattaren, jonka kauniit nilkat herättivät edelleen ihastusta. Arkun huono kunto huoloestutti Lindmania, olivathan sitä "aika ja vandaaliset kädet huonosti kohdelleet". Hän pisti luvattomalta retkeltä palattuaan alulle rahankeräyksen uuden arkun hankkimiseksi.

Ilman Turun linnan asukasta linnansaarnaaja Adolf Lindmania olisi saattanut Löfgreniltä jäädä Eerikiä ja Kaarinaa esittävä taulu maalaamatta tai ainakin siitä olisi tullut erilainen. Ilman Lindmanin ja Löfgrenin seikkailua Kaarina Maununtytär ei olisi saanut marmorista sarkofagia.

Ja vieläkin oleellisempaa on se, että Eerik XIV ja Kaarina Mununtytär olivat Turun linnassa vankeina. Vangit saapuivat linnaan 15. heinäkuuta 1570 ja lähtivät 5. elokuuta 1571. Kaarina tuli uudelleen Turkuun henäkuussa 1573 ja Eerikin kuoleman (26.7. 1577) jälkeen 1.6. 1577 Kaarina seurueineen siirtyi Liuksialaan. Kaarina oli 20 vuotias tullessaan ensimmäisen kerran Turkuun ja Eerik oli 48 v.

Postiauto ei kulkenut

2010-05-08T03:15:00.000-07:00

Presidentti Urho Kekkonen astui virkaansa 1. maaliskuuta vuonna 1956. Samana päivänä alkoi yleislakko ja kaupan ohessa postia hoitanut isäni pisti rastin postiauton kulkua mainostavan julisteen päälle, etteivät ihmiset turhaan odottele linjuria.

Turvallisuussyistä

2010-05-07T04:31:00.001-07:00

Kun Edelfeltin maalaus lähti, myös Löfgrenin Eerik XIV:ää ja Kaarina Maunutytärtä esittävän maalauksen poistuminen Turun linnasta on noussut pintaan. Museo ehti panostaa turvallisuuteen lisäämällä valvontalaitteita, palkkaamalla vartioita museovalvojien täydennykseksi ja etsimällä uudet sijoituspaikat arvokkaille maalauksille. Juhlasalien veroisia paikkoja ei taideteoksille linnasta löydy, sillä maalausten sijoitus juhlasaleihin on aikanaan ollut perusteltu ja tarkkaan harkittu asia. Molempien maalausten sisältö ja taideteosten syntyhistoria liittyvät kiinteästi Turun linnaan.

Oli ikävää, että pahantekijä pääsi vaurioittamaan Turun linnan tauluja. Se sai tiedotusvälineet liikkeelle, syntyi vipinää ja Turun maakuntamuseo sai julkisuutta. Edelfeltin maalauksen saama vamma oli onneksi pieni ja sitä ei näkynyt kuin valon osuessa sopivasti teokseen. Suuri yleisökin kiinnostui ja henkilökuntaa pyydettiin monta kertaa paikallistamaan vaurio.

Restaurointityön valmistuttua 1961 C.J.Gardberg hehkutti, kuinka Turun kaupunki sai käyttöönsä arvokkaat juhlasalit. ”Näin linnasta tuli rappion vuosisatojen jälkeen uudestaan Suomen vanhimman kaupungin upein kokoontumispaikka ja mielenkiintoinen nähtävyys.” Onneksi Turun linnaan sijoitetut maalaukset ehti nähdä 49 vuoden aikana yli viisi miljoonaa kävijää.

En pane pahakseni kopioitten käyttämistä juhlatiloissa, mutta se on vähän laajempi juttu koskien Turun linnaa, joten kirjoitan siitä myöhemmin blogissani.

Turvallisuuteen vedoten voidaan saada läpi vaikka kuinka ikävä päätös. Ja turvallisuussyitähän löytyy. Viedäänköhän länsinaapurissa arvomaalaukset säilytykseen lähestyvien suurten juhlien ajaksi vai ruokaillaanko siellä saleissa, joiden seinillä on arvokkaita maalauksia?

Nautin Hyvinkää Coctailin!

2010-05-04T13:21:00.001-07:00

KulkuriTeatterin näyttelijät Marju Kettunen, Charlotta Kivistö ja Janne Vaittinen

Olin kaksi viikkoa sitten teatterimatkalla Hyvinkäällä. Työkaveri Hilkka kaappasi lippukassan Sarin ja minut silloin perjantaina mukaansa suoraan töistä. Kaksituntisen esityksen jälkeen palasimme puolen yön aikoihin takaisin Turkuun. Teatterikappale oli Täällä Hopeavuoren alla ja sen esitti KulkuriTeatteri. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Benita Kivistön. Luulin loikanneeni suoraan 1700-luvulle, mutta esille tuli nykyhetkeäkin kaikkine kummallisuuksineen. Näytelmä oli potpuri, joka sisälsi faktaa ja fantasiaa.

Musiikista, jota oli runsaasti, vastasi Charlotta Kivistö. Charlotta on tullut minulle tutuksi Turun linnan tapahtumissa, joissa hänen viulunsa sävelet ovat täyttäneet Keskiaikaisen kuninkaansalin. Osa musiikista oli Charlotan itsensä säveltämiä, kappaleita voisi kuunnelle vielä kotonakin. Ja sitten Suklaasydän vei 1960-tunnelmiin.

Esitys oli reipashenkistä ilonpitoa, mutta siinä oli myös aika viiltäviä osuuksia, sillä näytelmästä voi löytää itsensä kuka tahansa tämän päivän kokousrotta. Paikalla oli konsultti, joka otti fläppitaulun vakuuttavasti haltuun. Päälle käyvät markkinavoimat ja sanomalehtien uutisointi tuntuivat ihmeetn tutulta. Ne taisivatkin olla totta eikä fantasiaa.

Teatterissa tuli esille myös luonnonsuojeluteema ja henkeä haukkova lohi kiidätettiin näyttämölle pienissä Punaisen Ristin kärreissä. Joillakin sitten terveyskikkailu ja luonnosuojelu olivat päässeet hienosäädön asteelle, kun piikkikorkoon tarttuneet sammaletkin piti istuttaa takaisin luontoon oikein päin.

Paikalle tulee teatteriseurue ja myös Turun piispa Mennander 1757-1775. Arvelin, että tuo näyttelijähän kävisi piispasta ja sitten esityksen jälkeen sain kuulla, että hän olikin oikeasti rovasti.

Ja totta kai Hopeavuoressa on ihmisiä ruuakseen nauttiva velho ja näkki, joka houkutti ukkovarpaansa loukanneen ihmispoloisen kuiluun. Se oli todellinen hopeavuori, Ohjaaja Benita Kivistö ja lavastaja Aarno Jalonen olivat onnistuneet louhosmaailman luomisessa, sillä syvyyksien tunnelma oli pelotava ja houkutteleva. Hopeaa ja välkettä kaikki. Ja jälleen sitä ihanaa musiikkia.

Lieneekö Hyvinkään Hopeavuoresta louhittu kallisarvoista jalometallia jo 1500-luvulla Kustaa Vaasan aikana. Kuningas halusi omakseen valtakunnan hopean kuten muutkin kalleudet itselleen. Tilapäisvarastona toimi muun muassa Turun linnan länsitornin Hopeakamari.

Puvusto oli ohjaaja Benita Kivistön sekä Anni Eiristön ja Hilkka Kauppisen työn tulosta. Hilkka on Turun linnan opas, joka viilettää linnan käytäviä mm. fatabuurivaimona, vankieukkona ja sutena. Nähtiin 1960-luvun pönkkähameita, kiinalaisia pönkkähameita, hopeisena välkehtiviä haltiattaria. Hilkka on varsinainen ompelusormi. Hilkka itsekin oli näyttämöllä villasukkia trokaavana Valpuri Kinttusena ja sitten sihteeri Marja Tannisena. Museotyön ohessa susihukalla on muutakin elämää.

Hopeavuoen alla-näytelmä oli KulkuriTeatterin tutuissa puitteissaan vihonviimeinen esitys. Suremme sitä, että taeatterilaiset menettävät teatterinsa, kun Wanha villatehdas menee remonttiin ja näyttelijöistä tulee todellisia kulkureita.

Charlotta Kivistö musisoi jälleen Turun linnan keskiaikapäivillä 3.-4.7. 2010. Hilkka on Turun linnassa oppaana ja hänet tavoittaa sieltä.

Kirjailijaystäväni

2010-04-27T08:31:00.000-07:00

Luin kirjailija Paavo Haavikon päiväkirjaa ja ihmettelin, mitenkä niin menestyvä kirjailija esiintyy koko ajan kuin siipeensä saanut. Alituinen alavire. Metsästä hän kyllä iloitsi ja jostain muusta, joka ei liittynyt hänen kirjailijanammattiinsa.

Kirjailijaystäväni Kirsti Ellilä on samanlainen. Vähän aikaa sitten mietin, onko Kirsti tosiaan heitetty yli laidan. Kävin tarkastamassa eri puolella Suomea sijaitsevien kirjastojen lainaustilastoja. Kirsti Ellilän kirjoja luetaan joka puolella Suomea Lappia myöten, pari kirjaa hyllyssä ja muut 30 lainassa ja sitä rataa. Suosikkikirjani Pappia kyydissä näyttää edelleen olevan suosittu. Olen nähnyt kyllä kielteisiäkin arvioita Kirsti Ellilän kirjoista. Kärkkäimmin ovat kristisoimassa henkilöt, jotka eivät ole edes lukeneet hänen kirjojaan.

Kirsti Ellilällä on uudet kotisivut.

Kaarle herttua herjaa ...

2010-04-25T11:54:00.000-07:00

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista palautui viime viikolla Ateneumiin. Maalaus oli sijoitettuna linnassa renessanssikerroksessa sijaitsevaan Kuninkaansaliin. Edelfeltin maalaus sai vaurioita toissa vuonna jonkun linnassa kierrelleen pahantekijän työn tuloksena ja siitä käynnistyi prosessi, jonka seurauksena arvomaalaukset lähtivät kotiin Helsinkiin. Maalauksen poistuminen on menetys Turun linnassa vieraileville, siellä opastaville ja siellä juhliville.

Nuijasodan historiasta kiinnostunut Albert Edelfelt maalasi taideteoksen 1874 Pariisissa.

Osin toden, osin tarun mukaan Kaarle herttua saapui linnaan huhtikuussa 1597 tarkistaakseen makaako vastustaja todella hengettömänä vai onko hän paennut Puolaan isäntänsä kuningas Sigismundin luo. Arkku oli viety linnan kappeliin, Sturen kirkkoon. Kaarle-herttua tarttui sotapäällikkö Klaus Flemingiä parrasta ja sanoi: ”Jos vielä eläisit, ei pääsi olisi tiukassa.” Arkun pääpuolessa seisoi Ebba Stenbock, vainajan puoliso, ja vastasi ylväästi: ”Jos autuas mieheni eläisi, ei teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne”.

Albert Edelfelt oli tutustunut turkulaisen kirjailijan Josef Julius Wecksellin vuonna 1863 valmistuneeseen näytelmään Daniel Hjort. Näytelmän päähenkilö Daniel Hjort sai houkutelluksi Flemingin sotilaita Kaarle herttuan joukkoihin. Maalauksessa arkun kanteen nojaava Daniel muistuttaa ulkonäöltään nuorta Edelfeltiä itseään, joka oli maalauksen valmistuessa 24-vuotias. Nuorukainen tarkkailee tilannetta ja samalla Flemingin lesken vieressä seisovaa Sigrid Stålarmia. Näytelmän Daniel oli rakastunut Arvid Stålarmin tyttäreen Sigridiin. Kaarle herttuan, 47 v, piirteet on koottu Kustaa Vaasan ja Kaarlen veljien Eerikin ja Juhanan muotokuvista.

Esittelimme Edelfeltin taulua taskulampun valossa syysiltoina linnan kauhukierroksien päätteeksi ja kerroimme Nuijasodan loppunäytöksestä. Joskus kerroin myös siitä, kuinka kuninkaansalin kesteissä oli Kaarlen setäpuoli Arvid Kustaanpoika tappanut Iivari Maununpoika-nimisen miehen vuonna 1573. Arvid oli siis Ebban veli.

Ebba Stenbock ja Kaarle herttua tunsivat toisensa, sillä Ebba oli Kaarle herttuan äitipuolen Katariina Stenbockin sisko eli Kaarlen tätipuoli. Kuulostaa vähän sekavalta.

Taideteos ehti olla linnassa nelisenkymmentä vuotta. Viimeisen viidentoista vuoden aikana ei juhlissa enää saanut polttaa tupakkaa. Nyt pitäisi löytyä lahjakas taiteilija, joka tekisi kopion Edelfeltin maalauksesta. Tai maalauksesta tehtäisiin kopio jollain uudella tekniikalla. Suuri osa juhlahuoneiston taideteoksista ja gobeliineista ovat kopioita, joten linja ei poikkeaisi entisestä. Niin ja eihän juhlahuoneistokaan ole aito alkuperäinen. Samalla voisi tehdä kaksi Kuninkaansalin renessanssiaiheista gobeliinikopiota uusiksi lopen kulunutten tilalle.

Aito Edelfeltin maalaus Kuninkaansalissa nosti koko juhlahuoniston arvokkuutta. Seinällä oleva tyhjä paikka on suurempi kuin 157x202 cm.

Olen aikaisemmin kirjoittanut blogissani Kitta Saran nukeista ja Wecksellin Daniel Hjort-näytelmästä.

Lisäys: Turun Sanomien artikkelista ja Edelfeltin maaluksen ympärillä pyörivästä nettikeskustelusta saa käsityksen, että maalauksen kyljessä olisi porisseet ruokapadat tai pikkujoulujuhlijat olisivat saaneet sormeilla maalausta ihan vapaasti. No sei ei kyllä pidä lainkaan paikkansa. Juhlakerroksessa on aina ollut valvojat, jotka ovat vartioineet maalausta kuin silmäteräänsä ja viimeisen runsaan vuoden ovat köydet estäneet pääsyn lähellekään maalausta. Myöskin juhlissa on túrvallisuushenkilökunta paikalla. Mutta jos joku haluaa tehdä tuhoja, se kyllä onnistuu valvotuissakin olosuhteissa. Äänekkäimmät kannanotot taitavat tulla henkilöiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet Turun linnassa.

Oluen kulutusta - Turun linna

2010-04-22T09:46:00.000-07:00

Joudun usein vastaamaan kysymykseen, kuinka paljon linnassa on juotu olutta. Ihmiset haluavat saada vastauksen huippukauden kulutuksesta, jolloin tynnyri toisensa jälkeen tyhjeni eikä väki selvää päivää nähnyt.

Juhana herttaun aikana linnassa oli paljon porukkaa. Vuotta ennen Katariina Jagellonican saapumista eli vuonna 1561 ruokaili linnassa päivittäin runsas 600 henkeä ja juomana käytettiin melkein yksinomaan olutta. Rakennustyöt olivat kiivaimmillaan, sillä herttua oli hiomassa hyvää naimakauppaa. Olutta pidettiin ruokana, se oli nestemäistä leipää, jolla lisäksi sattui olemaan humalluttava vaikutus. Ruokapöytiin ahtautui niin linnan asukkaat kuin tilapäisesti linnassa työskentelevät raknetajat sekä kauempaa tulleet kauppamiehet.

Tietoja oluen juonnista ovat keränneet useat tutkijat, mm. C. J. Gardberg sekä Sigrid ja Oscar Nikula. Joahanna Heleniuksen artikkeli löytyy teoksesta Turun linnan tutkimuksia (Turun maakuntamuseo, Raportteja 16).

Parhaaseen pöytään, jossa ruokaili herttua palvelijoineen, tarjottiin olutta 5 l henkeä kohti, voudin ja asemiesten pöytään 3,3 l ja palvelijoitten pöytään 2,1 l. Samassa pöydässä istujatkin saattoivat olla keskenään eriarvoisessa asemassa, renki tähyili kaihoisasti samassa pöydässä istuvan isännän kolpakon suuntaan.

Kustaa Vaasa määräsi voudinohjeissa normit, kuinka paljon olutta sai kuluttaa. Turun linnassa päiväannos oli noin 4,6 l. Ilmeisesti pysyttiin kohtuuden rajoissa, kun valitusta kuninkaalta ei tullut. Kyllä kuninkaankartanoissakin olut maistui. Esimerkiksi Hollolan kuninkaankartanossa juotiin 2,6 l henkeä kohti.

Parhaimmillaan tai pahilmmillaan Juhana herttuan aikana linnassa juotiin olutta noin 700 000 litraa vuodessa. Herrainolut oli vahvuudeltaan keskioluen luokkaa. Herrainoluen lisäksi linnassa oli tarjolla voudinolutta, asemiesolutta, laivaolutta ja virkaolutta sekä oluen valmistuksen sivutuotteena tullutta ruokaolutta. 1562 mainitaan myös renkiolut ja kalja. Katariina Jagellonican myötäjäisravaroissa oli suuri tinakannu, jolla kannettiin olutta puolalaisten hovinaisten pöytään.

Kaksikymmentäyksi vuotta Suomesta lähtönsä jälkeen 1584 kuningas Juhana III tilasi olutta Inkoon kirkkoherran emännältä. Juoman kypsyttämisen loppuvaiheet on pitänyt tehdä Ruotsissa, muuten olvista olisi tullut ylikäynyttä jo merimatkan aikana.

Olut oli sahdin tapaista ja sitä valmistettiin ruis- tai ohramaltaista. Länsi-Suomen kansanomainen valmistustekniikka oli saanut täydennystä saksalaisesta oluenpanomenetelmistä. Mausteena käytettiin humalaa, kenties katajaakin. Herrainolut vastasi vahvuudeltaan nykyistä keskiolutta. Mausteet lisäsivät juoman säilyvyyttä.

Museon tutkijoillakin on kokemusta oluen, siis sahdin, kypsyttämisestä. Tarjosimme Turun kaupungin keskiaikaa esittelevän näyttelyn avajaisissa lammilaista sahtia, joka sai loppusilauksen päälinnan ns. Ensimmäisessä asuinhuoneessa. Huoneen lämpötila oli prosessin loppuunviemiseen juuri sopiva. Avajaisvieraiden nauttiman oluen määrä pysyi Kustaa Vaasan asettamien normien rajoissa.

P.S. Ensimmäinen asuinhuone on yleisön nähtävänä ensi kesänä linnan keskiaikapäivillä 3.-4. heinäkuuta klo 10-18.

Suomen leijonia

2010-04-22T09:15:00.000-07:00

Kirjoitin 20. elokuuta 2009 blogiini tekstin Muistatko Viipurin? Ihmettelin siinä Turun kirjastotalon edessä olevaa leijonaa ja Viipurin Monrepos´n kivistä leijonaa, jotka molemmat osoittautuivat kuvanveistäjä Gunnar Finnen taideteoksiksi. Suomalaiset nostivat Monrepos´n kivileijonan jalustalle 1927 syöstyään ensin Pietari Suuren patsaan kumoon. Tappion tultua sai vuorostaan leijona kyytiä ja nyt se lienee edelleen rikkontuneena puistossa.

Katselin kirjaa Kadonnutta Inkeriä (WSOY Porvoossa 1944). Kirjan sivulta tuli vastaan kuva Narvan taistelun (v. 1700) muistomerkistä. Luulin ensin, että Viipurin ja Narvan leijonat ovat samanlaisia, mutta nehän katsovat eri suuntiin. Tukkakin on vähän erilainen.

Kuvatekstittä on katkelma arkkiveisusta:

Tsaar Pietari Moskovassa
sankari suur,
ol´Ingerimaan sisälle langenn...
Me Leijonaa seurasimm´..."

Leijona on tuhottu vuonna 1948, mutta tänään lounaalla sain tietää, että se on palannut ja jälleen tähyilee pylvään päässä.

Kaponieeri lähetti linkin, joka todistaa leijonan voivan hyvin. Hänkin innostui kirjoittamaan kissoista.

Mielenosoitusta

2010-04-14T12:47:00.000-07:00

Mustapippuri tutustumassa Turun puretut talot-teokseen.

Osallistuin Lounais-Suomen alueen tietokirjailijoiden aluetapaamiseen Radisson Blun Kirjastokabinetissa. Tilaisuudessa dosentti FT Rauno Lahtinen Turun yliopistosta kertoi aiheesta Turun puretut talot. Hänen samanniminen viime vuonna ilmestynyt teoksensa on ehtinyt jo kolmanteen painokseen.

Tapahtumassa opin uuden termin "TUMU", joka tarkoittaa Turkuun muualta muuttanutta. Tulin Turkuun 1970-luvun alussa ja nyt huomaan olleeni jollain tavalla vaikuttamassa siihen, miltä Turussa tänä päivänä näyttää. Osallistuin 1970 ja -80-luvuilla mielenosoituksiin vastustaen kaupungin vanhojen rakennusten purkamista.

Dosentti Lehtinen näytti kuvan Hamburger Börsin mielenosoituksesta (1976). Kuvassa näkyi, kuinka Börsin ikkunasta liehui mustia reppipapereita surulippuina. Niitä oli alkuun useammassakin ikkunassa, mutta todennäköisesti lehtikuvaajan napsauttaessa pinttelivät mielenosoittajat jo karkuun takaoven kautta vartijat kintereillään. Olimme vankasti sitä mieltä, ettei vanhaa Börsiä saa purkaa. Valokuvasimme siellä vielä ornamentteja ja koristeikkunoita, kun puskutraktorit runnoivat Kauppiaskadun puoleista seinää.

Viimeinen hotellivieras oli Marie-Luise Fock, Teuvo Tulion elokuvan Sellaisena kuin sinä minut halusit päätähti. Hän oli halunnut kokea suosikkihotellinsa viimeisen yön. Taiteilija suhtautui tyynesti hävitykseen: "Ei se mitään, jos tilalle tulee jotain vielä arvokkaampaa."

Dosentti näytti myös kuvan Vartiovuoren mielenosoituksesta (1981). Muistan, kuinka virkavalta tuli paikalle, kun tyynesti söimme eväitämme tammien varjossa. Poliisit saivat raahatuksi pois sitkeimmätkin mielenosoittajat, jotka olivat ankkuroineet itsensä ketjuilla puiston puihin. Myöskään tämä mielenilmaus ei tuottanut toivottua lopputulosta, vaan vastalauseista huolimatta puiston laitaan kohosi korkea maiseman peittävä kerrostalo.

Antintalon mielenosoitukseen en jostain syystä osallistunut, mutta Kupittaan puiston säilyttämisen puolesta marssin. Kuljimme kaupungin katuja, työnsin lapsenrattaita ja huusin ääneni käheäksi iskulauseita. Kun tulimme kotiin, poika sanoi ensimmäisen mittavan lauseensa: "Puistot ovat kaupungin keuhkot."

Piskuinen Enemmistö ry., aktiiviset museomme asiantuntevat rakennustutkijat ja muutamat toisinajattelevat eivät saaneet tempauksista lisäpisteitä. Saimme tehdä selvityksen tekosistamme. Onko kenties joku ollut riehumassa kaupungilla työaikana? Onko joku käyttänyt kaupungin kallista työaikaa röttelöitten suojeluun? Hamburger Börsiin tuli porttikielto. Eipä silti, ei meillä nuorilla köyhillä opiskelijoilla ollut ennenkään ollut asiaa hienon hotellin saleihin.

Kun nyt luen Turun puretut talot -teosta, uskon mielenosoituksilla olleen merkitystä, sillä Turussa ei enää niin vain uskalleta tilata purkutraktoria kippaamaan taloja kumoon. Museon mielipiteillä on myös painoarvo päätöksiä tehtäessä.

Aluetapaamisessa tuli puhetta siitä, minnekä Turun torin lyhtytolpat ovat kadonneet. Mielenosoituksen aikoihin sain kuulla, että erään vaikutusvaltaisen turkulaisen henkilön kesämökin pihaa somistaa valokuvista tuttu vanha valaisinpylväs. En kyllä tiedä, kuka tämä "eräs" on tai oli.

Arabian lastenlautanen

2010-04-03T05:06:00.000-07:00

Lautanen on ARABIAN valmistama. Sen poikkileikkaus on 21 cm. Punaruskean leiman (APA) alla on luku 16. Leima on ollut ARABIAN käytössä 1917-1927.

Kuvituksista tulee mieleen englantilaiset kiiltokuvat. Lapsi leikkii päivänvarjon alla nuken kanssa. Toisessa kuvassa on tyttö pienen tuolin kanssa ja kolmannessa kuvassa on tyttö ja poika. Pojalla on kainalossa liitutaulu. Välikuvina on porkkana ja pyssy.

Huomionosoitus

2010-04-03T01:42:00.000-07:00

Turun museokeskuksen henkilökunnan ikärakenne vastannee yhteiskunnan ikärakennetta eli suuri joukko väestä on lähestymässä eläkeikää. Meille pitkää museouraa tekeville järjestettiin pari viikkoa sitten kahvitilaisuus. Vaikka kaikki kutsutut eivät olleet paikalla, pöydät täyttyivät hetkessä ja huoneen täytti hilpeä puheensorina. Paikalla oli myös kutsuttu henkilöitä, jotka olivat jo jonkin aikaa nauttineet eläkepäivistä. Nuoret kolleegat olivat pöydissämme maskotteina.
Saimme hopeiset korut, punaiset ruusut ja kakkua, jonka syömistä ei pääsiäispaasto rajoittanut.

Kunkin saamat yksilölliset rintaneulat ja solmioneulat (design M T-K ja A-M C) ovat jo asettuneet paikalleen. Minun kaareva koruni on kissaliivin rinnassa hopeakissan yhteydessä.

Kissakorun esikuva on peräisin keskiaikaisista kuvituksista.

Hyvää Pääsiäistä

2010-04-02T00:57:00.000-07:00

Teatterisillan kaiteen narsissit. Kuvan ilmapallojen kannattelemasta Myllysillasta lisäsin 21.3. kirjoittamani tekstin yhteyteen. Myös Jaakko Ilkan pakoreittiä käsittelevä juttu (7.3.) sai kuvan.

Vallihauta kuntoon - Turun linna

2010-03-29T07:56:00.000-07:00

Turun linna rakennettiin kalliosaarelle, mutta maa kohosi runsaassa kahdessasadassa vuodessa niin paljon, että linnaan pääsi tulemaan kuivin jaloin, mikäli ei sattunut sateinen vuodenaika. Niin ja mikäli vallihautojen sillat olivat laskettuina alas. Vallihaudaudat oli rakennettu savikkoiseen maaperään puolustusvarustuksesksi 1500-luvulla ja siltoja oli yhteensä neljä. Kun vallihautojen ja linnan ympärillä oli vielä vallit, eivät jalkaväkijoukot ja ratsujoukot kovin helposti päässeet linna-alueelle.

Linnan pohjoispuoella Lnnankadun kohdalla on ollut laiturirakennelma, johon on liittynyt hevoskierto tavaroitten nostamista varten. Sen puinen kiertoakseli on näytteillä esilinnan pyöreän tornin arkeologisessa näyttelyssä.

Yksi vallihaudoista on edelleen nähtävissä ja siellä möyrii nyt kaivinkone syventäen, tasoittaen ja puhdistaen vallihautaa. Vallihaudasta tulee jälleen linnan edustan kaunistus. Kesällä siellä lainehtii puhdas vesi, toivottaavasti. Roskis on linnan portinpielessä, mutta kuinka helposti roskat singahtavatkaan sillan kaiteen yli veteen.

Kiipeilijät

2010-03-28T01:33:00.000-07:00

Kissamme Mustapippuri ja Viiru täyttävät pian 7 kk. Pippuri on edelleen musta, mutta Viiru on saanut turkkuunsa läikehtivää loimua. Viirun suosikkileluja ovat vihreä tupsu ja mehupillit, joita se noutaa leikkikaverille koirien tapaan. Molemmat ovat taitavia kiipeilijöitä ja viihtyvätkin leikkiessään katon rajassa. Kissahotellit ovat edelleen ahkerassa käytössä ja ihme kyllä ne ovat kestäneet rajun käytön. Ernesti, joka muutti pois meiltä, sai tuhotuksi hotellinsa muutamassa viikossa. Veljekset ovat olleet sisäkissoina, mutta äitikissa kulkee retkillään.

Isac Behmin vaakuna

2010-03-22T11:31:00.000-07:00

Turun linnan päälinnassa on huone, joka on saanut nimen Kirjurintupa. Huoneen seinällä on Isak Behmin vaakuna ja vuosiluku (15)97. Mitä tapahtui Turun linnassa tuona vuonna?

Klaus Fleming oli saanut nujerretuksi Santavuoren taistelussa Kaarle herttuaa kannattavat talonpojat. Padasjoellakin taisteltiin.

Kun Fleming yllättäen kuoli, asetelmat muuttuivat. Kaarle herttua nousi maihin Ispoisten Ruskeakalliolla ja piiritti joukkoineen Turun linnan. Varusväki ei pistänyt hanttiin ja linna antautui. Daniel Hjurt saattoi olla lietsomassa kapinahenkeä.

Isak Behmistä tuli Kaarle herttuan kansliakirjuri vuonna 1597. Liittyykö vaakunan piirtäminen kirjurintuvan seinälle tähän valintaan ja työskentelikö Behm linnassa?

Nuijasodan johtajia tuotiin vankeina Turun linnaan. Jaakko Ilkka oli onnistunut pakenemaan vankisellistään edellisenä vuonna, mutta huonostihan siinä sitten miehelle kävi, kun joutui 1597 Isoonkyröön mestattavaksi.

Tapasiko Isak Behm Daniel Hjortin tuolloin linnassa? Viisi vuotta myöhemmin hän oli Ruijan ja Jäämeren komissaarin tehtävissä keräämässä veroja merilappalaisilta. Kumppanina oli Daniel Hjort. Löysin tietoja mm. Ahti Paulaharjun teoksesta Oulun linna.

Sotahistoria täytti kouluajan historian kirjat. Sama ahdistava olo tulee tänäkin päivänä sodista lukiessa. Hirveää lahtaamista oli Sigismundin kannattajan Klaus Flemingin ja Kustaa Vaasan nuorimman pojan Kaarle herttuan toiminta. Pyövelille riitti töitä.

Kirjurintuvan toinen vaakuna on vielä kysymysmerkki.

Myllysilta 2 - muutin mieltäni

2010-03-21T00:04:00.000-07:00

Ei silta romahtanut, mutta sillan kautta ei voi ylittää jokea eikä kuka vain voi siltaa alittaakaan. Luulin, että Myllysilta tunnelin jatkeena on välttämötön, mutta ei se taida ollakaan. Liikenne ei mennyt sekaisin.

Siis säilyttäkäämme silta kulttuuripääkaupunkivuoden yli. Sehän on valmis esiintymislava, joka pääsee vuoropuheluun Teattterisillan kanssa. Nyt vain siltaa tuunaamaan. Siitä voi tehdä vaikka tulta syöksevän lohikäärmeen. Kyllä kai Myllysilta saadaan tuetuksi niin, että se kestää kohtuullsen painon. Ei sitä enää tarvitse koeponnistaa tydessä hiekkalastissa olevilla kuorma-autoilla.

Tämän ovat jo luultavasti keksineet kaikki Aurajoen rantamilla kulkeneet, mutta kirjoitinpa nyt kuitenkin. Ensi viikolla kirjoitan jutun vuodesta 1597.

Lisäys: Kävin aprillipäivänä kuvaamassa sillan. En ollut siellä kameroineni yksin, vaan väkeä oli niin, että sillan läntisellä puolella oli suorastaan kansainvälinen tunnelma. Tuntemattomatkin juttelivat keskenään. Hyvä Turku!

Postikortit 6 - Martta Wendelin

2010-03-18T10:39:00.000-07:00

Aina istui ikkunoissa,
Keikkui keskilattioilla,...
Kalevala 24: 113-116

Tuomikko tuvan takana,
Katajikko kaivotiellä,...
Kalevala 24: 471-476.

Noin sanoi minun isäni,
Noin sanon minä itseki:...
Kalevala 30: 465-470

Kasvatteli kaunoistansa,
Kullaista omenuttansa,...
Kalevala 50: 342-346

Postikortit 1-6 -bloggauksissani taitavat olla kaikki Wendelinin Kalevala kortit, jotka ovat tulleet korttilaatikoihini. Kortit eivät kuulu samaan sarjaan, vaan joissakin korteissa lukee Sarja VII ja toisissa Sarja VIII. Joihikin on pistetty kuin leimasimella hinta 7:-. Muutamiin on paienttu postimerkki postimaksu maksettu-malliin. Silloin postimerkin paikalla on keltainen tähkäkoristeinen suorakulmio ja siinä lukee Suomi Finland Kultatähkä Guldaxet, keskellä pyöreä harmaa kuva ja kolmio. (Tuli mieleen, että kouluajan Ruotsin kielen keskeisessä sanastossa oli "strida axt - täyteläiset tähkäpäät".)
Sarjassa VII on tähkälogo, rahaa kerätään kodittomien tuberkuloositoipilaiden työhuoltolaa varten. VIII:ssa on jo tutumpi merkki ja siinä kerätään varoja kodittomien keuhkotaudista toipuvien naisten huoltotyökodin hyväksi.

Postikortit 5 - Martta Wendelin

2010-03-18T10:19:00.000-07:00

Lampaat meni mäkeä,
Vuonat vuoren kukkulata;
Kalevala 50: 40-54.

En minä mitänä voine,
Kun ei Luojani luvanne.
Kalevala 45: 329-332

Lepy, lehto, kostu, korpi,
Lempeä, salo sininen!
Kalevala 32: 487-488

Kanna korvo kaunihisti
Kuleta korennon päässä!
Kalevala 23: 305-308.

Niin sen piukki pirran ääni,
Kuin käki mäellä kukkui; ...
Kalevala 24: 35-40

En säilytä, säilytän

2010-03-13T23:57:00.000-08:00

Edelleen mullin mallin oleva "uusi" työhuoneeni on täydentynyt kirjahyllyillä, joten olen saanut paikan kansioille ja muistivihkoille, joiden huomaan olevan osittain roskiskamaa. Olen säästänyt kalentereita kymmenien vuosien ajalta, mutta nyt ne ovat kulkeneet tiensä loppuun. Joitakin tärkeitä päivänmääriä kirjaan muistiin. Mikä osa Turun linnasta milloinkin peruskorjattaessa valmistui. Milloin oli ihan eka Narrin kierros, milloin Musiikkijuhlien oopperat pyörähtivät käyntiin, milloin on ollut näyttelyn avajaisia, milloin kukin tyylihuone on valmistunut, milloin linnan Bryggman sali otettiin käyttöön. Tammikuisista Ritaripäivistä on tullut perinne. Keskiaikateema yhdistää koko kaupungin. Jos on ollut oikein kiirettä työssä, sillä kohtaa on kalenteri ihan tyhjä ja ajankohtaan liittyvät dokument löytyvät muualta. Viralliset paperit ovat arkistoissa. Kollegoilleni ja minulle sattui Turun museoissa vaihe, jolloin kaikkialla rakennettiin, peruskorjattiin, avatiin uusia näyttelyitä, museoitakin.

Viikon päästä alkaa Tatu ja Patu-näyttelyn purku. Jotenkin haikeaa, sillä se ehtii olla Isossa linnantuvassa alle neljä kuukautta. Ensimmäiseksi nuoret miehet kantavat saunan seinähirret ulos, legolinnan saa uuden paikan ja sitten vitriineissä olevat esineet palautetaan kokoelmiin ja lainatut esineet omistajilleen.

Turun linnan perusnäyttelyitten rakentamisessa on se hyvä puoli, että näyttelyt ovat pystyssä sukupolven, ehostettuna vielä kauemmin. Jotkut saattavat siitä huolestua. Haluaisin osan viime vuosikymmeninä valmistuneista näyttelyistä purkaa, mutta enimmälle osalle näyttelyistä antaisin uuden elämän. Niin että museovieraskin sen huomaa. Ja tulee uudelleen.

Suomentamatonta runoutta?

2010-03-13T05:17:00.000-08:00

Luin nuoruudessani runoja enemmän kuin romaaneja, ajoittain enemmän kuin läksyjä. Saapuvan kevään innoittamana päätin palata Florbela Espancan runouteen, mutta eihän hänen runojaan löydy mistään. Niitä ei ole edes suomennettu! En osaa portugalia enkä muistaakseni osannut nuorenakaan.
Kuinka se on mahdollista? Joku haikea säe on jäänyt mieleen. Tässä esimerkkejä:

"Älä sano minulle hyvästi, oi varjo, ystäväni
hidasta askeleesi"
...
"Odota, odota, oi rakastettu varjoni
Katso
jälkeeni ei jää mitään"

...

"Emmekä koskaan enää tapaa tässä maailmassa"

Oikeastaan etsin runoa Muurin takaa. Siinä oli kohta:

"Kaiku kantautuu seinistä,
nostaa entiset jo kuolleet sanat haudoistaan."

Äiskän kanssa samassa lehdessä

2010-03-11T09:05:00.000-08:00

Vaarojen Sanomat on Juuan ja Kolin alueen paikallislehti. Eräänä päivänä päätoimittaja Hanna Jartti soitti ja pyysi juttua Vieraskynä-palstalle. Olin päivää aikaisemmin kirjoittanut Kirsti Ellilän kirjoittajakurssille tarinan ja pistin sen hätäpäissäni menemään lehden toimitukseen, kun ei ollut aikaa uusiin muisteloihin.

Vaarojen Sanomien numero 10/2010 tuli tänään postilaatikkoon. Lehdessä oli sotaveteraaniaiheinen juttu ja siinä maininta, että presidentti Tarja Halonen on myöntänyt äiskälleni Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin. Kuvassa äiti istuu kunniakirja sylissä, ruusu poikittain polvien päällä.

Salme Kotivuori: Talviurheilua 1950-luvun puolivälissä

Pienen tytön posket punoittivat. Äiti oli koettanut otsaa ja epäillyt, että nyt se sitten tuli se aasialainen. Ei tytössä mitään vikaa ollut, puuronsakin hän söi tavallista vikkelämmin. Eikä pukemisen kanssa ollut niitä tavanomaisia vastalauseita, kun toppatakin alle piti laittaa ylimääräinen villatakki, se jota isoveli nimitti pässinpökkimäksi.  

Pieni tyttö otti sukset seinustalta. Hän tiesi, että koululaiset tulisivat ihan pian, joten hän asettautui ladun viereen. Oli sen verran pakkasta, että henki höyrysi. Tyttö kulutti aikaa yrittämällä tehdä savurenkaita niin kuin Oiva-eno polttaessaan tupakkaa. Jo sieltä tuli remuava joukko tyttöjä koululaukkujen nahkahihnat viritettynä viistosti rinnan yli.  Koululaiset pysähtyivät pienen tytön kohdalle ja sanoivat, ettet uskalla vieläkään. Tyttö sanoi, uskallanpas, olen laskenut mäestä jo monta kertaa. Sen voi todistaa isoveli ja vaikka kuka.  ”Menin mäkeen ja sitten laskin poikien perässä, laskin monta kertaa, eikä pelottanut yhtään”, pieni tyttö vakuutteli, valehtelikin hiukan.

Joka kerta oli vähän pelottanut, mutta se oli kihelmöivää pelkoa, sellaista joka panee kiipeämään uudestaan mäen huipulle.  ”Etkä ole laskenut, et varmaan”, sanoi lentäjälakkipäinen tyttö, joka oli tunnetusti hurjapää. Se oli juossut sillankaiteen päästä päähän, muut uskalsivat katsoa hänen temppuaan vain kintaan peukalon lomasta.  Pieni tyttö asetteli suksiaan ladun yläpäähän ja koululaiset seisoivat suksineen sivummalla. Hän pukkasi vauhtia ja tunsi tuulen poskillaan jo alkumetreillä.

Mäki oli jyrkempi kuin eilen, suksenpohjet soittivat jäistä sävelmää, pieni tyttö painui etukumaraan, korjasi asentoa, horjahti taaksepäin, sauva pökkäsi kylkeen. Toisessa jalassa ei ollut enää kuin huopatossu, kohta ei sitäkään. Omenaposket paiskautuivat terävään hangenpintaan, sitten tuli toinen jalka, se jossa oli vielä suksi.  

Pieni tyttö makasi liikkumattomana ja koululaisjoukko saapui rahisevin suksin paikalle. ”Kuoliko se”. Pieni tyttö nipisti silmänsä tiukasti kiinni, sillä hän oli nähnyt laajenevan veriläikän lumessa. Tytöt seisoivat neuvottomina ympärillä. ”Me myöhästytään koulusta”, joku sanoi. ”Käydään hakemassa sen äiti”. Lentäjänlakkipäinen tyttö tarttui pientä tyttöä vahvasti vyötäisiltä ja sanoi ”kantakaa te jaloista”.

Silloin pieni tyttö alkoi sätkiä, nousi istualleen, lähti tallustamaan kotiin upottavassa hangessa. ”Sillä tulee verta huulesta”, sanoi lettipäätyttö, joka ei yleensä puhunut mitään. ”Oli sillä otsassakin verta”, toinen sanoi ihailua äänessään. ”Hammaskin on lähtenyt.” ”Ei se nyt lähtenyt”, joku korjasi. ”Lumi meni ihan vereen”, lettipää sanoi melkein haltioituneesti. ”Se uskalsi laskea”, sanoi lentäjänlakki.  Pieni tyttö aukaisi tuvan oven. ”Sinullahan tulee verta huulesta”, äiti parahti ja ryntäsi lääkekaapille, otti pullon desifisiointiainetta ja sideharsoa ja laastarirullan. ”Menitkö sinä laskemaan siihen jäiseen mäkeen, voi sinun kanssasi.” ”Onneksi ei käynyt pahemmin, no kyllä tämä kohta paranee.” ”Älä nyt sellainen yllytyshullu ole, jotta menet esittelemään taitojasi isoille koululaisille.” ”Voi äidin pyryharakkaa.”  

Pieni tyttö meni makaamaan sängyn päälle, tuijotti seinän krusifiksia. Ristillä riippuva Jeesus oli yhtä valkoinen kuin lumi. Tyttö kuiskasi Jeesukselle: Minäkin melkein kuolin. Iltarukouksessa pieni tyttö kiitti Taivaan Isää huuleen tulleesta haavasta ja Jeesus hohti tavallista kirkkaammin.

Silta romahtaa - kulttuuri kukoistaa

2010-03-08T11:16:00.001-08:00

Turun 35-vuotias Myllysilta on romahtamispisteessä. Jos silta olisi mennyt poikki samantien, olisi ollut pakko ryhtyä ripeästi uuden sillan suunnittelu- ja rakennustöihin. Rikki mennyt "maailman ohuin betonisilta" olisi murennettu ja kivenmurikat myyty kulttuuripääkaupungin matkamuistoiksi.

Ei kai siltaa enää korjata, ei kai, kun sitä ei edellisissäkään remonteissa ole saatu priimakuntoon. Nyt pitää palkata mylläri rouhimaan siltaa sopivankokoisiksi palasiksi.

Kun olin muutama vuosi sitten Karjalan Jyskyjärvellä, kuljin huteraa riippusiltaa pitkin joen ylitse. Jotkut sillan laudat olivat lahonneet tykkänään, piti tarkaan harkita, mihin askeleensa asettaa. Pienet pojat hytkyttivät siltaa ja meitä pelotti. Kylässä kerättiin rahaa uuden sillan rakennusrahastoon myymällä postikortteja. Mummot suhtutuivat luottavaisesti tulevaisuuteen, sillä presidentti Putin oli luvannut siltarahaa. Nyt siellä kuulemma on uusi silta.

Mnnn, mitenkähän paljon Turun uusi citysilta maksaa? Pitääkö jokaisen turkulaisen laittaa 10 euroa siltakassaan? Eikös Aurajoen valastaideteoksestakin saanut ostaa suomuja itselleen? Kun Turun linnaa restauroitaessa rahat eivät riittäneet 1950-luvulla kuparikaton hankkimiseen, tulivat firmat ja ykisttäiset kansalaiset apuun saaden nimensä kaiverretuna kattopelteihin. Harva niitä nimiä sinne korkeuksiin pääsee katselemaan, joten ei katosta matkailun vetonaulaa tullut. Silloin kiiruhdettiin pelkkää kulttuurivastuuta tuntien hätiin.

Ai niin, veronmaksajat uuden Turun sillaan rahoittavat joka tapauksessa. Siis jokaisen turkulaisen nimi siltaan.

Muuten, oliko kaunis Myllysilta maailman ohuin betonisilta missään vaiheessa vai saiko se ylimääräisiä millimetrejä jo syntyessään?

Myllysillan vauriot huomanneelle Sulo-koiralle pitää luovuttaa sankarimitali ja laittaa laatta uuden sillan kylkeen kunniapaikalle. Romahduskaffeella tavataan.

Jaakko Ilkan vankila - Turun linna

2010-03-07T09:32:00.000-08:00

Käymäläkuilun luukku on rännien takana esilinnan pihan puolella päälinnan itäpäädyssä.

Olin lauantai-iltana kertomassa Pohjanmaalta tulleelle ryhmälle Jaakko Ilkasta. Mukana olleet olivat selvästikin asialle omistautuneita ja olivat lukeneet Nuijasodasta kaiken.

Turun linnan päälinnan Vanginvartijan huoneessa on näkyvissä monta aikakautta. Vanhin muurin osa ampumaaukkoineen on linnan ensimmäisistä rakennusvaiheista ja uusimmat osat ovat tätä päivää. Viimeisin lisäys huoneeseen on turvakaiteen laudoitus. Luulen, että arkkitehti Bryggman olisi valinnut laudoituksen sijaan kuparisen turvaverkon, jonka olisi voinut ruuvata irti tarvittaessa, esimerkiksi kun valokuvaajat saapuvat paikalle.

Mutta mistä kautta Jaakko Ilkka pakeni ja miten? Siihen ei kukaan pysty vastaamaan. Ilkan vankeuden aikana 1597 päälinnan itäpäädyssä sen pohjoisosassa oli pitkulaisia vankihuoneita kahdessa kerroksessa. Vangit laskttiin lattialuukkujen kautta kolkkoon säilytyspaikkaan. Nykyisin alempi vankihuone on varastona ja "katottomaan" ylempään osaan yleisö saa kurkistaa kaiteen yli. Jaakko Ilkan vankilaksi kutsutaan tiilestä holvattua huonetta.

Vankilan yhteydessä on kivipaateen hakattu käymäläaukko. Vaikka vanki olisi mennyt vedellä ja leivällä laihaan kuntoon, ei siitä reiästä mies mahdu ahtautumaan ellei ole sirkuksen kautsukki. Ylemmältä lattiatasolta pääsi toiseen käymälään. Käymäläkuilu on avara ja alhaalla esilinnan pihan puolella oleva tyhjennysluukkukin on sen verran suuri, että siinä voisi olla sopiva reitti karkulaiselle. Tämä nyt on arvailua vain.

Minusta on todennäköisintä, että Jaakko Ilkalla oli ystäviä, jotka järjestivät miehen pakosalle ja reittinä saattoi olla vaikka paraatiovi tai sitten köysi sopivasti muurin kupeessa. Eivät pakojärjestelyt kuitenkaan ihan helppoja eikä vaarattomia olleet Flemingin hallinnoimassa linnassa.

Linnan restauroinnin yhteydessä on tilat rakennettu niin että museovieraat voivat liikkua käytännöllisesti ja turvallisesti tilasta toiseen. Väliovia on lisätty huoneiden välille, tehty portaita ja kaiteita.

Ennen restaurointia, vuonna 1892 tehty "Turku, Käsikirja Matkustajille", antaa tietoa päälinnan itäpäädystä:

"Ennen oli n.s. Vankitornissa pienellä ikkunalla valaistu huone, sen itäpuolella oli toinen pitkänsoikea kammio, jonka hirsipuista tehdyssä lattiassa oli pieni luukku. Sen alla kuuden sylen päässä oli pohjoisen siipirakennuksen kamala, pimeä vankikammio, johonka vangit luukusta laskettiin. Tämä n.s. Kuoppatorni oli paatuneiden pahantekijäin vaivansija, jossa syyllisiä koeteltiin saada rikoksensa tunnustamaan, kun eivät muut keinot auttaneet. "

"Ennenkuin vanki luukusta lasketaan. riiisutaan häneltä kesällä vaatteet paitaan saakka, mutta talvella jätetään takki hänen päällensä. Häntä ravaitaan niukasti ainoastaan kuivalla leivällä ja vedellä, niinkauvan kuin hän istuu täällä, missä vilu, pimeys, niukka ravinto ja pahanhajuinen löyhkä häntä vaivaavat. Moni rosvo on täällä voinut kestää koko viikon, mutta talvella tuskin yli kaksi tahi kolme vuorokautta. Toiset ovat olleet niin paatuneet, että tämä keino on ollut riittämätön, ja muutamia on ollut niin pahanilkisiä että ovat peruttaneet sanansa kun ovat päässeet sieltä pois". "Niin kertoo vanha historioitsija. Tämäkin paikka on nyt makasiininä, ainoastaan portaat ovat vielä nähtävänä. Siinä kohden, mistä onnettomat laskettiin alas, on nyt leveä jyvätorni."

Olenhan aikaisemminkin kirjoittanut blogiini Turun linnan vankiloista. Tämän jutun yhteyteen täytyy vielä napasauttaa valokuva.

Postikortit 4 - Martta Wendelin

2010-03-01T10:36:00.000-08:00

Oi päivyt, Jumalan luoma,
Luoma Luojan valkeamma!...
Kalevala 15: 213-219.

Neitoset kisaelevi,
Kaunokaiset karkelevi...
Kalevala 11: 191-194.

Saip´ on hau´in kynsihinsä,
Veén koiran kourihinsa, ...
Kalevala 19: 273-276.

Neiti oli mataramaalla,
Keikkui keltakankahilla, ...
Kalevala 19: 449-452.

Itse liehuit lehtyisenä,
Perhosena pyörähtelit,...
Kalevala 22: 91-94.

Kasvot Kaarina Maununtyttärelle

2010-02-27T07:06:00.001-08:00

Me niin haluaisimme, että Kaarina Maununtyttärestä (n. 1550-1612) olisi säilynyt muotokuvia. Hän oli sentään Ruotsin ja samalla silloisen Suomen kuningatar 87 päivän ajan. Aikaisemmin sitä haluttiin kai vielä enemmän, kun Ruotsissa tuntemattoman naisen muotokuvaan joku maalasi nimen Catarina Månsdotter. Kyseessä on ilmeisesti kuningas Eerik XIV:n siskon Elisabethin muotokuva. Ei sekään satavarmaa ole. Kun Kaarina muutti 13-vuotiaana Tukholman linnaan, tuli hänestä tämän Elisabetin hovineito ja sitten hetimiten Eerikin jalkavaimo. Avioliitto solmittiin viisi vuotta myöhemmin. Toki Kaarina Maununtyttärestä on haluttu tehdä myös supisuomalainen, mutta tuon asia joudun korjaamaan enää vain noin kerran vuodessa.

Turun Tuomiokirkossa Kankaisten kappelissa on Kaarina Maunutyttären sarkofagi (Theodor Decker 1867), joka on tehty mustasta belgialaisesta marmorista. Jalustaan kivet on louhittu turkulaisesta kivestä, Kerttulinmäestä.

Samaisen kuorin seinällä on Kaarina Maununtyttären hiekkakivinen reliefi. Alunpitäen Kaarina Maununtyttären kivinen muotokuva on ollut ilmeisesti pitkällä pituuttaan arkun päällä P. Laurin kuorissa (myöh. Tottien kuori). Arvelen, että se on ollut kokovartaloreliefi, joka sitten rikkoontui tuomiokirkon palossa 1700-luvulla. Sarkofagin valmistuttua se sai paikkansa Kankaisten kappelin seinältä.

Joudun tuottamaan pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen, kun kerron reliefin olevan ainoan tunnetun Kaarina Maununtytärtä esittävän muotokuvan. Mutta eikös se ole hienoa, kun kuva on Turussa eikä Tukholmassa.

Ai niin, onhan vielä piirrokset, jotka Eerik tuhersi vankeusaikanaan nokisella tikulla kirjan marginaaleihin. Ketäpä muuta ne esittäisivät kuin Kaarinaa.

Postikortit 3 - Martta Wendelin

2010-02-21T05:32:00.000-08:00

Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kalevala 2: 191 - 196

Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
Kalevala 2: 296 - 300

Läksi jänis juoksemahan,
Pitkäkorva piippomahan,
Kalevala 4: 405 - 408

Otti vaattehet valitut,
Pukehensa puhtahimmat;
Kalevala 10: 237 - 240

Lauloi kuusen kukkalatvan,
Kukkalatvan, kultalehvän;
Kalevala 10: 33 - 38

Paastoan

2010-02-19T23:31:00.000-08:00

Tuhkakeskiviikosta alkaen olen paastonnut ja nyt jo tuntuu hyvältä. Paastoamiseen kuuluu mielen puhdistaminen, jota täydentää ruokavalio, ruokavalio, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. En nyt mitään ihmeitä ala tässä kertomaan, onhan menossa vasta neljäs päivä. On melkein noloa kirjoittaa aiheesta, kun edelleen syön vain sitä mikä maistuu hyvältä. Olen syönyt paastotessani esimerkiksi lakritsapiippuja. Jo pitkään olen useimmiten valinnut Luomua. Vaikka hinta joskus kirpaisee, olen päättänyt syödä vähemmän. Taas nolottaa kirjoittaa tästä. Ehkä jonain päivänä pelastan maailman syömällä vain levää.

Vierailin muutama vuosi sitten hyvin hoidetulla turkistarhalla. En halua puhua siitä mitään. Muistan yhden eläimen silmät, kun se katsoi minua. Tästäkin aiheesta minulla olisi paljon kerrottavaa. Miksi minun pitää sulkea niin paljon sydämeeni. Näen silmät aina uudelleen ja uudelleen. Halusin painaa naamani sen turkkiin, en pukea sitä ylleni.

Voisin nousta barrikaadeille monen asia puolesta. Osallistuin nuoruudessani mielenosoituksiin. En seurannut politiikkaa, toimin pelkästään tunteeni mukaan. Ei minua koskaan pistetty putkaan, mutta porttikiellon johonkin uudistettuun hotelliin sain. Poikani ensimmäinen lause oli: "Puistot ovat kaupungin keuhkot."

Minusta on sykähdyttävää, kun joku, jolle nauretaan voittaa. Olen katsonut Susan Boylen laulun monta kertaa. Hurmaannun maailmanvalloituksesta. Toivon koko ajan, että hyvät asiat voittavat. Miksemme kaikki voisi päättää ikuisesta rauhasta, ei koskaan sotaa. Mikseivät maailman naiset voisi liittyä yhteen ja lopettaa sodat.

Helppo on puhua rauhasta, kun ympärillä on vain kehrääviä kissoja. Helppo on puhua ruokavaliosta, kun maha on täynnä.

Tutkimusta

2010-02-17T11:52:00.001-08:00

Olen selviytynyt pitkään kestäneestä lomastani, joka sisälsi talkoovapaan, vuosiloman ja ylityövapaita. Edessä on multimediatekstien tuottamista, keskiaikatapatuman suunnittelua, opastuksia ja mitä sitä nyt olikaan tulossa. Ensi kuun puolivälin jälkeen alkaa Tatu ja Patu-näyttelyn purkaminen ja samassa yhteydessä sisustan tyhjillään olevan näyttelyhuoneen niin houkuttelevaksi, että se suorastaan imaisee museovieraat Turun linnan esilinnan puolelle. Viime vuoden vuosikertomus on osaltani toistaiseksi tekemättä, sillä minähän en ole ollut töissä kahteen kuukauteen.

Viime vuotisten muuttojen jäljiltä on työhuoneeni edelleen täynnä pahvilaatikoita, jotka sisältävät yli kolmenkymmenen vuoden aikana kertyneitä papareita. Olen jostakin lukenut, että työpöydän hyvä järjestys osoittaa asioiden olevan järjestyksessä myös pöydän haltijan päässä. Minä työnnän sotkut syrjään pöydältä, raivaan sopivan kokoisen tilan tutkimustyötä varten ja unohdan ne sotkut. Joskus kyllä ottaa hermoon tai oikeastaan aika usein. Minulla pitäisi olla sihteeri.

Meidän kissamme pääsivät tutkimukseen mukaan. Kirjaamme muistiin kaikki saaliit, jotka Purkka, Viiru ja Pippuri kantavat kotiin. Pakkasten takia kissat ovat melkein aina sisällä eivätkä muutenkaan mene portaita pitemmälle, kai ne pelkäävät nurkissa hiippailevaa kettua. Tämän vuoden puolella ei ole tullut yhtään raatoa sisälle, joten yliopistolta tullut kyselylomake on edelleen tyhjä. Olen melko varma, etteivät kissamme kunnostaudu jatkossakaan metsästäjinä, josta oravakin iloitsee.

"Voiko tämä olla totta!"

2010-02-14T12:44:00.000-08:00

Merikotkafani näki laivan ikkunasta merikotkan.

Taas vähän sirkusta

2010-02-14T11:15:00.000-08:00

Nina pääsi kuvaan kokki Prof. Pluffon kanssa.
Balleriina hevosen selässä-kirja ja kissamme Mustapippuri.

Kun saimme valmiiksi Edit Kleinbarthin kirjan Balleriina hevosen selässä, arvelin osuuteni sirkushistorian pelastamisessa olevan täytetty. Ei sitten mennyt kauaakaan, kun pyysin Editiä kaivamaan albumit esille. Sirkusvalokuvia on säilynyt maailmassa paljon, mutta hyvämuistisen Editin kuvamuistot kannattaa kirjata ylös. Mustavalkoisissa 1900-luvun alkupuolen kuvissa on tarunomaisuutta ja eksotiikaa. Kuvissa on kimonopukuisia kiinalaisia hiusakrobaatteja ja arabiryhmä Ergi.

Aloin järjestellä valokuvia eri sirkustaiteen lajien mukaan. Jo akrobatian yhteydessä törmäsin permantoakrobaatteihin ja ilma-akrobaatteihin, hiusakrobaatteihin, norkeusakrobaatteihin ja voima-akrobaatteihin. Siten jouduin kirjavan sirkussanaston viidakkoon. Mihinkä järjestykseen kuvat pitäisi laittaa? Ja sitten kun pellet tekevät tasapainotemppuja, pitääkö kuvat sijoittaa klovnien yhteyteen vai akrobaatteihin. Kuvista löytyvät muun muassa Veljekset Pauli, The 5 Original Critton, Ma Chany You, Nippon-ryhmä, Geschwister Diek, 2 Rogge´s, Truppe Zenetti, 2 Collards, Dubsky, The 7 Heraldes, käärmeihminen W. Langendorff, Mephisto ja veljekset Benetti.

Tulin juuri laivaristeilyltä Turku - Tukholma - Turku. Siellä oli lapsiyleisön vetonaulana klovni taikuri Professori Pluffo, jonka olen aikaisemmin nähnyt esiintyvän Sirkus Finlandiassa.

Hyvää ystävänpäivää!

2010-02-11T05:05:00.000-08:00

Kissamme Viiru ja Mustapippuri viettävät ystävyyden päivää joka päivä.

Poatikortit 2 - Martta Wendelin

2010-02-07T03:14:00.000-08:00

Tässä Martta Wendelinin kortit, joissa on ruotsinkielinen Kalevala-teksti.

Bättre smakar vatnet hemma,
drucket ur en sko av näver...
Kalevala 7: 285-288

Dädan kommer nåden städse
dädan stödet på vår vandring ...
Kalevala 9: 567-570

Så är sinnet hos den sälle,
så är lyckobarnets tanke...
Kalevala 282: 173-176

När en gök i trådet ropar
då hans stämma femfalt klingar...
Kaleval 44:189-194

Blås med kraft i vallarluren
låt dess starka stämma klnga...
Kalevala 32: 121-126

Själv förfärdiga ditt lingarn
spinn med egen hand ditt inslag ...
Kalevala 23: 377-380

Kaikilla on kerätty rahaa Guldaxet-kodille "för ett arbetshem för hemlösa kvinnliga tuborkuloskonvalescenter". Aivan samanlaista kuvitusta ei tietääkseni ole suomenkielisellä puolella.

Magga ja Giacometti

2010-02-05T09:23:00.000-08:00

Tämä novelli kuuluu kotisivujeni kirjoituspiiri-osuuteen (2008), mutta maailmalle levinneen taidekauppauutisen vuoksi laitan sen toistaiseksi blogiini.

Margareta tuli työpaikan käytävällä vastaani ja sanoi: ”Tiedätkö, minä pääsin sinne opiskelemaan, Tukholmaan, jalkahoitajaksi. Otan vuorotteluvapaata ja lähden sinne.” Ei voi olla totta, ihanaa, onnittelen. Minä tosiaan onnittelin ja samalla tunsin olevani petturi, kun en itse ollut valmis jättämään työtäni ja kissaa ja miestä ja sen semmoista kokonaiseksi vuodeksi. Jalkahoitajan ammatti sopisi minullekin kuin varvas jalkaterään, kun nykyistä työtäni ei arvosteta riittävästi ja muutenkin on rankkaa. Sitä paitsi olen aina ollut kiinnostunut jaloista.

Meillä oli tulevaisuutta koskevat suunnitelmat valmiina. Jalkojenhoitajan loppututkinnon suoritettuamme pystytämme teltan pyhiinvaellusreitin varteen ja hoidamme vaeltajien väsyneitä jalkoja, pehmitämme kovettumat, puhdistamme varpaiden ja kantapäiden rakkulat ja hiertymät ja peitämme kästtelyn jälkeen kipeydet antiseptisillä lapuilla vai mitä ne ovat ja tyynnytämme kulkijan mielenkin niin, että hän on vakuuttunut olevansa oikealla tiellä matkallaan Santiago de Compostelaan. Viiltävin mielin minun piti myöntää, että olin melkein unohtanut suunnitelman, niin sanotusti jalkani oli lipsahtanut suunnitelmasta jo alkumetreillä.

Margaretalle naurettiin, että mitä hullua, jalkahoitajaksi, taidehistoriasta väitellyt ihminen. Mutta minä en nauranut, sillä minä tiesin, että Margareta oli tosissaan, pikkutarkka työ sopi hänelle hyvin ja varpaat ovat sentään tarpeeksi kaukana ihmisen päästä. Sitä paitsi humanistille jalkojenhoitoalan opiskelijaksi pääsy ei ole itsestään selvyys olipa takana minkä tasoinen akateeminen tutkinto tahansa, sillä opintoihin tarvitaan terveydenhoidon koulutusta perustaksi. Tukholmassa ollaan tosin pohjakoulutuksen suhteen joustavia. Muistin, että minullahan on sentään suoritettuna eka kurssi ensiapua ja suustasuuhunharjoittelussa sain kumisen Annen keuhkot pullistumaan muutaman yrityksen jälkeen. No, nyt oli myöhäistä voivotella.

Margareta häipyi työpaikalta vuorotteluvapaalleen. Hänen paikalleen istahti nuori innokas työntekijä, jolle vuoden työrupeama oli tullut kuin taivaanlahjana. Parin kuukauden kuluttua eräänä sateisenharmaana iltapäivänä tapasin Margaretan kaupungilla. Hänen tukkansa oli saanut uusia vivahteita ja leiskuvaa punaista oli myös itämaishenkisessä liivissä ja kevyessä kaulahuivissa, jonka hapsuja Magga pyöritteli sormien välissä.

”Tiedätkö, peruin opiskelut. Luulin, että minussa on joku vakava sairaus ja sen takia piti perua. Heti sitten aloin parantua ja oikeastaan tervehdyin saman tien.” Uutinen sai minut sanattomaksi, viesti humahti lävitseni ja tunsin pettymystä ja ihmetystä molempia saman verran. Olin tietysti iloinen, ettei sairautta ollutkaan, mutta kuinka kollegani saattoi ohittaa elämänsä tilaisuuden noin vain. Niinkö siinä sitten kävi? Mieskin oli kuulemma tyytyväinen, kun vaimo jää kotiin.

”Mutta en minä enää pääse jaloista eroon”, Margareta huokasi tyyneydellä, joka antoi vaikutelman, ettei hän sittenkään ollut ohittanut elämänsä tilaisuutta. Minkähän takia taiteessa on kuvattu niin vähän jalkoja, kun jalat sentään ovat tärkeät ihmiselle ja jalkoja voi valaa kipsiin ja pronssiin. ”Lähden Pariisiin tutkimaan Alberto Giacomettin taidetta, siis tavallaan jalkoja”, Margareta sanoi. Matkaliput oli jo ostettu.

P.S. Matka tuotti hedelmää. Margareta Willner-Rönnholm voitti Svenska Kulurfondenin Hans Ruin-esseekilpailun 2008 kirjoituksellaan Albertos blick.

Paalasmaa

2010-02-04T08:16:00.000-08:00

Paalasmaa on Pielisen suurin saari ja Suomen korkein saari. Vaarat ovat yli 200 m korkeita (meren pinnasta). Saaria on kolme: Pääsaari, Toinen saari ja Kolmassaari. Olen käynyt saarilla monta kertaa ja nyt kävin taas. Oli sen verran kova myräkkä, ettei lossi päässyt rantaan ensi yrittämisellä, sitten pari saarelaista tuli paikalle työntelemään jäälauttoja syrjään. Lossit alkavat olla harvinaisuuksia, niitä on kolmisenkymmentä Suomessa.

Lapsena kävin Paalamaassa, jossa kasvoi tienpenkereillä mesikoita eli mesimarjoja. Saari on niistä kuuluisa. Kiipesin Karhuvaaralle katsomaan maisemia ystäväni Ainon kanssa. Kun poikamme oli pieni, kävimme saaressa tutustumassa kotileänpuiston poroihin. Saareen suunniteltiin urheilijoitten terapiakeskusta ja tursistit saivat ostaa virkistykseksi hapetettua vettä.

Paalasmaa muistetaan veneonnettomuudesta, jossa hukkui toistakymmentä nuorta. Minäkin muistan sen järkyttävän tapahtuman ja tunnelmat palaavat edelleen muistomerkkien äärellä. Keskikoulua Juuassa käynyt veljeni kertoi, kuinka hänen luokkalaisensa onnettomuudesta pelastunut tyttö oli raahannut hampaissaan koululaukun kirjoineen rantaan.

Höljäkässä

2010-01-31T06:03:00.000-08:00

Yläkuvassa edessä Jonna ja Raimo, takana Anneli (vas.), Martti, Saila ja Eija. Alakuvassa ohjaaja Jonna.

Olin päivän mittaisella lavastuskurssilla Nurmeksen Höljäkässä. Suomen kartan pieni piste nousi ihmisten tietoisuuteen Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan kirjan Risto Räppääjä ja viimeinen jäätelötötterö kirjan myötä. Risto saa lisää julkisuutta paikallisessa kesäteatterissa ensi kesänä, kun Räppääjän ystävät eri puolilta Suomea matkaavat Höljäkkään kesäteatteriesitystä katsomaan. Höljäkkä on lisäksi vuoden 2010 Kodin Kuvalehden kummikylä.

Kesäteatterissa oli valtaisat luonnon muovaamat lumilavasteet ja pakkasta oli runsaasti, joten kurssi pidettiin kotiseututalon hirsiseinien sisäpuolella. Opettajana oli teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonna Kuittinen, joka nuoresta iästään huolimatta on ehtinyt hankkia monenlaista koulutusta ja kokemusta teatterialalta. Opetus sisälsi muun muassa pohdintaa, millainen on hyvä lavastus ja mistä se suunnittelu lähtee, millainen on katsomon suhde näyttämöön ja miten draaman kaari näkyy lavasteissa. Ope säväytti ilmoittamalla, että lavastus toimii vastanäyttelijänä. Opettaja havannollisti sisääntulon tärkeyttä näyttämölle sukeltamalla lumikinokseen Vaahteramäen Eemelinä.

Oppilaat minua lukuun ottamatta olivat kesäteatterikonkareita, mutta vastaavanlaisia asioita kuin näyttelijät, ohjaajat ja lavastajat olen joutunut miettimään näyttelyiden rakentamisen ja tapahtumien järjestämisen yhteydessä. Ovathan historiallisia henkilöitä esittävien henkilöiden roolisuorituksen pieniä näytelmiä. Siinä on mietittävä vastaavalla tavalla sisääntuloreitit, esiintyjien asusteet ja rekvisiitat, valaistukset ja äänenpainot. Se juuri tekikin päiväkurssista antoisan, kun pystyi soveltamaan tietoja konkreettisiin tilanteisiin. Tein hyvät muistiinpanot, joten voin kotona jatkaa miettimistä, miten muoto, rytmi, väri ja materiaali toimivat.

Opetus tuli tarpeeseen. Edessämme on Kirsti Ellilän kanssa kirjoittamamme näytelmän Vielä hirmuisempi vankilan lavasteiden suunnittelu yhdessä ohjaaja Maiju Rautiaisen kanssa ja muiden projektilaisten kanssa.

Iltapäivällä oli vuorossa käytännön harjoittelua ja valmistin renessanssityyliset peilin kehykset, jossa oli valmistusaineina puu, puuliima, kuumaliima, sahajauho, punainen maali ja kultaspray. Verstaassa tarvittiin korvatulppia, kun kukin kuudesta kurssilaisesta sahasi ja hioi omaa harjoitustyötään.

PS 2. Räppääjän kuvittajat ovat tutut Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat, Tatun ja Patun Suomi. Saman niminen näyttely on Turun linnassa maaliskuun puoliväliin saakka.

Carin Bryggmanin ohjauksessa

2010-01-27T01:57:00.001-08:00

Radiosta tulee toinen toistaan kiinnostavampia ohjelmia. Yksi niistä oli arkkitehtuuria koskeva haastattelu. Arkkiitehti Severi Blomstedt kertoi Seppo Heiskasen haastattelemana Finlandia talon eteisaulasta, tilan kauneudesta ja siitä, kuinka arvokkaasti se ottaa vastaan vierailijan.

Mielestäni Turun linnan arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelemassa eteisaulassa on samaa arvokkuutta. Tila kunnioittaa tulijaa. Ihmiset hiljenevät, hillitty valaistus, hillityt värit ja vuosisataiset muurit rauhoitavat ja pistävät puhumaan kuiskaamalla. Lattialaatat ovat Kupittaan saven valmistamia. Lämpökanavien kohdalla on reiällisiä laattoja. Eteisaulan valaisimet, lipunmyyntitiskin ja suuret informaatiotaulut on suunnitellut sisustusarkkitehti Carin Bryggman..

Monissa julkisissa tiloissa on infotulva, kun yleisölle pitää jakaa tietoa monella kielellä parhallaan olevista ja tulevista näyttelyistä ja tapahtumista, rakennuksen kulkureiteistä ynnä muusta. Tilapäisluontoiset kyltit ja telineet jäävät pysyviksi ja pilaavat kokonaisuuden.

Arkkitehti Carin Bryggman ei kaihtanut tekniikkaa. Se on osa toimivuutta, ajan kuva. Kuhunkin tilaan yksilöllisesti suunnitellut valaisimet olivat lasikuvun tarkan värisävyn lisäksi teknisiä ratkaisuja. Sähköjohto jätettiin roikkumaan näkyvästi, ei sitä peitety mitenkään. Suurten pallomaisten lasivalaisimen sisässä oleva muovisäleikkö viimeisteli valon pehmeyden. Muovihan oli uusi materiaali. lamppujen suunnitteluvaiheessa 1960 ja sen käyttö oli aika rohkeaa. Myös ensisammutuskalusto olisi saanut olla reilusti näkyvissä, mutta muut päättäjät olivat halunneet piilottaa turvasysteemit kaappien suojaan.

Arkkitehti Carin Bryggman halusi pysyä ajan hermolla. Hän suunnitteli Herrainkellariin lautasmaiset maitolasikupuiset valaisimet, mutta niitä ei toteutettu koskaan. Idean Carin oli saanut Japanista. Eteisaulaan 1980-luvulla tullutta legoperiaatteella toimivaa ilmoitustaulua inhosin alusta pitäen, mutta Carin halusi sellaisen. Useimmiten olin samaa mieltä hänen kanssaan. Carinhan keskusteli yhteistyökumppaniensa Museoviraston asiantuntijoiden ja linnan tutkijoiden kanssa piensitäkin yksityiskohdista. Arkkitehtien, Erik Bryggmanin ja Carin Bryggmanin tekemät ratkaisut ovat iättämiä tai vanhenevat kauniisti. Carinin mielestä linnan kaltaisessa rakennuksessa kaiken pitää olla tietyllä tavalla tuhtia.

Vuosikymmenet Carinin kanssa työskennelleenä voisin kuvitella hänen sanovan: Laittakaa vaihtuva informaatio nykytekniikalla, teillähän on niitä tietokoneita. Informaatiotauluja pitää uudistaa, hyvänen aika, ettekö te sitä ole ymmärtäneet tehdä. Nythän on vaikka mitä uusia materiaaleja käytössänne. Laittakaa oikeat värit, hienot kuvat ja tekstit.

Meikkä täyttää vuosia

2010-01-22T01:12:00.000-08:00

Menen uuteen taloon

joen toisella puolelle

Otan uuden osoitekirjan

uuden sormuksen

sen joka mahtuu sormeen

Sanon niitä vieläkin uusikisi

vuosikymmenien jälkeen

kun tiedän mitä oli ennen

Mutta itseäni en sano uudeksi

kun en muista sitä edellistä

en sano vanhaksikaan

sanoisinko uusiutuvaksi

kun vielä tulee uusi päivä

uusi vuosikymmen

Päivää juhlistaa tämä laulu.

Minulla on serkku

2010-01-21T04:16:00.000-08:00

Kirstin uusi kirja ja serkun tekemä kirjanmerkki.

Pohjoisessa asuva serkku, jonka tapaan harvemmin kuin kerran vuodessa, kertoi pitävänsä kirjapäiväkirjaa. Siihen tulee kirjan tietojen lisäksi lyhyt juoniselostus ja sitten oma arvio kirjan tasosta. Lisäksi päivänmäärä. Samaan aikaan on luettavana useita kirjoja.

Serkku kertoi muistavassa kirjan lukemiseen liittyvän tilanteen tarkasti. Kuinka hän istui kesämökin keinussa, naapurin koira oli karkuteillä ja tuli tervehtimään, sinä päivänä kaivettiin uusia perunoita pellosta. Tai kuinka hän luki kirjaa hiihtoreissun jälkeen, poskipäitä kuumotti, polvi vähän oireili, mies oli saanut vessaremontin valmiiksi. Kirjapäiväkirja on siis myös muistojen päiväkirja. Muistot eivät ole kirjoitettuna muistiin, vaan lukuhetken tapahtumat ja tunnelmat palaavat kirjapäiväkirjaa selaillessa. Serkku oli lukenut viime vuonna 147 kirjaa ja toissa vuonna 132.

Tänä vuonna lukemani kirjat ovat Kaarina Terhon Uhripolku, Lotta Lundbergin Klovinin kyyneleet ja nyt on menossa upouusi Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita ja Lu Wenfun Herkkusuu. Niin ja tietysti sitä vilkaisee joka päivä työn tai harrastusten kannalta ajankohtaisia teoksia, kuten Lasten ilonen teatteri-kirjaa, mutta ei kai sellaisia tarvitse laittaa lukupäiväkirjaan. Ai niin, eihän minulla edes ole sellaista.

Lähettelemme serkun kanssa harvakseltaan pitkiä kirjeitä. Eilen saamassani kirjeessä oli mukana pieni kirja, jonka serkku oli itse kirjoittanut, ei tietokoneella vaan käsin, ja leikkaaliimaatekniikalla kuvittanut. Mukana seurasi nimikkokirjanmerkki. Olen pyörryksissä yllätyksestä ja ihastuksesta.

Kuuntyttären vaakuna

2010-01-16T05:08:00.000-08:00

Olin Aslak-kuntoutuksessa Siuntiossa 2003 ja liitin vapaa-ajanohjelmaani tutustumisen ympristöön. Kesäjaksolla vuokrasin polkupyörän ja lumkeleillä kuljin jalan. Pakkakunnalla on keskiaikainen kirkko ja kaksi kartanoa. Kartanoihin kävin tutustumassa etäältä ja keskiaikaiseen kirkkoon pääsin sisälle.

Kaarina Maununtyttären tytär Sigrid Eriksdotter meni naimisiin Siuntion Sjundbyn kartanon omistajan Henrik Klaunpoika Tottin kanssa. Puolison kuoleman jälkeen Sigrid jäi emännöimän kartanoon ja Liuksialassa asuva äiti vieraili useaan otteeseen tyttärensä luona.

Siuntion kirkossa on ollut historiansa aikana monta saarnastuolia ja kirkon seinustalle on laitettu näytteille osia 1600-luvulla rakennetusta saarnastuolista. Vaakunoiden joukosta löytyy Kaarina Maununtyttären maalattu vaakuna. Siinä lukee Fru Karin Månsdotter. Saarnastuolin kirkkoon lahjoitti Sigrid ja hänen poikansa Äke Henrikinpoika Tott 1625 kolmetoista vuotta Kaarina Mununtyttären kuoleman jälkeen.

Postikortit 1 - Martta Wendelin

2010-01-15T00:30:00.000-08:00

En ole kerälijä, mutta nurkkiin kerääntyy tavaroita, joita ei voi heittää menemään. Tavaroiden viemisessä kirpputorille tarvitaan järjetelmällisyyttä, siinä asiassa pitää ryhdistäytyä. Postikortit säästän. Tuli vain mieleen, pitäisikö kääntyä kotisivumestarin puoleen ja pyytää häntä tekemään sivulleni postikorttiosasto. Niin ja sen jälkeen pitää tehdä kiiltokuvaosasto.

Martta Wendelinin kortteja on säilynyt jonkin verran. Ei satoja kappaleita sentään niinkuin keräilijöillä. Onkohan tässä yleisessä kansanlaulusarjassa ollut enenmmän kuin kuusi korttia? Näillä korteilla on kerätty rahaa Kultatähkän Kiipulasäätiön hyväksi.

Laulut:

Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa ...

Tukkipoika se lautallansa ...

Niin minä neitonen, sinulle laulan ...

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ...

Tääll´ yksinäni laulelen ...

Sinisen järven rannalla ...

Sirkuskirjan herättämiä mietteitä

2010-01-13T00:19:00.001-08:00

Luin Lotta Lundbergin rommaanin Klovnin kyyneleet. Se kertoo kääpiöseurueen matkasta uhkaavan maailmansodan varjossa. Se kertoo myös ulkopuolisuudesta, kaipauksesta ja rohkeudesta.

Kuulin monta sirkustarinaa kiertäessäni sirkushullu Markku Aulangon kanssa Suomen maata Yhtä sirkusta-näyttelyn suunnitteluvaiheessa. Näyttelyä rakennettaessa tutustuin Edit Kleinbarthiin, jonka elämänvaiheet liippaavat läheltä ajallisesti ja paikallisesti lukemani Lundbergin kirjan tapahtumia. Editin tarina on kovin erilainen, mutta sirkuslaisuus teki hänestäkin ulkopuolisen. Karavaani kulki paikkakunnalta toiselle, tavallaan se oli pakomatkakin, ja pieni tyttö joutui käymään yli sataa koulua. Ei siinä kerennyt solmia ystävyyssuhteita, muut koululaiset eivät edes tienneet tuntemattoman tytön nimeä, vaan hän oli aina "se sirkuslainen".

Edit halusi kirjoittaa kirjan kertoakseen, kuinka henkeäsalpaavia ohjelmanumeroita on sirkusteltoissa ja kiinteissä sirkusrakennuksissa eri puolilla Eurooppaa esitetty ja keitä niissä esiintyvät taiteilijat olivat. Siinä kaikessa hän ja hänen perheensä olivat mukana, joskus keskiössä, välillä sivusta tarkkailijana. Viiden vuoden urakan jälkeen valmistui "Balleriina hevosen selässä". Nyt on tekeillä uusi kirja, jossa valokuva-albumien haalistuneet kuvat saavat selityksensä, maneesin reunalla seisova klovnikin tulee näkyväksi.

Lotta Lundbergin kirja on siis romaani. Kirjailija on matkan varrella loitontunut haastateltavastaan ja tehnyt tutkimustyötä arkistoissa. Klovnin kyyneleet ei kuulukaan olla historiakirja tai elämäkerta, mutta silti Lundberg monien muiden kirjailijoiden tavoin pelastaa elämäntarinoita, jotka muutoin häipyisivät unholaan. Taiteessaan he voivat liikkua faktojen parissa ohuesti, mutta ihmisessä syvemmin kuin historioitsijat.

Monasti kiinnostumme ihmisestä ja hänen tietämistään asioista vasta sitten, kun henkilö on kuollut ja asioiden tarkentaminen haastatteluilla on myöhäistä. No voihan sitä tietysti penkoa jälkeen jääneitä papereita ja tehdä oman tulkinnan. Aloittaessani 70-luvulla vajaan vuoden kestäneet kulttuurihistorian opinnot jäi mieleeni opettajan lausahtama runon säe: "Unohdus, siihen kuiluun kaikki hukkuu. Mennä rajan yli ja tulla historiaksi." Nyt käsitän säkeen uudella tavalla, siis ensin unohdus ja sitten historiaksi.

Täältä löytyy arvio Lundbergin kirjasta.

Kalevala-kortteja

2010-01-10T09:33:00.000-08:00

Ennenkin on kerätty rahaa postikorteilla hyviin tarkoituksiin. Kokoelmissani on Kalevala-aiheisia postikortteja. Kortin takana lukee: Myynnistä kertyneet varat lahjoitetaan "Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykselle" keuhkotaudista toipuvien naisten hoitokodin hyväksi. Kultatähkä. Ruotinkielisessä Kalevala-kortissa sama på svenska. Kultatähkä on Guldaxet. - Kultatähkä tuli Isojoelle ja se ei ole mikään tilapäinen korttitalo. En tiedä, miten paljon korteista kertyi rahaa rakennustyöhön.

Korttitaiteilijana Eino Rapp (1902-53) ei taida olla kovin tunnettu. En tiedä kuin Kalevala-korttisarjan, johon kuuluu kahdeksan korttia.

Kortissa lukee:

Ukko risti ripsahutti,

Kasti lapsen kapsahutti

Karjalan kuninkahaksi,

Kaiken vallan vartijaksi.

Taiteilija Eino Rapp -33

Keskimmäinen kortti on Martta Wendelinin (1893-1986) ja siinä on teksti:

Kenpä siitä oksan otti,

Se otti ikuisen onnen;

Kenpä siitä latvan taittoi,

Se taittoi ikuisen taian,

Kenpä lehvän leikkaeli,

Se leikkoi ikuisen lemmen.

Kalevala 2: 191-196

Kortti oikealla:

Blås med kraft i vallarluren,

låt dess starka stämma klinga

så att bergen blomstrsmyckas;

hedarna få liv och skönhet,

lövskogsbryn och svedjebranter

stråla i en härlig fågring.

Kalevala 32: 121- 126

Taitelija Martta Wendelin

Katse tulevaisuuteen

2010-01-06T02:10:00.000-08:00

Opiskeluajan illanvietoihin kuului ohjelmanumero, jossa ennustaja Sibylla esiintyi. Huoneen verhot olivat kiinni, kynttilä paloi ja tietäjänainen katsoi tulevaisuuteen. Myöhemmin Sibylla (Leena A Airola) hairahtui opiskelemaan Englannissa konservaattoriksi ja vaikuttaa nykyisin Trondheimissa pelastaen menneisyyttä tulevaan.

Taustalla näkyy Porin Puuvillassa ja Finlaysenilla työskennelleen tekstiilitaitilija Sirkka Siven suunnittelema kangas, joka oli väritykseltään keltaista, oranssia ja savunmustaa. Hylly on lastulevyä, keltaiseksi maalattu.

Yleisönosasto (TS 26.8. 1980-luvulla)

2010-01-05T02:07:00.000-08:00

"Murre harmittaa

Kävin viime viikolla vaimoni kanssa Turussa eräässä museossa.

Syntyperäisenä turkulaisena, mutta nyt muualla evakossa asuvana tuntui vallan kauhialt, kun opastyttö esitteli rakennusten sisällä tapahtunutta toimintaa muulla kuin Turun murteella. Kulttuurinen ja historiallinen ristiriita oli aikamoinen.

Toivoisin, että jos opas ei ole turkulainen, hän voisi puhua edes kirjakieltä, ettei tilanne muodostuisi kuvatun kaltaiseksi. Et tämmöttis vaa.

Entinen pansiolainen"

Lehtileikkeen yhteydestä löytyi vastaus, kai lähetin sen lehteen.

Puhtaasti turkulaista museota on vaikea löytää. Ainakin meillä Turun linnassa ei oppaiden puheesta ole kotoista murretta ryhdytty karsimaan. Suomen kielen lisäksi myös muut oapstuskielet, ruotsi ja englanti, soljuvat vaikka savolaisella korostuksella. Jaakko Ilkan vankisellistä kertoessaan saattaa joku opas innostua pohjalaiseen kerrontaan. Turun linnaan jos mnne sopii murteiden ja kielten sekamelska, onhan linna sen yli 700-vuotisen historian aikana tullut rakentajia ja puolustajia ja valloittajia niin idästä kuin lännestäkin.

Murteet ovat nousseet uuteen kukoistukseen. Nyt opastytöt saavat posmittaa linnan historiaa sillä kielellä ja sillä murteella, mitä parhaiten taitavat. Saattaa se joitain paljasjalkaisia turkulaisia harmittaa tai ainakin huvittaa.

Tuhtia laivamuonaa

2010-01-03T04:13:00.000-08:00

Olen vapaalla tavallista piemmän jakson, kun on talkoovapaat ja ylityövapaat ja vuosilomat. Linnassa on menossa vuoden tärkein tapahtuma Ritaripäivät. Minä tyhjennän kotona eteisen ylähyllyä, jonne on tullut heiteltyä vaikka mitä. Tuli vastaan À la Carte.

Vuosituhannen vaihtessa suunnittelin Nina Lepokorven kanssa m/s Silja Europaan Kuninkaantie-Menun. Selvitimme ruokatarvikkeet, joiden pohjalta laivan keittiömestarit loihtivat herkut. Jos aterian söi alkupaloista jälkiruokaan, pärjäsi laivalla mukavasti seuraavan päivän aamupalaan asti.

Kuninkaantieksi nimetty, Suomen kahden huomattavimman keskiaikaisen linnan välillä kulkeva tie johti Turusta Viipuriin. Jo varhain johti tie Raaseporiin ja myöhemmin Helsinkiin. Tämä tie muodosti osan pitkästä reitistä, joka kulki linjaa Göteborg (Älvsborg) - Västerås - Tukholma - Turku - Viipuri.

Seutujen yhditäminen maitse ja meritse oli välttämätöntä valtkunnan hallinnon, puolustuksen ja koossa pysymisen kannalta. Tietä pitkin kulkivat Ruotsin valtakunnan kuninkaat keskiajalta aina 1800-luvun alkuun asti. Sitä käyttivät myös Venäjän tsaarit ja vielä 1900-luvun alkupuolella Turun ja Helsingin välillä kulkevat matkustajat. Tuolla tiellä, linnoissa, kartanoissa ja kestikievarissa, keinahtelevissa vaunuissa, merellä myrskyssä ja tyvenessä, maisteltiin ruokapöytien uusia herkkuja.

Kuninkaantien tarina alkoi 1200-luvulla ja jatkuu tänäkin päivänä. Hallitsijoiden keittiöistä kulkeutuneet tuoksut ja maut ovat vain jalostuneet entisestään.

Kuninkaan-Menu rakentui niiden ruokatarvikkeiden ja ruokalajien pohjalle, jotka nautittiin seuraavien hallitsijoiden aikana:

Eerik Pommerilainen (1381-1459), Kustaa Eerikinpoika Vaasa (1496-1560), Eerik XIV (1533-1577), Pietari Brahe (1602-1680) ja Aleksanteri I (1777-1825).

Suolasilakkaa Eerik Pommerilaisen tapaan (Etikkavihanneksia ja lepää)

Kustaa-kuninkaan iltapala (Ruisleipää, porkkanaa, lanttua, sipulia ja porsaanlihaa)

Kalaa Eerik XIV hovin tapaan (Voitaikinaan leivottua lohta ja keitettyä parsaa)

Pietari Brahen peuranlihapullat (Ohraa ja keitettyjä herkkusieniä)

Charlotte russe (Viipurilainen kääretorttuleivonnainen Aleksanteri I:n ajalta)

Turku 1.1.2010, -13,4C

2010-01-01T06:56:00.000-08:00

Onnellista tätä vuotta!

Lisa onkin Isabella

2009-12-28T09:01:00.001-08:00

Mona Lisan henkilöllisyyttä on arvailtu ja tutkittu jo vuosisadat ja useimmat tutkijat ovat päätyneet nimeämään Mona Lisan Lisa Gheradiniksi. Löysin muutama vuosi sitten netin välityksellä kirjan Maike Vogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?.

Tutkimuksessa päädyttiin yllättävään lopputulokseen. Mona Lisa ei olekaan Lisa Gheradini, vaan hän on Isabella Aragonialainen, joka on ollut myös usean muun Leonardon da Vincin maalauksen mallina. Isabella oli Leonardon mielitietty, taiteilija ja hänen mallinsa menivät jopa naimisiin.

Tutkimuksen lopputulos oli yllättävä ja sen vuoksi kiintoisa, kun Isabella Aragonialainen on Bona Svorzan äiti ja Katariina Jagellonican isoäiti. Katariina asui herttattarena Turun linnassa 1562-1563. Vaihdoin Australiassa asuvan Maike Vogt-Lüerssenin kassa sähköposteja, ja Maike halusi nähdä linnamme, ja niinpä hän Euroopan kiertueellaan kävi myös Turussa.

Tutkija Maike Vogt-Lüerssen on saanut lisää todisteita teoriansa tueksi.

Jos tosiaan Isabella Aragonilainen on kuuluisassa maalauksessa salaperäisesti hymyilevä henkilö, pitää ilman muuta saada Turun linnan juhlahuoneiston seinälle tuo Katariinan mummon muotokuva. Kävijämäärät lähtevät huimaan nousuun.

Лиза на самом деле - Изабелла

По личности Моны Лизы проводились исследования и делались предположения в течение целых столетий, и большинство исследователей приняли решение называть Мона Лизу Лизой Герадини. Несколько лет назад я нашла через интернет книгу MaikeVogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?

Исследования привели к удивительным результатам. Mona Lisa,оказывается, и не Лиза Герадини, на самом деле она – Изабелла Арагонская, которая являлась натурщицей многих других картин Леонардо да Винчи. Изабелла была возлюбленной Леонардо, художник и его модель даже поженились. Результаты исследований были неожиданными и интересными ещё и потому, что Изабелла Арагонская являлась матерью Боны Сфорцы и бабушкой Катарины Ягеллоники. Герцогиня Катарина жила в Замке Турку в 1562 – 1563 гг. Я написала письмо по электронной почте проживающей в Австралии Майке Фогт-Люерссен, мы начали переписку, и Майке пожелала посмотреть наш замок, и таким образом во время своего посещения Европы она посетила также Турку.

Научный исследователь Майке Фогт – Люерссен получила дополнительные подтверждения в поддержку собственной теории.

Если этот таинственно улыбающийся персонаж знаменитой картины действительно является Изабеллой Арагонской, то безусловно необходимо поместить в банкетном зале Замка Турку этот портрет бабушки Катарины. Число посетителей замка будет сильно расти.

Merry Christmas

2009-12-23T11:52:00.000-08:00

Toivotan kaikille blogini lukijoille ja sinne satunnaisesti eksyville Hyvää Joulua, God Jul, Frohe Weihnachten.

Sivusta kuultua

2009-12-21T07:00:00.000-08:00

Kirjoitin blogiini Helsingin kaupungin taidemuseon Kauneuden pauloissa-näyttelystä. Helsingin Sanomissa Sirpa Pääkkönen kirjoitti samasta aiheesta HS 19.12.2010 Henkilökohtaista palstalla/ Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja herkistyy, mutta valitettavasti tekstiä ei löydy verkosta. Otsikkona on Astu sisälle satuun!

Pääkkönen kiinnittää huomiota maalusten häikäisevään taidokkuuteen. Artikkelin yhteydessä on kuva Steiben Karl Karlovitsin maalauksesta Andalusialainen nainen.

Kun palasin Pohjois-Karjalan matkaltani, Helsinki-Pasila osuudella pari uupuneita jalkojaan valittavaa naishenkilöä keskusteli vaunussa niin äänekkäästi, että puhe kuului useiden penkkien etäisyydelle. Naiset olivat käyneet Picasso-näyttelyssä ja toinen selvitti, ettei hän pitänyt maalausten kyklooppimaisista hahmoista. Kolmas matkustaja puuttui puheeseen ja sanoi, että hän kyllä piti Picassoista. Siihen toinen sanoi, että kyllä Picasso osasi maalata myös kauniita tauluja, mutta Ateneumin tauluissa olivat kaikki naiset rumia. Sitten hän kertoi ostaneensa kerran Espanjassa käydessään sellaisen ihan pienen hyvin suloisen Picasson maalaaman taulun.

Naiset olivat käyneet myös Tennispalatsissa ja mikä elämys se olikaan, naiset kertoivat haltioituneina näkemästään. Sirpa Pääkkönen Hesarissa huomauttaa, kuinka akateemisella taiteella oli missio. Tehtävänä oli levittää kauneutta. Hän päättää artikkelinsa toteamalla, kuinka Helsinki on nyt oivallinen paikka 1800-luvun akateemisen ja 1900-luvun modernin taiteen dialogille. Pakkoa uskoa, kun juttua riitti Hesasta Turkuun asti.

Lisäksi mainitsen, ettei keskustelu ollut lainkaan häiritsevää, vaan se oli julkiseen kulkuneuvoon sopivaa leppoisaa jutustelua.

Я написала в своём блоге о выставке « В путах Красоты» Городского художественного музея Хельсинки. Сирпа Пяккёнен в «Helsingin Sanomат» 19.12.2009 г. написала по этой же теме в рубрике «Личное»: «Всё испытавший журналист по культуре расстроится, но, к сожалению, текст отсутствует в сети. Названием является «Шагни внутрь сказки!»

Пяккёнен обращает внимание на ослепительное мастерство картин. В контексте данной статьи приводится иллюстрация картины Карла Карловича Штейбена «Андалузская женщина».

Когда я возвращалась из поездки в Северную Карелию, в части Хельсинки- Пасила две усталые женщины, жалующиеся на ноги, беседовали в вагоне так громко, что голос раздавался на расстоянии нескольких скамеек. Женщины посетили выставку Пикассо, и одна из них сказала, что ей не понравились циклопические персонажи картин. Третий пассажир включился в разговор и сказал, что ему Пикассо действительно понравился. Тогда другая из женщин сказала, что конечно Пикассо умел рисовать также и красивые картины, но на картинах Атенеума все женщины были уродливые. Затем она сказала, что однажды, будучи в Испании, она купила совсем маленькую, очень красивую картину Пикассо.

Женщины также посетители Теннисный дворец, и они восторженно рассказывали о своих впечатлениях о виденном. Сирпа Пяккёнен из «Х.С.» отмечает, какова миссия академического искусства. Его задача заключается в распространении красоты. Она завершает свою статью констатацией, что Хельсинки в настоящее время является идеальным местом для диалога между искусством академическим 1800-х гг. и современным искусством -1900-х гг. Надо верить, поскольку эта идея распространилась из Хельсинки до самого Турку.

В дополнение отмечу, что дискуссия совершенно не мешала, она была спокойной беседой, подходящей для общения в общественном транспорте.

Etäopettajana

2009-12-20T23:00:00.001-08:00

Pääsin Pohjois-Karjalan Ammattiopistoon pitämään opetusta tapahtumantuotannosta ja opastusten elävöittämisestä, jotka työni kautta ovat tuttuja aihepiirejä. Toinen roolini on olla oppilaana kyseisessä oppilaitoksessa, jonne olemme ystäväni Eijan kanssa hairahtuneet.

No ei siinä luennoimisessa sinäänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun toimin verkko-opettajana. Osa oppilaista opiskelee etänä ja katselee opetusta tietokoneeltaan ja voi osallistua oppituntiin kirjoittelemalla opettajalle kysymyksiä ja kommentoida esitystä. Jos ei ole mahdollisuutta osallistua tuntiin reaaliajassa, voi oppitunteihin syventyä vaikka lauantaisaunan jälkeen, se vaatisi kyllä aikamoista motivaatiota opiskeluun.

Minulla oli antaa muutama linkki opiskelijoille elävöitetyistä opastuksista, jotka piristivät esitystäni. Kerroin Turun linnan vankilakierroksista, narrinkierroksista, kauhukierroksista ja räätälöidyistä opastuksista. Tapahtumantuotantoon liittyen kerroin mm. keskiaikapäivistä, ritaripäivistä ja Valpurin velholeiristä. Tapahtumia rakentaessani piirtelen pampulataulukoita, jotka esimerkkeinä heittyivät opettajan avustuksella kuvaruuduille. Antoin käytännön ohjeita, jotka soveltuvat tapahtuman kuin tapahtuman järjestäjän käyttöön.

Seuraavan luennon piti varsinainen opettaja, verkkokoulutuksen ammattilainen. Vasta hänen opetuksessaan tajusin, kuinka pitää toimia. Pitää tervehtiä totta kai eri puolilla Suomea tietokoneiden ääressä opetusta malttamattomana odottavia oppilaita ja pitää olla vuorovaikutteinen. Esityksen aikana voi käydä kirjeenvaihtoa oppilaiden kanssa. Etäopetus ei häirinnyt lähiopetusta, opettajan tuntosarvet toimivat virtuaalisesti ja livenä samanaikaisesti.

Verkko-opettaminen ja -opiskelu ovat monelle suomalaiselle arkipäivää. Minulla on vielä hiomista vuorovaikutteisuudessa. Unohdin etäopiskelijat kokonaan.

Uusi myssy

2009-12-20T04:30:00.000-08:00

Olin kirkossa treffeillä. Minun piti hakea myssy, jonka kirjailija Kirsti Ellilä on neulonut lahjaksi. Hän oli ilmoittanut myssyn valmistumisesta aikaisemmin tekstiviestillä ja nyt hän uhkasi ottaa myssyn patakintaaksi tai kohta purkaa tykkänään, kun ei kerta lahjan saaminen kiinnosta. Olin jotenkin missannut ilmoituksen, muuten olisin syöksynyt heti noutamaan.

Edellisen Kirstin tekemänsä myssyn, meripihkan värisen, olin heikkouden hetkenä myynyt Pohjanmaalle, kun tuttavamme rakastui siihen syvästi. Hinta oli häpeällisen alhainen, joka vieläkin harmittaa. Uusi myssy sopii nykyiseen asuuni, olisi kyllä sopinut se meripihkanvärinenkin.

Astuin kirkkoon myöhästyneenä, lomaillessani minulla ei ole minuuttiohjelmaa. Mieleeni tuli opiskeluaikana kuulemani kertomus Vilppulan ukosta, joka oli parantaja. Tai oikeastaan muistoni päähenkilö on ukon vaimo, joka oli myös parantaja. Vaimon suusta pulppusi transsitilassa Raamattua säe säkeeltä. Sitä kuulijat kuitenkin ihmettelivät, miksi Jeesuksen nimen kohdalle tuli aina Manu. Mikä ihmeen Manu?

Joku äkkäsi lopulta, että Raamatussahan sanotaan: "Immanuel on hänen nimensä oleva." Kun astuin tänä päivänä kirkkoon, pappi sanoi juuri nuo sanat. Immanuel eli Manu tarkoittaa Jumala kanssamme.

Imetys päättynyt

2009-12-18T12:29:00.000-08:00

Pari kuukautta sitten.

Pienet kissamme ovat saavuttaneet kolmen ja puolen kuukauden iän. Purkka-äiti on löytänyt itselleen turvapaikan ja karistaa pakenemalla pesueen kintereiltään eikä enää taivu imettäjäksi. Partanen osoittaa itsenäistymisen merkkejä istumalla pisimpään kissatelineellä rappusilla, Mustapippuri on vilukissa ja makailee pankon vieressä ja Viiru pienimpänä nukkuu kissahotellin ylimmässä kerroksessa. Muina aikoina onkin sitten aika vilske.

Kuvan ottamisesta on aikaa. Ruokailemassa ovat Ernesti, Partanen ja Mustapippuri. Viiru osallistuu etänä.

Tykon tykönä

2009-12-16T06:33:00.000-08:00

Taidemaalari Tyko Sallinen syntyi tällä paikalla olleessa talossa 14.3.1879 ja on saanut laatan.

Pohjois-Karjassa sijaitseva Nurmes on ollut usean herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Meno yltyi mittasuhteisiin, joka sai luterilaisen kansankirkon ihmettelemään ja kavahtamaan. Tyko Sallinen syntyi pahimpaan mylläkkään 130 vuotta sitten.

Miehen iässä taidemaalari Tyko purki lapsuudessa saamiaan traumoja tummasävyisiin rajunoloisiin maalauksiin, joita taidepiireissä paheksuttiin. Hihhulit-maaluksessa on arvostelun mukaan kuvattuna kamalia ihmisiä, oikein luonnon irvikuvia. Ainut valonpilkahdus näkyy seuraväen yläpuolella leijuvassa ristiinnaulitussa ja enkelissä. Tai oikeastaan ei maalauksessa Jeesusta ole naulittu ristiin, hän näyttää paremminkin lentelevän leijan tavoin ja enkeli on mukana samassa virtauksessa.

Minusta maalauksen ihmiset näyttävät tavallisilta Pohjois-Karjalan asukkailta tai suomalaisilta, eivät he rumia ole, häkeltyneitä kyllä. Minkä ikäinen Tyko oli, kun perhe muutti pois Nurmeksesta? Vahvistuivatko mielenvarjot vasta seuraavissa asuinpaikoissa? Mitenkähän Tyko lausutaan Luxenburgin kielellä (Lëtzebuergesch)?

Kermalaituri kirjastona

2009-12-14T08:45:00.000-08:00

Kävin kotikylän kirjastossa, joka on entinen maitolaituri tai kermalaituri, kuten täälläpäin nimitetään katosta, johon tuotiin meijeriin menevät maidot. Kuvan laittaminen on mookulalle liian työlästä, joten pistän aiheeseen liittyvän foton myöhemmin.

Kirjaston hyllyllä oli rivi lakikirjoja, olisi voinut alkaa oikeustieteen opinnot. Suomen laki-hyvllyllä oli Remestä ja Jörn Donnerin Uusin maammekirja. Olisi ollut valittavana Jari Tervon Ohrana ja Antti Tuurin Lakeuden kutsu ja Uosukaisen Liehuva liekinvarsi.

Valitsin lopulta Tuija Lehtisen Franseskan, mutta en ehdi sitä lukea loppuun tällä matkalla. Maitolaiturilta saa ottaa kirjoja myös pitkäaikaislainaan.

Aikakauslehtiä on pinoittain. Maitolaituri toimii myös lukusalina, siellä on kolme koivupölkkyä istuimiksi ja pieni pölkky pienelle istujalle. Valaisimena on lyhty, tänään oli ilmaantunut lapsen lyhtyä pitävä tonttu.

Kirjastossa on nyt aika vilpoista, -18 °C, tähdet ja juuri satanut lumi keventävät pimeyttä.

Rajallinen muisti ja rajaton mielikuvistus

2009-12-11T12:43:00.000-08:00

Parikkalan kohdalla katsoessani ulos ikkunasta, muistin kuinka hamassa nuoruudessani ei Parikkalan kohdalla saanut katsoa junan ikkunasta tiettyyn suuntaan. Junassa laitettiin luukut ikkunoihin. Vai oliko se vain niin, ettei saanut katsoa Neuvostoliittoon päin. Tuliko junassa kuulutus, ettei saanut katsoa vai mistä minä tiesin olla katsomatta vai onko tämä kaikki mielikuvitusta. Vai olisiko vain valokuvauskielto ja onko se voimassa nykyäänkin.

Nyt katsoin tarkkaan ja kuvittelin että järven toisella puolella on Venäjä, Eikös sitä oikein suositella sinne katsomaan ja luomaan yhteistyökuvioita rajan taakse. Asemalla oli pitkä jono junavaunuja, joihin oli lastattu vankkoja tukkipuita. Olivatko ne menossa vai tulossa yli rajan, onko se vain valtakunnan sisäistä puukauppaa. Mitenkäs niitten puutullien kanssa kävikään?

Missään muualla en ole kuullut sellaista hepokattien aikaansaamaa pauhinaa kuin kerran yöpyessäni Parikkalassa. Oli hepokatti maantiellä poikittain jala jallai jala jala vei ja se kaiveli haravalla hampaitaan jala jallai jala jala vei.

PS. Kyselin katsomisrajoituksista ja luukuista kotipaikkakunnalla ja järki-ihmiset sanoivat, että rajan tuntumaan liittyvät muistoni ovat mielikuvitusta.

Vuodenlopun mietteitä

2009-12-05T04:14:00.000-08:00

Erensti (3 kk) lähti tassuineen uuteen kotiin.

Nyt kun Tatu ja Patu-näyttely on pystyssä, avautuu talkoovapaan näköalat. Kahden viikon ajan saa ihan palkatta rakentaa yksityiselämäänsä ja tulevaisuutta. Silti vuodenvaihde asettaa omat haasteensa työpaikalla, mikään ei tunnu olevan kyllin. Vielä pitäisi tehdä sitä ja tätä ennen kuin lähtee lomille. Mutta hetkinen, nythän minä olen jo talkoovapailla, siis lomalla, ei minun pitäisi viipyä työasioitten parissa.

Sain tänä vuonna vedettyä Ritaripäivät ja niiden jälkeen venäläispäivän, Valpurin velholeirit, Keskiaikapäivät ja nyt tuon Tatun ja Patun. Välillä olin narrina, vankiämmänä, ruttotautisena, jolloin kallo kolahti Sturen kirkon lattiaan, kun kaaduin kuolleena maahan. (Muuten, linnan eteisaulan lattialaatat kuten Sturen kirkon laatatkin on valmistanut Kupittaan Savi.) Sitten vedin vielä sairaslomittajana pari Kuolemaa, kidutusta ja kummituksia-kierrosta ja tavallisia opastuksia. Ja kaiken tein yhdessä suunnilleen saman ahkeran joukon kanssa yhteistyössä tiimirajojen yli harppoen. Oman lisänsä vuosiohjelmaani antoivat pari muuttoa ja sairastuminen homeyliherkkyyteen.

Sain tänään idean, kuinka Turun linnan kävijämäärät saataisiin pienellä budjetilla hyvään kasvuun ja kulttuuripääkaupunivuonna 2011 olisi linna näkyvästi esillä ja Turun kuapungin historiallinen museo kestosuosikkina rahoitusvaikeuksien keskellä painiskelevassa kaupungissa. Idean toteuttaminen vaatisi vain samaisen osaavan joukon työrupeaman, kukin olisi asiantuntija oman kokonaisuutensa toteuttamisessa.

Olen saanut toteuttaa vuosikymmeniä kestäneen työurani aikana unelmiani, tosin usein vuosien viiveellä. Silloin kun idea on tullut ja työkaverin kanssa sitä ehdotettu, on se ollut niin uutta, ettei sitä ole uskallettu ottaa ohjelmatuotantoon. Linnan narrien esiinmarssi oli "villiä touhua", ei kuulunut museon linjaan. Linnan portaiden ravaaminen kulttuurin ja liikunnan nimissä ei myöskään sopinut ohjelmaan. Siitä olen vähän katkera, sillä tänään minäkin olisin kymmenen kiloa kevyempi.

Siis ihan totta, en saa jäädä uuden idean vangiksi. Jossain vaiheessa pitää ymmärtää keskittyä Tärkeisiin asioihin. Nythän voisi jatkaa rempalleen jääneitä syystöitä kotona, uppoutua ns. omiin projekteihin tai lähteä matkoille.

Palautumista

2009-12-03T10:12:00.000-08:00

Näyttelytyöryhmä sai energisen lisän, kun Michael Monroe tuli mukaan riveihin.

Internet oli pois toiminnasta viisi päivää ja katkos sattui kovin epäedulliseen ajankohtaan. Olisin voinut hoitaa jonkin kiireellisen asian näyttelyn valmistumisen loppumetreillä kotoa käsin. Toisaalta vapautui aikaa nkkumiseen, joka on tärkeää tautisena aikana. Infulenssa verotti aina jonkun rakentajista pois joukoista, mutta silti etenimme määrätietoisesti aikataulussa.

Eilen illalla oli Tatun ja Patun Suomi-näyttelyn avajaiset Turun linnassa. Alkuseremoniat, jotka sisälsivät pari puhetta ja mitalienjakoa, toimitettiin juhlahuoniston kuninkaansalissa ja sen jälkeen kutsuvieraat pääsivät tutustumaan näuyttelyyn.

Juhlan päähenkilö oli vetovoimainen rockartisti Michael Monroe, joka jo päivällä sai lehdistön syttymään. Michael on tottunut salamavalojen räiskeeseen ja hän jaksoi vielä illalla poaeerata ihailijoitten kanssa. Näyttelyn korkeimmassa vitriinissä on Michaelin asusteita, joiden helmet ja paljetit kimaltelevat. Yksi vaatekokonaisuus on seinällä, housujen sivusaumoihin kiinnitetyt ledivalot vilkkuvat. Näyttelyjulisteessa Michael keikkuu linnan katolla.

Olen tyytyväinen näyttelyn karaokelavaan. Pelkäsin äänen kaikuvan häiritsevästi eteisaulaan, mutta lavalta tulevat musiikit keskittyivät sopivasti katsoman levyiseen sektoriin. Tunsin itseni kovin onnelliseksi, kun avajaisiin saapuneet ystävät hoilasivat lavalla. Karaokelaulaja Kurre sai houkutelluksi ujoimmatkin estradille.

Paikalla oli aika paljon lapsia, koska talvimaiseman rakentaneet nuoret vanhempineen saivat kutsun. Talvimaisemaa voi tarkastella kiikareilla Tatun ja Patun tyyliin. Sitten voi kiivetä saunan lauteille miettimään Asioita.

Voi, näyttelyssä on niin paljon yksityiskohtia, jotka tarvitsevat oman juttunsa. Nyt olen niin onnellinen, että olen melkein onneton.

Pimennossa

2009-11-28T08:44:00.000-08:00

Asuinalueellamme on internetyhteydet poikki kaivinkoneen möyrimisen takia. Nyt pitäisi olla mokkula, jotta pääsisin hoitamaan kontakteja maailmalle ja hoitamaan työasioita, ainakin sähköpostit pitäisi päästä lukemaan. Toisaalta mokkulan hankkiminen ei innosta tilapäisen häiriön takia, kun ei ole esimerkiksi kesämökkiä, jonne voisi mennä uimaan ja kalastamaan ja roikkumaan netissä.

Lomilla matkustan kotiseudulle ja silloin mokkulasta luulisi olevan hyötyä, mutta kun ei ole. Luonnonkauniissa kylässämme ei ole edes laajakaistaa, kun korkeat vaarat estävät bittisinkoilut. Yleensä hylkään siellä modernin tiedonvälityksen vaatimat vehkeet ja menen sukulaisten ja naapurien luo kyläilemään.

Viime syystalvena innostuimme naapurin emännän kanssa lähtemään erämajalle, vaikka tie oli jäinen ja pimeä oli tulossa. Majavan tukkimaa ojansuutakin piti käydä katsastamassa. Lammen pinta oli ohuen jääriitteen peittämä. Puolukkatertut olivat syväjäädytettyjä, mutta makeita. Sytytimme tulen takkaan ja söimme eväitämme harmaaseinäisessä hirsimökissä.

Kotimatkalla auto vieri uhkaavasti tien sivuun ja ehdin jo sanoa, että varmaan pitäisi naapurin nuori mies hälyttää hinaamaan, jos kärri menisi ojaan. ”Eipä tiällä oo kenttee, ei kännykät toemi”, sanoi emäntä ja polki kaasua.

Rekvisiitan metsästystä.

2009-11-23T11:32:00.000-08:00

Suomen viralliset vähemmistökielet ovat pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame, viittomakilei ja romanikieli. Näyttelyä varten hankin kirpputorilta rekvisiitaksi lapinnuken, jonka arvelinkin olevan tavanomainen matkamuisto. Sain vahvistukset asiasta Saamelaiskäräjiltä. Haluaisin hankkia oikean käsityönä tehdyn saamelaisnuken näyttelyyn, mutta nyt ei enää ehdi. Onneksi hankkimani nukke on varsin söpö eikä se ole ihan viimevuosien kaupallista tuotantoa. Näyttelyn oheistapahtumana voitaisiin järjestää saamelaispäivä.

Nyt pitäisi vielä löytää saamelaisten pöytälippu. Lipussa on aurinkoa ja kuuta symboloiva kiekko. Romanien lipussa on myös ympyrä, ehkä se on kärrinpyörä. Intian lipussa on myös chakra, pyörä, sieltä romanit ovat lähtöisin. Ensimmäiset romanit tulivat Suomeen 1500-luvulla.

Niin ja viittomakieli. Juliste on tulossa.

Tällaisissa yksityiskohdissa sitä voi askarrella vielä illallakin, Olen aivastanut kolme kertaa. Ei kai se nyt iske.