Turun linna: muuriankkurit

Muuriankkurit ovat muurin tukemiseksi asennettuja kiinnitysrautoja. Eräs nuori mies, Joni nimeltään, innostui tekemään kartoituksen, kuinka monta ankkuria löytyy Turun linnan seinistä. Jotkut ankkureista ovat suoria ja jotkut koristeellisesti käyriä ja ristikkäisiä. Ehkä osasta on toinen sakara irronnut tai alunpitäen ne ovat olleet vailinaisia.

Esilinnan pohjoissiivessä (Linnankadunpuoleinen siipi) on ankkureita 43, 5 kpl, siis 43 ja puoli, itäsiivessä (siivessä, jossa on sisääntuloportti) 91, 5 kpl ja eteläsiivessä 60 kpl. Esilinnan muureista löytyy yhteensä 195 muuriankkuria.

Päälinnan pohjoisosassa on 41 (esim. Pieni porrastorni 5 kpl) muuriankkuria, itäosassa 35 kpl ja eteläosassa 39 (esim. Isossa porrastornissa 18) ja länsitornissa 18 muuriankkuria. Päälinnan muureissa on siis 156 muuriankkuria.

Turun linnan seinissä on yhteensä 351 muuriankkuria varmistamassa, että rakennus kestää ja kestää. En olisi millään osannut arvata, että niitä on noin paljon.

No olipa juttu

Turun Sanomissa sunnuntaina 28. 6. oli toimittaja Pirjo Vismasen juttu Eläimellistä menoa Turun linnassa. On todella hyvä, että tapahtumistamme kirjoitetaan, mutta tämänpäiväinen selostus linnan keskiaikapäivistä tuotti enemmän näppylöitä naamaan kuin hyvää mieltä.

Keskiaikapäivillä oppaat kertovat, kuinka linnojen piirittäjät yrittivät monin eri tavoin saada puolustajien voimavarat ehtymään, saatettiin esimerkiksi heittää raato kaivoon ja näin saastuttaa vesi juomakelvottomaksi. Toimittajan väittää oppaan kertoneen, kuinka vihollinen singautti Turun linnan muurien sisäpuolelle kuolleita lehmiä ja muita eläinten raatoja. Näin linna joutui biologisen sodankäynnin kohteeksi.

Linnan huoneissa aikakaudet limittyvät toisiinsa ja kierroksen aikana joudutaan keskiaikapäivilläkin väistämättä kulkemaan myös renessanssiaikaisissa linnan osissa, joten Juhana herttuasta puhuminen kuuluu ohjelmaan. Osoittamalla aikakausien välisen eron voi syventää tietoa keskiajasta, kertoa uusien tuulien aikaansaamasta murroksesta rakennuskulttuurissa, muodissa ja tapakulttuurissa. Mutta että toimittaja laittaa oppaan puhumaan samassa henkäyksessä keskiajasta ja Englannin Elisabet I:stä ja karhujen kiusaamisesta. Hän innostuu kirjoittamaan, että Turun linnaan olisi ostettu karhunkettinkejä ”metri jos toinenkin”. Sitten jo kerrotaan, kuinka taisteluissa hevonen sai ylleen 500 kg painavan haarniskan!

Museon tehtävänä on tiedon jakaminen, ei ihmisten kosiskelu satuilemalla. Tutkimme, opettelemme uusia asioita, tarkistamme tietoja, se on työtämme. Tunnin mittaisille opastetuilla kierroksilla joudumme yleistämään ja pelkistämään asioita, mutta arvostamme museovieraita, emme puhu heille soopaa. Haluamme palvella hyvin ja olla luotettavia.

Olemme voimattomia, kun lehti on tipahtanut postiluukusta ja huomaamme toimittajan laittaneen oppaan suuhun virheellistä tietoa. Meidän mielstämme totuus riittää, ylilyöntejä ei tarvita. Eikö se lehdistölle riitä?

Viisi ohjelmaa

Toimittaja Mari Keinänen Yle Radio 1:stä kävi haastattelemassa Turun linnassa tutkijaystävääni Ninaa ja minua. Aiheena oli yllätys yllätys linnan historia. Ohjelmia nimeltä Tiedelinko voi kuunnella kesäperjantaisin 26.6.; 3.7.; 10.7.; 24.7. ja 31.7. klo 11.

Latautumista

Pidimme tänään Velholeirin palautepalaverin, jossa kartoitimme hyvät ja nykypäivän termiä käyttäen "haasteelliset" hetket. Osa porukasta oli jo innokkaana suunnittelemassa uutta velholeiriä tai -koulua ensi kesäksi. Parasta leirissä olivat lapset, taivaankappaleiden mukaan ensimmäisenä päivänä nimetyt, jotka sukelsivat sulavasti niin historiaan kuin fantasiaankin. Jonkun leiriemännän mieleen oli jäänyt lähtemättömänä muistona sateisena päivänä Apteekkimuseon vaunuhallissa puuhaavat kukkaseppelepäiset velholaiset tai leiriläinen, joka Luostarinmäellä oppi luudalla lentämisen taidon.

Palautelappusten mukaan linnan salakäytävä oli jännittävin paikka, vaikka ohjaajien mielestä se ei ole juuri toimistokäytävää kummempi. Tai ehkä sittenkin. Ei ole tärkeintä se, mitä näkee, vaan se, mikä pistää mielikuvituksen liikkeelle.

Tuskin olimme saaneet palaveriamme päätökseen, kun kaivoin kassistani huomenna alkavien keskiaikapäivien työlistat, joiden pohjalta kartoitimme neljän seuraavan päivän ohjelmajärjestelyt ja tehtäväjaon. Tiedossa on aurinkoisia työntäyteisiä päiviä, sen vuoksi ilta meni rentoutumisen merkeissä.

Huhuu, geologit, huhuu

Jokaiseen linnassa järjestettyyn tapahtumaan valitaan aihepiiri, johon liittyvää tietoa kartutetaan jäntevän kokonaisuuden saamiseksi. Tutkimusvaiheessa saatu tieto ja toteutuksen kokemukset tulevat rakennusaineiksi seuraaviin koitoksiin. Ainakin ne ruokkivat mielikuvitusta. Velholeirin viimepäivien ohjelma sai minut ajattelemaan linnasaaren varhaisia vaiheita.

Miltä saarella näytti yli 700 vuotta sitten, kun matkalaiset leiriytyivät sinne ja sytyttivät nuotion. Mitä kalliolla kasvoi, loikkiko jänis, viilettikö joku luuluistimilla ohi, ihmettelikö nuotioiden kajastusta tummenevassa illassa. Ja kun muuria rakennettiin, riittikö ja kelpasiko lähikallioista ja luodoilta louhittu kiviaines. Miksi piti kiveä rahdata Virosta asti? Miksi eri puolilta Varsinais-Suomea, kun lähelläkin oli korkeita kallioisia kumpareita.

Osa kukkulista oli strategisesti tärkeitä, miksi niitä olisi menty hajoittamaan. Jälkikäteen ajatellen tosin linnan kannalta olisi ollut turvallisempaa, jos Korpolaismäki olisi pistetty maan tasalle, niin ettei Eerikin joukoille tykkeineen olisi tullut ylilyöntiasemaa linnaan nähden. Velvoitettiinko jokainen lähiseudun asukas ja saapuva matkalainen tuomaan linnaan kiviä? Miksi muuten linnan vanhimpaan osaan olisi kulkeutunut yksittäinen musta kivenmurikka Räntämäestä?

Linnan muurit pitää kartoittaa kivi kiveltä, selvittää mistä kivet ovat peräisin, lukea muureja. Kyllä muureja on tutkittu ja linnan rakennusvaiheita selvitetty, mutta rinta rinnan geologien kanssa sitä ei ole tehty.

Sairaskertomus

Organisaation muutoksesta johtuen jouduin helmikuussa vaihtamaan työhuonetta ja taloa, joten huoneeni ei ole enää Turun linnassa. Nykyään tavoitteena on tiimityöskentely, joka mahdollistuu, jos tiimin jäsenet työskentelevät saman katon alla. Jouduin mukaan ensimmäiseen aaltoon, joka vei minut puolen kilometrin päähän linnasta. Olen ennenkin työskennellyt Kalastajankatu 4:ssä, joten kotiuduin sinne nopeasti, kun huoneet ja työkaverit ovat entuudestaan tuttuja. Irtautuminen linnan päivittäisistä rutiineista ja osin tehtävistäkin, antoi mahdollisuuden uuteen alkuun.

Tuleva huoneeni oli vain paperilla, joten olin tuuliajolla pari päivää, kunnes asetuin ainoaan tarjolla olevaan tyhjään huoneeseen. Jo ensimmäisenä päivänä kuulin vihjailuita homeesta ja huoneen inhasta hajusta. Minustakin huoneessa oli kumman imelä tuoksu, mutta aikataulutetut tehtävät, jotka painoivat päälle, tekivät minut suurpiirteiseksi ja istahdin tietokoneen ääreen, joka oli parempi kuin kone entisessä huoneessani. Sitä paitsi entinen koneeni oli muuton yhteydessä menettänyt tilapäisesti muistinsa. Keskityin tehtäviini ja nautin työrauhasta, vaikka joidenkin töiden hoitaminen tuli epäkäytännölliseksi. Useat pyöräilymatkat linnaan ja takaisin sopivat kuitenkin minulle, joten en muuttoa kovin syvästi surrut. Työyhteisöä jäin kaipaamaan, mutta suunnitelman mukaan tulevaisuudessa tiimit yhdistävät meidät jälleen saman katon alle.

Oltuani noin kuukauden uudessa työhuoneessani silmiäni alkoi kirvellä, naamani punoitti ja huulet kihelmöivät. Kysäisinkin, onko huonetta tutkittu ja sain epämääräisen vastauksen, että kyllä on. Haju johtuu ikkunanpuitteiden lahoamisesta. Viikonloppuina oireet katosivat. Alkoi loma ja ensimmäisenä päivänä sairastuin kuumeeseen ja yskään ja peruin lomamatkani. Kun kahden viikon perästä palasin töihin, olin kunnossa. Sitten meni kuukausi ja alkoi yskä ja äänenkäheys ja sain kolmen päivän sairasloman, jonka jälkeen tunsin olevani jälleen terve. Työhuoneen kunto oli possa oloni aikana kartoitettu ja homettahan sieltä sittenkin löytyi, näkymätöntä, salakavalaa. Sain lennossa toisen työhuoneen ja myös viereisen huoneen asukas lähti evakkoon. Tiloihin on tiedossa ikkunaremontti.

Työolot korjaantuivat ratkaisevasti ja jälleen pääsin töiden kanssa vauhtiin. Maisemakin on kiinnostava. Huoneen ikkunasta on näkymä kalalokin pesälle, joka on rakennettu kiikkerään paikkaan kattotasanteelle. Järjestelin Valpurin velholeiriä, kahden viikon rupeamaa, joista neljä päivää vietettiin Turun linnassa. Leiriläiset pääsivät johdollani tutustumaan linnan kellareihin ja torniin, paikkoihin, joihin ei yleisö tavallisesti pääse. Tiloissa on maalattia ja niissä vuosisataista pölyä. Leirin jälkeen sairastuin yskään ja ääneni häipyi lähes kokonaan. Nyt minulla on sairasloma, lääke yskään, antibiotit ja astmapiippu. Onko tämä pysyvä tila, yliherkkyys, joka iskee heti kun ilma on muutakin kuin ilmaa? Jokohan kalalokin poikaset ovat kuoriutuneet?

Huussilähettilään alkutaival

Eilisessä Turun Sanomissa oli juttu linnan velholeiristä http://www.ts.fi/viihde/53512.html. Artikkelissa on mainittu lapsia hämmästyttänyt kertomukseni, kuinka renessanssikuningas ei pärjännyt yksin privettikäynnillään. Privetit ovat käymälöitä, joita rakennettiin muurien liitoskohtiin ja ulkomuuriin, jossa ne nököttivät kuin kottaraisenpöntöt koivun kyljessä. Tuotokset menivät pitkin seiniä ja saivat aikaan muurien kupeeseen vankat hajut ja ennen pitkää muhevan mullan. Privetin sanotaan olevan paikan, jossa kuningaskin oli yksin. Mutta miten renessanssiaikana hienoihin asusteisiin pukeutunut ylhäisö olisi selvinnyt vessatoimissaan yksin? Aikakauden vaatteet olivat niin vaikeasti puettavia ja riisuttavia, ettei kuningaskaan suoriutunut toimituksesta ilman avustavaa henkilökuntaa. Puvun osat kiinnitettiin pauloittamalla, nyöreillä sitomalla kiinni toisiinsa.

TV1:n ohjelmassa Paska juttu, sen ensimmäisessä osassa, olin kertomassa vuosisatojen takaisesta privettikulttuurista. En ole vielä itse ehtinyt ohjelmaa katsoa, yleisöpalautteen perusteella ohjelmasarja on täyttä asiaa.

Kevätkaudella olin kolme kertaa kahvittamassa seurakuntalaisia Mikaelin kirkossa ystävieni Kirstin, Sarin ja Merjan kanssa. Tarjosimme Reilun kaupan kahvia, itse leivottuja Hildegard Bingeniläisen hermo-ja älypipareita, kauralastuja, hillosilmiä ja banaanikakkua. Turun ja Kaarinan Seurakuntayhtymä suostui tuumaan, niin että saaduilla tuloilla hankitaan huusseja kehitysmaihin ja huusseille tulee kummit. Minulla on jo nimikkokäymälä jossain kaukana, sain sen lahjaksi kirjailija Kirsti Ellilältä, joka lahjoitti kirjansa Outoa rakkautta tulot helpotushuoneiden hankintaan. http://www.toisenlainenlahja.fi

Epähygieniset olot eivät kuulu vain keskiaikaan, sillä tänäkin päivänä kehitysmaissa ihmiset ovat vessattomuuden vankeja. Siistit huussit säästäisivät vuosittain miljoonien ihmisten hengen ja erityisesti tyttöjen ja naisten elämä helpottuisi. Huomaan, että minusta on vähitellen kasvamassa huussilähettiläs.

P.S. Opettaja, opettaja, nyt ei linkitys onnistunut.

Matkailuvinkki

Käydessäni Pohjois-Karjalassa osallistuin Keisarien aika Suomessa-näyttelyn toteutukseen. Tein ahkeran avustajani Eijan kanssa Juuka-Seuralle seitsemän vitriinin näyttelyn, jossa kerrotaan paikkakunnan elämästä 1800-luvulla ja1900-luvun alussa. Jossain silloinkin jauhoivat byrokratian rattaat ja ihmiset kulkivat omia latujaan raataen jokapäiväisen leipänsä eteen. Juuka on niitä harvoja paikkakuntia Suomessa, jossa pistettiin pettua taikinaan muulloinkin kuin katovuosina.

Ihmisen arkisessa työssä on jotain liikuttavaa ja niissä hetkissä, jotka ylentävät arjen. Vitriinin esineet ovat naisen elämään liittyviä ja siksi sieltä löytyvät ämmänlänmget. Veden kanto on kaikkialla maailmassa ollut naisten työtä, niin Pielisen rantamaisemiin sijoittuvassa pitäjässäkin. Jo keisarien aikana olivat naiset päässeet kahvin makuun ja siitä muistuttaa vitriinin rännäli, jossa kypsennettiin raa´at kahvinpavut, siiten ne jauhettiin ja keitettiin pannussa tuoksi virkistyksen liemeksi. Se on aika ihmeellistä, että Suomessa on ollut munkkipannuja jo 1600-luvlla. Liekö Pietari Brahe levittänyt munkkien ilosanomaa matkoillaan.

Laitoin vitriiniin äidin omistaman koristeellisen kauluulaudan, joka on peräisin 1820-luvulta. Sillä äiti on silittänyt yksittäisiä lakanoita näihin päiviin asti ja näyttelyn ajan hän joutuu tyytymään yksinkertaisempaan ja pienenmpään kauluulautaan. Kapustalla hämmenenttiin vaikka sun mitä. Esine sopi mittojensa puolesta mukavasti vitriiniin ja käsityön taidonnäyte on sekin. Alimpana vitriinissä ovat naisen kippurakärkiset lapikkaat. Kuvassa näkyy myös reikäjakkara, jonka avulla perheen pienimmät pysyivät aisoissa, eivät päässeet karkaamaan ja samalla oppivat seisomaan.

Laitoin kuvan harjoittelumielessä blogiini ja se onnistui. Kannattaa mennä lomamatkalla näyttelyä katsomaan, siellä on vaikka mitä. Löydätte tietoja www.kivikeskus.fi.

Tehokkuutta työhön

Museomme tämän kesän tuote on Velholeiri, joka on suunnattu fantasiannälkäisille lapsille. Liikumme ajassa eteen ja taaksepäin. Paikalle voi tupsahtaa henkilöitä vuosisatojen takaa.

Hoidan tällä hetkellä töitä etänä, sillä kahden päivän tapahtumat ovat linnassa ja työhuoneeni ja yhteistyökumppanini, siis muut tapahtuman toteuttajat, ovat muutaman sadan metrin päässä. Ennen muuttoa hoidin monen tapahtuman sisällöntuotantoa ohimennen pitkänä aikajaksona. Oli mukava heittää idea ja testata sitä saman tien. Palaute tuli heti, se jäi kenties muhimaan ja takaisin tuli jalostunut idea. Olen myös hoitanut käytännön järjetelyjä. Monenlaisia töitä voi toki tehdä etänä tänä edistyksellisenä media-aikana ja taito kannattaa opetella. Kuitenkin minulla on tällä hetkellä hutera olo.

Pidän kaikenlaisesta tekemisestä. Minusta on mukava kantaa, nostaa ja kierittää tietokoneen ääressä istumisen ja kokousten ja suunnittelun ohessa. Tänään siirsin jättisuuria alumiinisia tikapuita, jotka koostaan huolimatta ovat yllättävän kevyet. Huonetoverini sanoi, ettei se ole naisihmisen hommaa, siihen tarvitaan kaksi miestä. Helpompi tietysti olisi, jos joku nostaa tikkaiden toisesta päästä. Kun yhtäkkiä huomaa, että tikapuut ovat siellä, missä niiden ei pitäisi olla, ei siihen äkkiseltään välttämättä saa hälytetyksi apua. Kukin on omilla töillään ja pölyiseen vääntämiseen ei voi pyytää pukuun ja kravattiin tai pikkumustaan sonnustautunutta työkaveria. Sitten kun saa homman hoidetuksi, onkin yllättäen onnentäyteinen olo, vaikkakin työpäivästä on kulunut aika rupeama. Järkevästi hoidettuna työ olisi käynyt suitsait. Mutta mikä on loppujen lopuksi järkevää?

Mnulla siis on ajoittain hutera olo, kun en tiedä, miten tehostaisin työskentelyäni. Tänään tilasin polkupyörän perään kiinnitettävän kärryn, johon voin lastata päivän aikana eri työkohteissa tarvittavat mapit, vaatteet ja työvälineet. Pitääköhän kärryyn hankkia pressu, jotta tavarat pysyvät kuivina. Miten kärrystä saa murtovarman? Enhän voi jättää kallisarvoisia aineistoja ulos, jos itse menen sisään.

Parin viikon päästä olen viisaampi. Silloin tiedän, kuinka velholeirit sujuivat ja kuinka pitkällä olen kesäkuun lopun keskiaikapäivien suunnittelussa ja toteutuksessa. Kenties kärry on ratkaissut kaikki ongelmani.