Huhuu, geologit, huhuu

Jokaiseen linnassa järjestettyyn tapahtumaan valitaan aihepiiri, johon liittyvää tietoa kartutetaan jäntevän kokonaisuuden saamiseksi. Tutkimusvaiheessa saatu tieto ja toteutuksen kokemukset tulevat rakennusaineiksi seuraaviin koitoksiin. Ainakin ne ruokkivat mielikuvitusta. Velholeirin viimepäivien ohjelma sai minut ajattelemaan linnasaaren varhaisia vaiheita.

Miltä saarella näytti yli 700 vuotta sitten, kun matkalaiset leiriytyivät sinne ja sytyttivät nuotion. Mitä kalliolla kasvoi, loikkiko jänis, viilettikö joku luuluistimilla ohi, ihmettelikö nuotioiden kajastusta tummenevassa illassa. Ja kun muuria rakennettiin, riittikö ja kelpasiko lähikallioista ja luodoilta louhittu kiviaines. Miksi piti kiveä rahdata Virosta asti? Miksi eri puolilta Varsinais-Suomea, kun lähelläkin oli korkeita kallioisia kumpareita.

Osa kukkulista oli strategisesti tärkeitä, miksi niitä olisi menty hajoittamaan. Jälkikäteen ajatellen tosin linnan kannalta olisi ollut turvallisempaa, jos Korpolaismäki olisi pistetty maan tasalle, niin ettei Eerikin joukoille tykkeineen olisi tullut ylilyöntiasemaa linnaan nähden. Velvoitettiinko jokainen lähiseudun asukas ja saapuva matkalainen tuomaan linnaan kiviä? Miksi muuten linnan vanhimpaan osaan olisi kulkeutunut yksittäinen musta kivenmurikka Räntämäestä?

Linnan muurit pitää kartoittaa kivi kiveltä, selvittää mistä kivet ovat peräisin, lukea muureja. Kyllä muureja on tutkittu ja linnan rakennusvaiheita selvitetty, mutta rinta rinnan geologien kanssa sitä ei ole tehty.

Sairaskertomus

Organisaation muutoksesta johtuen jouduin helmikuussa vaihtamaan työhuonetta ja taloa, joten huoneeni ei ole enää Turun linnassa. Nykyään tavoitteena on tiimityöskentely, joka mahdollistuu, jos tiimin jäsenet työskentelevät saman katon alla. Jouduin mukaan ensimmäiseen aaltoon, joka vei minut puolen kilometrin päähän linnasta. Olen ennenkin työskennellyt Kalastajankatu 4:ssä, joten kotiuduin sinne nopeasti, kun huoneet ja työkaverit ovat entuudestaan tuttuja. Irtautuminen linnan päivittäisistä rutiineista ja osin tehtävistäkin, antoi mahdollisuuden uuteen alkuun.

Tuleva huoneeni oli vain paperilla, joten olin tuuliajolla pari päivää, kunnes asetuin ainoaan tarjolla olevaan tyhjään huoneeseen. Jo ensimmäisenä päivänä kuulin vihjailuita homeesta ja huoneen inhasta hajusta. Minustakin huoneessa oli kumman imelä tuoksu, mutta aikataulutetut tehtävät, jotka painoivat päälle, tekivät minut suurpiirteiseksi ja istahdin tietokoneen ääreen, joka oli parempi kuin kone entisessä huoneessani. Sitä paitsi entinen koneeni oli muuton yhteydessä menettänyt tilapäisesti muistinsa. Keskityin tehtäviini ja nautin työrauhasta, vaikka joidenkin töiden hoitaminen tuli epäkäytännölliseksi. Useat pyöräilymatkat linnaan ja takaisin sopivat kuitenkin minulle, joten en muuttoa kovin syvästi surrut. Työyhteisöä jäin kaipaamaan, mutta suunnitelman mukaan tulevaisuudessa tiimit yhdistävät meidät jälleen saman katon alle.

Oltuani noin kuukauden uudessa työhuoneessani silmiäni alkoi kirvellä, naamani punoitti ja huulet kihelmöivät. Kysäisinkin, onko huonetta tutkittu ja sain epämääräisen vastauksen, että kyllä on. Haju johtuu ikkunanpuitteiden lahoamisesta. Viikonloppuina oireet katosivat. Alkoi loma ja ensimmäisenä päivänä sairastuin kuumeeseen ja yskään ja peruin lomamatkani. Kun kahden viikon perästä palasin töihin, olin kunnossa. Sitten meni kuukausi ja alkoi yskä ja äänenkäheys ja sain kolmen päivän sairasloman, jonka jälkeen tunsin olevani jälleen terve. Työhuoneen kunto oli possa oloni aikana kartoitettu ja homettahan sieltä sittenkin löytyi, näkymätöntä, salakavalaa. Sain lennossa toisen työhuoneen ja myös viereisen huoneen asukas lähti evakkoon. Tiloihin on tiedossa ikkunaremontti.

Työolot korjaantuivat ratkaisevasti ja jälleen pääsin töiden kanssa vauhtiin. Maisemakin on kiinnostava. Huoneen ikkunasta on näkymä kalalokin pesälle, joka on rakennettu kiikkerään paikkaan kattotasanteelle. Järjestelin Valpurin velholeiriä, kahden viikon rupeamaa, joista neljä päivää vietettiin Turun linnassa. Leiriläiset pääsivät johdollani tutustumaan linnan kellareihin ja torniin, paikkoihin, joihin ei yleisö tavallisesti pääse. Tiloissa on maalattia ja niissä vuosisataista pölyä. Leirin jälkeen sairastuin yskään ja ääneni häipyi lähes kokonaan. Nyt minulla on sairasloma, lääke yskään, antibiotit ja astmapiippu. Onko tämä pysyvä tila, yliherkkyys, joka iskee heti kun ilma on muutakin kuin ilmaa? Jokohan kalalokin poikaset ovat kuoriutuneet?

Huussilähettilään alkutaival

Eilisessä Turun Sanomissa oli juttu linnan velholeiristä http://www.ts.fi/viihde/53512.html. Artikkelissa on mainittu lapsia hämmästyttänyt kertomukseni, kuinka renessanssikuningas ei pärjännyt yksin privettikäynnillään. Privetit ovat käymälöitä, joita rakennettiin muurien liitoskohtiin ja ulkomuuriin, jossa ne nököttivät kuin kottaraisenpöntöt koivun kyljessä. Tuotokset menivät pitkin seiniä ja saivat aikaan muurien kupeeseen vankat hajut ja ennen pitkää muhevan mullan. Privetin sanotaan olevan paikan, jossa kuningaskin oli yksin. Mutta miten renessanssiaikana hienoihin asusteisiin pukeutunut ylhäisö olisi selvinnyt vessatoimissaan yksin? Aikakauden vaatteet olivat niin vaikeasti puettavia ja riisuttavia, ettei kuningaskaan suoriutunut toimituksesta ilman avustavaa henkilökuntaa. Puvun osat kiinnitettiin pauloittamalla, nyöreillä sitomalla kiinni toisiinsa.

TV1:n ohjelmassa Paska juttu, sen ensimmäisessä osassa, olin kertomassa vuosisatojen takaisesta privettikulttuurista. En ole vielä itse ehtinyt ohjelmaa katsoa, yleisöpalautteen perusteella ohjelmasarja on täyttä asiaa.

Kevätkaudella olin kolme kertaa kahvittamassa seurakuntalaisia Mikaelin kirkossa ystävieni Kirstin, Sarin ja Merjan kanssa. Tarjosimme Reilun kaupan kahvia, itse leivottuja Hildegard Bingeniläisen hermo-ja älypipareita, kauralastuja, hillosilmiä ja banaanikakkua. Turun ja Kaarinan Seurakuntayhtymä suostui tuumaan, niin että saaduilla tuloilla hankitaan huusseja kehitysmaihin ja huusseille tulee kummit. Minulla on jo nimikkokäymälä jossain kaukana, sain sen lahjaksi kirjailija Kirsti Ellilältä, joka lahjoitti kirjansa Outoa rakkautta tulot helpotushuoneiden hankintaan. http://www.toisenlainenlahja.fi

Epähygieniset olot eivät kuulu vain keskiaikaan, sillä tänäkin päivänä kehitysmaissa ihmiset ovat vessattomuuden vankeja. Siistit huussit säästäisivät vuosittain miljoonien ihmisten hengen ja erityisesti tyttöjen ja naisten elämä helpottuisi. Huomaan, että minusta on vähitellen kasvamassa huussilähettiläs.

P.S. Opettaja, opettaja, nyt ei linkitys onnistunut.

Matkailuvinkki

Käydessäni Pohjois-Karjalassa osallistuin Keisarien aika Suomessa-näyttelyn toteutukseen. Tein ahkeran avustajani Eijan kanssa Juuka-Seuralle seitsemän vitriinin näyttelyn, jossa kerrotaan paikkakunnan elämästä 1800-luvulla ja1900-luvun alussa. Jossain silloinkin jauhoivat byrokratian rattaat ja ihmiset kulkivat omia latujaan raataen jokapäiväisen leipänsä eteen. Juuka on niitä harvoja paikkakuntia Suomessa, jossa pistettiin pettua taikinaan muulloinkin kuin katovuosina.

Ihmisen arkisessa työssä on jotain liikuttavaa ja niissä hetkissä, jotka ylentävät arjen. Vitriinin esineet ovat naisen elämään liittyviä ja siksi sieltä löytyvät ämmänlänmget. Veden kanto on kaikkialla maailmassa ollut naisten työtä, niin Pielisen rantamaisemiin sijoittuvassa pitäjässäkin. Jo keisarien aikana olivat naiset päässeet kahvin makuun ja siitä muistuttaa vitriinin rännäli, jossa kypsennettiin raa´at kahvinpavut, siiten ne jauhettiin ja keitettiin pannussa tuoksi virkistyksen liemeksi. Se on aika ihmeellistä, että Suomessa on ollut munkkipannuja jo 1600-luvlla. Liekö Pietari Brahe levittänyt munkkien ilosanomaa matkoillaan.

Laitoin vitriiniin äidin omistaman koristeellisen kauluulaudan, joka on peräisin 1820-luvulta. Sillä äiti on silittänyt yksittäisiä lakanoita näihin päiviin asti ja näyttelyn ajan hän joutuu tyytymään yksinkertaisempaan ja pienenmpään kauluulautaan. Kapustalla hämmenenttiin vaikka sun mitä. Esine sopi mittojensa puolesta mukavasti vitriiniin ja käsityön taidonnäyte on sekin. Alimpana vitriinissä ovat naisen kippurakärkiset lapikkaat. Kuvassa näkyy myös reikäjakkara, jonka avulla perheen pienimmät pysyivät aisoissa, eivät päässeet karkaamaan ja samalla oppivat seisomaan.

Laitoin kuvan harjoittelumielessä blogiini ja se onnistui. Kannattaa mennä lomamatkalla näyttelyä katsomaan, siellä on vaikka mitä. Löydätte tietoja www.kivikeskus.fi.

Tehokkuutta työhön

Museomme tämän kesän tuote on Velholeiri, joka on suunnattu fantasiannälkäisille lapsille. Liikumme ajassa eteen ja taaksepäin. Paikalle voi tupsahtaa henkilöitä vuosisatojen takaa.

Hoidan tällä hetkellä töitä etänä, sillä kahden päivän tapahtumat ovat linnassa ja työhuoneeni ja yhteistyökumppanini, siis muut tapahtuman toteuttajat, ovat muutaman sadan metrin päässä. Ennen muuttoa hoidin monen tapahtuman sisällöntuotantoa ohimennen pitkänä aikajaksona. Oli mukava heittää idea ja testata sitä saman tien. Palaute tuli heti, se jäi kenties muhimaan ja takaisin tuli jalostunut idea. Olen myös hoitanut käytännön järjetelyjä. Monenlaisia töitä voi toki tehdä etänä tänä edistyksellisenä media-aikana ja taito kannattaa opetella. Kuitenkin minulla on tällä hetkellä hutera olo.

Pidän kaikenlaisesta tekemisestä. Minusta on mukava kantaa, nostaa ja kierittää tietokoneen ääressä istumisen ja kokousten ja suunnittelun ohessa. Tänään siirsin jättisuuria alumiinisia tikapuita, jotka koostaan huolimatta ovat yllättävän kevyet. Huonetoverini sanoi, ettei se ole naisihmisen hommaa, siihen tarvitaan kaksi miestä. Helpompi tietysti olisi, jos joku nostaa tikkaiden toisesta päästä. Kun yhtäkkiä huomaa, että tikapuut ovat siellä, missä niiden ei pitäisi olla, ei siihen äkkiseltään välttämättä saa hälytetyksi apua. Kukin on omilla töillään ja pölyiseen vääntämiseen ei voi pyytää pukuun ja kravattiin tai pikkumustaan sonnustautunutta työkaveria. Sitten kun saa homman hoidetuksi, onkin yllättäen onnentäyteinen olo, vaikkakin työpäivästä on kulunut aika rupeama. Järkevästi hoidettuna työ olisi käynyt suitsait. Mutta mikä on loppujen lopuksi järkevää?

Mnulla siis on ajoittain hutera olo, kun en tiedä, miten tehostaisin työskentelyäni. Tänään tilasin polkupyörän perään kiinnitettävän kärryn, johon voin lastata päivän aikana eri työkohteissa tarvittavat mapit, vaatteet ja työvälineet. Pitääköhän kärryyn hankkia pressu, jotta tavarat pysyvät kuivina. Miten kärrystä saa murtovarman? Enhän voi jättää kallisarvoisia aineistoja ulos, jos itse menen sisään.

Parin viikon päästä olen viisaampi. Silloin tiedän, kuinka velholeirit sujuivat ja kuinka pitkällä olen kesäkuun lopun keskiaikapäivien suunnittelussa ja toteutuksessa. Kenties kärry on ratkaissut kaikki ongelmani.

Taidetta linnassa

Eilen taiteilija Hanna Varis kertoi Turun linnassa olevasta näyttelystään, joka on rakennettu päälinnan Keskiaikaiseen vierastupaan. Näyttely on renessanssipainotteinen, taiteilijaa rakastaa Italiaa ja Firenzeä. 

Eräässä kuvassa on alkemisti, jonka käsi muttaa lasissa olevan nesteen kullaksi, salama vain välähtää. Tai eihän sitä alkemisti kullaksi muuta, vaan joku muu, Käsi. Siinä oli renessanssikäsi, mutta minulle tuli mieleen Escherin kädet. Neitoperho on jähmettyneenä neitosen yläpuolella. Meidän autotallin oven yläkamanassa oli samanlainen pari viikkoa sitten, yhtä jähmettyneenä. Nainen on neitsyt, koska hänen päänsä ei ole peitetty, vaaleat hiukset ovat vapaana. Taiteilija mainitsee, että nainen on kurtisaani. Kurtisaaneilla oli mahdollisuus renessanssin Italiassa tutustua taiteeseen, oppia tuntemaan taidetta, se mahdollisuus voi olla myös tämän päivän itsenäisellä taiteilijanaisella. Nainen on kenties neitseellinen tiedon temppelissä. Linnassa kerron apteekkari alkemisti Johannes Coppista. Hänen muotokuvansa on säilynyt.

Aristoles lausui kokemuksen pohjalta, että jos haluaa ajatella, silloin on lämmetäkseen ajatteluun ensin käveltävä. Se on hyvä mainita linnassa kiertäville, sillä siellä joutuu tosiaan kävelemään, kiipeämään portaita, kyllä sen jälkeen ideat lentävät. Kuvassa olevan miehen selässä oli kokoon taitettava tuoli. Nomadiyliopistolaisenkin pitää joskus istahtaa. Tuoli saattoi sittenkin olla prinssin selässä.

Oikeastaan kolmas maalaus, joka jäi mieleen oli Leonardon Viimeisestä ehtoollista vaikutteita saanut maalus, jossa kuvattu väki oli suojautunut ruttonaamareilla. Päähenkilöllä oli pitkänokkainen naamari, jollaisten naamareiden nokka täytettiin taiteilijan mukaan sairauksilta suojavilla yrteillä. Nykyään minulle tulee maalauksesta mieleen Katariina Jagellonican isoäiti Isabella Aragonialainen, tietystä syystä, koska Maike Vogt Lüerssen on tehnyt omat tulkintansa henkilögalleriasta..

Lisäksi siellä oli seitsemän pahetta ja seitsemän hyvettä, onnen avain, jossa oli Firenzen silhuetti, sitten oli Fra Angelocosta Marian ilmestys, tieto ei tällä kertaa tullut taivaasta. Ai niin, vielä kurtisaani. lemmen ammattilainen, joka pääsee kulkemaan syrjäisillä kujilla ilman että hameenhelmat likaantuvat ja hän voi tähyillä pitempänä kuin muut. Kurtisaanit käyttivät paksuja puisia kengänpohjia. Turusta ei niin paksuja patinuksia ole löytynyt. Kurtisaani käytti myös alushousuja, noita epäsiveellisiä vaatekappaleita ja hänellä oli huivi tai vyö, josta ammatin saattoi tunnistaa. Näyttelyssä oli myös salaisia puutahoja, eräästä niistä syntyi Venus.

Tein kyllä muistiinpanojakin, mutta en ottanut vielä niitä esille, koska blogini nimi on Muistaakseni.

Kommentteja lehtiartikkeliin

Tämän päivän Turun Sanomissa on artikkeli "Maarit ompelee keskiaikaa". Tähän olisi aiheellista laittaa linkki, mutta en ala heti konstailemaan, kun kyseessä on ensimmäinen bloggaukseni ja se on hienoo, että minulla on kotisivut ja blogi. Pidän jutuista, joissa mennään työhuoneisiin, lähelle tekemistä, sinne missä hurautetaan ompelukone käyntiin.

Olen joskus katsellut vanhoja valokuvia, joissa museon henkilökunta on pukeutuneena historiallisiin pukuihin. Kokoelmista löytyy Suomen vanhimmat pukukokonaisuudet ja viime vuosisadan alkupuolella henkilökunta keikaili niihin sonnustautuneena ainakin valokuvauksen ajan. Nyt se ei tulisi kuuloonkaan, pukuihin saa koskea vain konservaattorit valkoiset hansikkaat kädessä. Puvut ovat pari sataa vuotta vanhoja, hauraita, ainutlaatuisia. Aika harva muselainen niihin mahtuisikaan, sen verran kapeat uumat ovat olleet esiäideillämme. Miehetkään eivät ole enää hentoja sipsuttelijoita.

Yleisön palvelussa toimiva henkilökunta sai linnaan soveltuvat puvut kai jo 1960-luvulla. Silloin museossa työskennellyt Irma Savolainen suunnitteli renessanssipuvun, jota käytti lippukassanhoitaja ja juhlahuoneiston vartija. Esikuvana oli Portinvartijan huoneen seinämaalaus Turun linnan rakastavaiset, siitä naisen puvun malli. Esilinnan puolella työskentelevien vartioiden pukujen malli tuli Kalanperkaaja-maalauksesta.

1970- ja 1980-luvuilla koko asiakaspalveluhenkilökunta ainakin talviaikaan kulki jakkupuvuissa. Kun vaatetus uusittiin, valmisti Topper mittojenmukaiset puvut, niitä oli sinisiä ja punaruskeita.

Pikku hiljaa linnassa on siirrytty keskiaikaisen mallin mukaisiin asusteisiin, joihin kuuluu surcout-päällipuku ja nilkkaan ulottuva aluspuku. Ei ole niin tarkkaa, minkä kokoinen henkilö pukuun sukeltaa, niin kiitollinen on malli. Vakinaisella henkilökunnalla on kullakin omat työvaatteet. Miehet eivät ole pukeutuneet keskiaikaiseen mekkoon, vaan he ovat saaneet pikkuruisen marjapuuronpunaisen liivin.

Oppaina toimivilla linnanneidoilla ja ritareilla on keskiaikaisen mallin mukaan tehdyt puvut. Samalla kun farkut vaihtuvat mekkoon, tulee historia lähelle. Ei haittaa, vaikka muurit vaikenevat, sillä oppaat kertovat.

Pitäisikö tässä kertoa seuraavaksi elävöittämisestä, joka tuo historian henkilöt tähän päivään. Silloin hyppää paikalle yli 700-vuotias narri. No, jätetään seuraavaan kertaan. Turun Sanomien artikkelissa on kuva Lumikuninkaan puvusta. Se kuuluukin jo ensi viikon ohjelmaan.

Комментарии к газетной статье

 В сегодняшнем номере газеты «Turun Sanomat» опубликована статья "Maarit шьёт средневековье". Здесь было бы уместно привести ссылку, но я не стану сразу капризничать, поскольку это мой первый блог, и это прекрасно, что у меня есть свой сайт и блог.  Мне нравятся те материалы, которые делаются на рабочем месте, в  рабочей обстановке,  там, где запускается в работу швейная машина.

Иногда я рассматриваю старые фотографии, на которых сотрудники музея одеты в исторические костюмы. В коллекциях музея можно найти самые старые костюмы Финляндии, и в первой половине прошлого века сотрудники музея иногда одевали их, по крайней мере, во время фотографирования. Теперь об этом даже подумать нельзя, к костюмам могут прикасаться только хранители музея, и только в белых перчатках. Костюмы старинные,  им уже пара сотен лет, хрупкие, уникальные. Да и очень редкая сотрудница музея могла бы вместиться в них, настолько тонкие талии были у наших прародительниц. Да и мужчины уже не являются такими субтильными.

Персонал музея, обслуживающий публику, получил костюмы,  подходящие для замка, вероятно, уже в 1960 годах. Работающая тогда в музее Ирма Саволайнен спроектировала ренессансный костюм, в который одевались билетный кассир и охранник праздничного зала. Образцом для костюма стала стенная роспись «Влюблённые замка Турку» в комнате привратника, её модель женского костюма. Образцом для костюма охранников, работающих в Переднем замке, стала картина «Чистильщик рыбы».

В 1970 -х и 1980-х гг. весь персонал, обслуживающий клиентов, по крайней мере, в зимнее время одевались в пиджачные костюмы. Когда одежда была обновлена, Топпер  начал изготовлять костюмы в соответствии с размерами, они были синие и красно-коричневые.

 Постепенно в замке осуществлялся переход к средневековым моделям одежды с аксессуарами, в том числе surcout-верхнему костюму и нижнему костюму, доходящему до голени. Не важно, какого размера является человек, ныряющий в костюм, настолько великодушна эта модель. Каждый работник из постоянного персонала имеет свою собственную рабочую одежду. Мужчины не одеты в средневековые платья, они получили  маленькие жилеты цвета красного ягодного мусса.

Крепостные девушки и рыцари, работающие экскурсоводами, одеты в костюмы средневековых моделей. Так же как джинсы уступают место платьям, история подступает всё ближе. Неважно, что стены молчат, поскольку экскурсоводы рассказывают.

Может надо здесь дальше рассказать об оживлении, которое позволяет переводить исторические персонажи в сегодняшний день. Тогда на место выпрыгнет 700-летний шут. Но, оставим это на следующий раз. В статье «Turun Sanomat» есть фото платья Снежного короля. Оно как раз относится к программе следующей недели.