tiistai 11. toukokuuta 2010

Runeberg kävi täällä





Ylemmässä kuvassa on Vänrikki Stoolin tuvan toinen huone 26.6.1941 ilmahyökkäyksen jälkeen. Kuva Paldan.
Alemmassa kuvassa Vänrikki Stoolin tupa 1937, Puolalan aitta ja Turun linna. Kuva Welin.


Johan Ludvig Runeberg tutustui Porin rykmentin lipunkantajaan vänrikki Karl Gustaf Polvianderiin ja sai tältä innoituksen runoelman kirjoittamiseen. Runeberg kävi haastattelemassa paljon kokenutta tarinankertojaa, joka asui Kurussa Hainarin sotilasvirkatalossa. Ikkunasta avautui näköala Näsijärvelle.

Vänrikin kuoleman jälkeen viraktalo oli vuokralla. Tieto viimeisen Suomen Sodan soturin talosta kiiri Turkuun, jonne suunniteltiin ulkoilmamuseota. Kesän 1902 aikana puustellintarkastaja Stjärnvallin lahjoittama "Vänrikki Stoolin tupa" asetettiin paikoilleen Turun linnan puistoon. Rakennus käsitti vain salin ja salikamarin, sillä kokonaisen 28 metriä pitkän rakennuksen siirtäminen olisi tullut liian kalliiksi. Siirretyt kaksi huonetta olivat kaikista tärkeimmät, sillä niissä huoneissa vänrikki oli enimmäkseen oleskellut ja salin kustavilaisessa pukkisängyssä oli kansallisrunoilijamme Runeberg nukkunut.

Turun linnan puistoon kasvamassa olleen ulkomuseon rakennuksia tuhoutui pommituksissa 1939 ja siihen alueen kehittämishanke lopahtikin. Vänrikki Stoolin tupa jäi nököttämään muutaman tuholta säilyneen rakennuksen rinnalle. Museolautakunta ja kaupunginhallitus suostuivat 1960 luovuttamaan tuvan esineineen takaisin Kuruun, jossa tupa saisi uuden elämän. Kuru maksoi siirtokustannukset ja tuomaanjumien häädön.

Rakennus ehti olla Turussa 54 vuotta ja sen kotiinpaluu Kuruun oli yhtä juhlaa. Nykyään Vänrikki Stoolin tupa on museona. Siellä on nähtävänä mm. morsiustuoli "Fänriks stol", hylkeennahalla päällystetty sotakirstu, aseita (tiedoksi Karille) ja hammashaat, joilla vänrikki veti asiakkailta tuskaisat hampaat pois.

Lähteenä kirjoitukseeni olen käyttänyt Tuulikki Sillanpää-Jansenin teosta Vänrikin tarina. Helsinki 2009.

Tänään on Snellmanin päivä. Tänään on myös poikamme syntymäpäivä. Onnea molemmille.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär

Linnan kaupassa Fataburissa on myynnissä postikortteja, joiden aiheina ovat viime aikoina puhuttaneet maalaukset. Minun kuvani ovat sattumoisin mustavalkoisia.


Erik Johan Löfgrenin öljyvärimaalaus (225x165 cm) Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär on maalttu 1864. Siinä uupunut valtansa menettänyt parrakas kuningas on painanut päänsä nuoren Kaarinan polvelle. Kuningas ja kuningatar ovat puistikossa.

Nyt kun maalaus on lähtenyt Turun linnasta, useissa yhteyksissä korostetaan, kuinka kiinteästi maalauksen sisältö liittyy Turun linnaan. En ole nähnyt missään selostusta, kuinka kiinteästi se liittyy, joten kerron tässä.

Taiteilija Löfgren oli 1862 kotikaupungissaan Turussa ja valmisteli Eerikiä ja Kaarinaa eisttelevää maalausta. Eerikistähän oli tehty muotokuvia, joten taiteilija tiesi, miltä kuningas näytti. Kaarina Maununtyttärestä ei ollut maalattu muotokuvaa. Ainut kuva oli Turun tuomiokirkossa oleva hiekkakivinen reliefi. Löfgren tosin luuli, että Eerikin siskoa Elisabetia esittävä muotokuva esittää Kaarinaa. Ja niin luuli moni muukin, sillä kuvaan oli maalattu nimi Catharin Månsdotter.

Mutta Löfgren halusi tietää enemmän. Hän halusi nähdä Kaarina Maununtyttären. Ja Kaarinahan lepäsi arkussa Turun tuomiokirkossa. Lupaa arkun avaamiseen ei taiteilija saanut, mutta sitten tuli museohenkilö Adolf Lindman apuun. Miehet murtautuivat yöllisellä retkellä suljettuun Tottien hautaholviin ja avasivat Kaarina Maununtyttären puisen arkun.

Löfgren oli Adolf Lindmanin kavereita. Lindman oli vankilasaarnaaja. Oli hän opettajakin ja paljon muuta. Kruununvankila oli valmistunut 1853 Kakolanmäelle, mutta lääninvankila oli edelleen Turun linnassa. Lindman asui esilinnassa ja korjasi omilla rahoillaan linnasaarnaajan virka-asuntoa, josta muotoitui pieni museo.

Taiteilija Löfgren sai nähdä kuningattaren, jonka kauniit nilkat herättivät edelleen ihastusta. Arkun huono kunto huoloestutti Lindmania, olivathan sitä "aika ja vandaaliset kädet huonosti kohdelleet". Hän pisti luvattomalta retkeltä palattuaan alulle rahankeräyksen uuden arkun hankkimiseksi.

Ilman Turun linnan asukasta linnansaarnaaja Adolf Lindmania olisi saattanut Löfgreniltä jäädä Eerikiä ja Kaarinaa esittävä taulu maalaamatta tai ainakin siitä olisi tullut erilainen. Ilman Lindmanin ja Löfgrenin seikkailua Kaarina Maununtytär ei olisi saanut marmorista sarkofagia.

Ja vieläkin oleellisempaa on se, että Eerik XIV ja Kaarina Mununtytär olivat Turun linnassa vankeina. Vangit saapuivat linnaan 15. heinäkuuta 1570 ja lähtivät 5. elokuuta 1571. Kaarina tuli uudelleen Turkuun henäkuussa 1573 ja Eerikin kuoleman (26.7. 1577) jälkeen 1.6. 1577 Kaarina seurueineen siirtyi Liuksialaan. Kaarina oli 20 vuotias tullessaan ensimmäisen kerran Turkuun ja Eerik oli 48 v.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Postiauto ei kulkenut


Presidentti Urho Kekkonen astui virkaansa 1. maaliskuuta vuonna 1956. Samana päivänä alkoi yleislakko ja kaupan ohessa postia hoitanut isäni pisti rastin postiauton kulkua mainostavan julisteen päälle, etteivät ihmiset turhaan odottele linjuria.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Turvallisuussyistä

Kun Edelfeltin maalaus lähti, myös Löfgrenin Eerik XIV:ää ja Kaarina Maunutytärtä esittävän maalauksen poistuminen Turun linnasta on noussut pintaan. Museo ehti panostaa turvallisuuteen lisäämällä valvontalaitteita, palkkaamalla vartioita museovalvojien täydennykseksi ja etsimällä uudet sijoituspaikat arvokkaille maalauksille. Juhlasalien veroisia paikkoja ei taideteoksille linnasta löydy, sillä maalausten sijoitus juhlasaleihin on aikanaan ollut perusteltu ja tarkkaan harkittu asia. Molempien maalausten sisältö ja taideteosten syntyhistoria liittyvät kiinteästi Turun linnaan.

Oli ikävää, että pahantekijä pääsi vaurioittamaan Turun linnan tauluja. Se sai tiedotusvälineet liikkeelle, syntyi vipinää ja Turun maakuntamuseo sai julkisuutta. Edelfeltin maalauksen saama vamma oli onneksi pieni ja sitä ei näkynyt kuin valon osuessa sopivasti teokseen. Suuri yleisökin kiinnostui ja henkilökuntaa pyydettiin monta kertaa paikallistamaan vaurio.

Restaurointityön valmistuttua 1961 C.J.Gardberg hehkutti, kuinka Turun kaupunki sai käyttöönsä arvokkaat juhlasalit. ”Näin linnasta tuli rappion vuosisatojen jälkeen uudestaan Suomen vanhimman kaupungin upein kokoontumispaikka ja mielenkiintoinen nähtävyys.” Onneksi Turun linnaan sijoitetut maalaukset ehti nähdä 49 vuoden aikana yli viisi miljoonaa kävijää.

En pane pahakseni kopioitten käyttämistä juhlatiloissa, mutta se on vähän laajempi juttu koskien Turun linnaa, joten kirjoitan siitä myöhemmin blogissani.

Turvallisuuteen vedoten voidaan saada läpi vaikka kuinka ikävä päätös. Ja turvallisuussyitähän löytyy. Viedäänköhän länsinaapurissa arvomaalaukset säilytykseen lähestyvien suurten juhlien ajaksi vai ruokaillaanko siellä saleissa, joiden seinillä on arvokkaita maalauksia?

tiistai 4. toukokuuta 2010

Nautin Hyvinkää Coctailin!


KulkuriTeatterin näyttelijät Marju Kettunen, Charlotta Kivistö ja Janne Vaittinen

Olin kaksi viikkoa sitten teatterimatkalla Hyvinkäällä. Työkaveri Hilkka kaappasi lippukassan Sarin ja minut silloin perjantaina mukaansa suoraan töistä. Kaksituntisen esityksen jälkeen palasimme puolen yön aikoihin takaisin Turkuun. Teatterikappale oli Täällä Hopeavuoren alla ja sen esitti KulkuriTeatteri. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Benita Kivistön. Luulin loikanneeni suoraan 1700-luvulle, mutta esille tuli nykyhetkeäkin kaikkine kummallisuuksineen. Näytelmä oli potpuri, joka sisälsi faktaa ja fantasiaa.

Musiikista, jota oli runsaasti, vastasi Charlotta Kivistö. Charlotta on tullut minulle tutuksi Turun linnan tapahtumissa, joissa hänen viulunsa sävelet ovat täyttäneet Keskiaikaisen kuninkaansalin. Osa musiikista oli Charlotan itsensä säveltämiä, kappaleita voisi kuunnelle vielä kotonakin. Ja sitten Suklaasydän vei 1960-tunnelmiin.

Esitys oli reipashenkistä ilonpitoa, mutta siinä oli myös aika viiltäviä osuuksia, sillä näytelmästä voi löytää itsensä kuka tahansa tämän päivän kokousrotta. Paikalla oli konsultti, joka otti fläppitaulun vakuuttavasti haltuun. Päälle käyvät markkinavoimat ja sanomalehtien uutisointi tuntuivat ihmeetn tutulta. Ne taisivatkin olla totta eikä fantasiaa.

Teatterissa tuli esille myös luonnonsuojeluteema ja henkeä haukkova lohi kiidätettiin näyttämölle pienissä Punaisen Ristin kärreissä. Joillakin sitten terveyskikkailu ja luonnosuojelu olivat päässeet hienosäädön asteelle, kun piikkikorkoon tarttuneet sammaletkin piti istuttaa takaisin luontoon oikein päin.

Paikalle tulee teatteriseurue ja myös Turun piispa Mennander 1757-1775. Arvelin, että tuo näyttelijähän kävisi piispasta ja sitten esityksen jälkeen sain kuulla, että hän olikin oikeasti rovasti.

Ja totta kai Hopeavuoressa on ihmisiä ruuakseen nauttiva velho ja näkki, joka houkutti ukkovarpaansa loukanneen ihmispoloisen kuiluun. Se oli todellinen hopeavuori, Ohjaaja Benita Kivistö ja lavastaja Aarno Jalonen olivat onnistuneet louhosmaailman luomisessa, sillä syvyyksien tunnelma oli pelotava ja houkutteleva. Hopeaa ja välkettä kaikki. Ja jälleen sitä ihanaa musiikkia.

Lieneekö Hyvinkään Hopeavuoresta louhittu kallisarvoista jalometallia jo 1500-luvulla Kustaa Vaasan aikana. Kuningas halusi omakseen valtakunnan hopean kuten muutkin kalleudet itselleen. Tilapäisvarastona toimi muun muassa Turun linnan länsitornin Hopeakamari.

Puvusto oli ohjaaja Benita Kivistön sekä Anni Eiristön ja Hilkka Kauppisen työn tulosta. Hilkka on Turun linnan opas, joka viilettää linnan käytäviä mm. fatabuurivaimona, vankieukkona ja sutena. Nähtiin 1960-luvun pönkkähameita, kiinalaisia pönkkähameita, hopeisena välkehtiviä haltiattaria. Hilkka on varsinainen ompelusormi. Hilkka itsekin oli näyttämöllä villasukkia trokaavana Valpuri Kinttusena ja sitten sihteeri Marja Tannisena. Museotyön ohessa susihukalla on muutakin elämää.

Hopeavuoen alla-näytelmä oli KulkuriTeatterin tutuissa puitteissaan vihonviimeinen esitys. Suremme sitä, että taeatterilaiset menettävät teatterinsa, kun Wanha villatehdas menee remonttiin ja näyttelijöistä tulee todellisia kulkureita.

Charlotta Kivistö musisoi jälleen Turun linnan keskiaikapäivillä 3.-4.7. 2010. Hilkka on Turun linnassa oppaana ja hänet tavoittaa sieltä.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Kirjailijaystäväni

Luin kirjailija Paavo Haavikon päiväkirjaa ja ihmettelin, mitenkä niin menestyvä kirjailija esiintyy koko ajan kuin siipeensä saanut. Alituinen alavire. Metsästä hän kyllä iloitsi ja jostain muusta, joka ei liittynyt hänen kirjailijanammattiinsa.

Kirjailijaystäväni Kirsti Ellilä on samanlainen. Vähän aikaa sitten mietin, onko Kirsti tosiaan heitetty yli laidan. Kävin tarkastamassa eri puolella Suomea sijaitsevien kirjastojen lainaustilastoja. Kirsti Ellilän kirjoja luetaan joka puolella Suomea Lappia myöten, pari kirjaa hyllyssä ja muut 30 lainassa ja sitä rataa. Suosikkikirjani Pappia kyydissä näyttää edelleen olevan suosittu. Olen nähnyt kyllä kielteisiäkin arvioita Kirsti Ellilän kirjoista. Kärkkäimmin ovat kristisoimassa henkilöt, jotka eivät ole edes lukeneet hänen kirjojaan.

Kirsti Ellilällä on uudet kotisivut.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Kaarle herttua herjaa ...

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista palautui viime viikolla Ateneumiin. Maalaus oli sijoitettuna linnassa renessanssikerroksessa sijaitsevaan Kuninkaansaliin. Edelfeltin maalaus sai vaurioita toissa vuonna jonkun linnassa kierrelleen pahantekijän työn tuloksena ja siitä käynnistyi prosessi, jonka seurauksena arvomaalaukset lähtivät kotiin Helsinkiin. Maalauksen poistuminen on menetys Turun linnassa vieraileville, siellä opastaville ja siellä juhliville.

Nuijasodan historiasta kiinnostunut Albert Edelfelt maalasi taideteoksen 1874 Pariisissa.

Osin toden, osin tarun mukaan Kaarle herttua saapui linnaan huhtikuussa 1597 tarkistaakseen makaako vastustaja todella hengettömänä vai onko hän paennut Puolaan isäntänsä kuningas Sigismundin luo. Arkku oli viety linnan kappeliin, Sturen kirkkoon. Kaarle-herttua tarttui sotapäällikkö Klaus Flemingiä parrasta ja sanoi: ”Jos vielä eläisit, ei pääsi olisi tiukassa.” Arkun pääpuolessa seisoi Ebba Stenbock, vainajan puoliso, ja vastasi ylväästi: ”Jos autuas mieheni eläisi, ei teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne”.

Albert Edelfelt oli tutustunut turkulaisen kirjailijan Josef Julius Wecksellin vuonna 1863 valmistuneeseen näytelmään Daniel Hjort. Näytelmän päähenkilö Daniel Hjort sai houkutelluksi Flemingin sotilaita Kaarle herttuan joukkoihin. Maalauksessa arkun kanteen nojaava Daniel muistuttaa ulkonäöltään nuorta Edelfeltiä itseään, joka oli maalauksen valmistuessa 24-vuotias. Nuorukainen tarkkailee tilannetta ja samalla Flemingin lesken vieressä seisovaa Sigrid Stålarmia. Näytelmän Daniel oli rakastunut Arvid Stålarmin tyttäreen Sigridiin. Kaarle herttuan, 47 v, piirteet on koottu Kustaa Vaasan ja Kaarlen veljien Eerikin ja Juhanan muotokuvista.

Esittelimme Edelfeltin taulua taskulampun valossa syysiltoina linnan kauhukierroksien päätteeksi ja kerroimme Nuijasodan loppunäytöksestä. Joskus kerroin myös siitä, kuinka kuninkaansalin kesteissä oli Kaarlen setäpuoli Arvid Kustaanpoika tappanut Iivari Maununpoika-nimisen miehen vuonna 1573. Arvid oli siis Ebban veli.

Ebba Stenbock ja Kaarle herttua tunsivat toisensa, sillä Ebba oli Kaarle herttuan äitipuolen Katariina Stenbockin sisko eli Kaarlen tätipuoli. Kuulostaa vähän sekavalta.

Taideteos ehti olla linnassa nelisenkymmentä vuotta. Viimeisen viidentoista vuoden aikana ei juhlissa enää saanut polttaa tupakkaa. Nyt pitäisi löytyä lahjakas taiteilija, joka tekisi kopion Edelfeltin maalauksesta. Tai maalauksesta tehtäisiin kopio jollain uudella tekniikalla. Suuri osa juhlahuoneiston taideteoksista ja gobeliineista ovat kopioita, joten linja ei poikkeaisi entisestä. Niin ja eihän juhlahuoneistokaan ole aito alkuperäinen. Samalla voisi tehdä kaksi Kuninkaansalin renessanssiaiheista gobeliinikopiota uusiksi lopen kulunutten tilalle.

Aito Edelfeltin maalaus Kuninkaansalissa nosti koko juhlahuoniston arvokkuutta. Seinällä oleva tyhjä paikka on suurempi kuin 157x202 cm.

Olen aikaisemmin kirjoittanut blogissani Kitta Saran nukeista ja Wecksellin Daniel Hjort-näytelmästä.

Lisäys: Turun Sanomien artikkelista ja Edelfeltin maaluksen ympärillä pyörivästä nettikeskustelusta saa käsityksen, että maalauksen kyljessä olisi porisseet ruokapadat tai pikkujoulujuhlijat olisivat saaneet sormeilla maalausta ihan vapaasti. No sei ei kyllä pidä lainkaan paikkansa. Juhlakerroksessa on aina ollut valvojat, jotka ovat vartioineet maalausta kuin silmäteräänsä ja viimeisen runsaan vuoden ovat köydet estäneet pääsyn lähellekään maalausta. Myöskin juhlissa on túrvallisuushenkilökunta paikalla. Mutta jos joku haluaa tehdä tuhoja, se kyllä onnistuu valvotuissakin olosuhteissa. Äänekkäimmät kannanotot taitavat tulla henkilöiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet Turun linnassa.