keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Tyylihuoneita itäsiipeen - Turun linna

Turun linnan esilinnan itäsiipi on se linnan osa, josta löytyy eri tyylien mukaan sisustettuja huoneita. Linnan huoneet saivat 1900-luvun alkupuolella vuosikymmenien aikana uuden muodon, kun museo päällysti huoneiden seinät, katot ja lattiat sen mukaan, minkä aikakuden huone tilaan oli tulossa.


Linnan huoneet tyhjennettiin peruskorjauksen vuoksi ja sain 1970-luvun lopussa tehtäväkseni sisustussuunnitelman tekemisen. Yksimielinen päätös oli, että esilinnan itäsiipi pyhitetään sisustustyylien esittelyyn. Oikeastaan päätös oli tehty jo melkein sata vuotta aikaisemmin, silloin kun museon kokoelmiin saatiin lahjoituksina huonekaluja ja muita sisustukseen liittyviä esineitä. Sain maisteri Hagar Nikanderilta selvityksen huoneista ja suunnittelimme Reino Mattilan ja tutkimusapulaisen nimikkeellä työskennelleiden museolaisten kanssa, mitä muutoksia huonejärjestykseen tehtäisiin. Joiltakin muutoksia tehtiin, mm. Punaisen empirehuone paikalle tuli varhaisrokokoohuone eli myöhäisbarokkihuone. Suunnitelmat käsiteltiin Turun linnan perusnäyttelytyöryhmässä ja Museoviraston asettamassa Turun linnan työryhmässä.


Luonnollisesti tuli mieleen, että huoneet kannattaisi järjestää kronologisesti, edettäisiin vaikkapa 1600-luvun sisustuksista 1800-luvun lopulle.


Mutta kun ei voi.


1) Tyylihuoneiden joukossa on linnan historiaan liityviä huoneita, kuten Brahen sali, ja sehän ei ole siirrettävissä, se on siinä missä on, sisääntuloholvin yläpuolella.

2) Keittiöitä on siiven molemmissa päädyissä kahdessa kerroksissa uuneineen. Keittiöt siis jääkööt.

3) Rokokoosali vaatii ison tilan. Salimaisia tiloja ei ole kuin se juuri, joka sisustettiin rokokoosaliksi. Kultanahkatapettihuoneellekin löytyi vain yksi mahdollinen tila.

4) Ahrenbergin huoneet ovat museon historiaa ja ne sisustettiin Museovirastonkin toivomuksesta valokuvien perusteella vanhaan asuunsa. Toinen huoneista onkin nimetty Ensimmäiseksi museohuoneeksi, se on siis museo museossa. Siis kaksi huonetta omistettiin museon omalle historialle.


Itäsiiven voisi sisustaa enemmän linnan historiasta kertovaksi. Sinne tehtäisiin Pietari Brahen useita huoneita käsittänyt virasto. Myös puoliso Katarina Stenbock saisi omat huoneensa. Keittiöissä esiteltäisiin 1500-1700-lukujen kotitaloutta. Koillinen kulmatorni olisi naisten vankilana. Ja maaherran asunto voitaisiin laittaa myös.


Ehkä itäsiipi olisi voitu omistaa kokonaan linnan historialle, jos museon kokoelmissa olisi riittävästi aiheisiin liittyvää esienitä. Sen sijaan museon kokoelmissa on lahjoituksina tulleita ja ostettuja kartanoiden ja porvariskotien esineitä, jotka näin saivat yleisöä kiinnostavan ja arvoisensa kodin.


Olin kirjoittamassa ihan erilaista juttua, mutta tulikin tällainen tylsänpuoleinen. Ensi kerralla jotain hauskempaa.


Rokokosaal 


Die Einrichtung des Raumes mit Landschaftstapeten geschwungenen Möbellinien und Kommoden entspricht der Glanzzeit des Rokoko (1750-60). Die Handbemalten Tapeten stammen aus der Herrenhof Maanpää in Rumättylä und der Kachelofen aus dem sog. Ridderschen Anwesen in Turku (Adr. Läntinen Rantakatu 17).

lauantai 26. syyskuuta 2009

Juuan hirvenpää?

Ja nyt palataan taas kivikauteen, sillä Huittisten hirvenpäätä, tuota kiehtovaa esinettä, ei sovi sivuuttaa. Vaikka esine ei kuulukaan Turun seudun löytöihn, otimme sen mukaan Turun linnan näyttelyyn, sillä alunpitäen esine tuotiin Historialliseen museoon Turkuun ja se oli vuonna 1881 perustetun museon kokoelmien ensimmäisiä esineitä. Myöhemmin esine luovutettiin Kansallismuseoon.

Konservaattori Reino Mattila teki näyttelyymme Huittisten hirvenpäästä vuolukivisen kopion kipsimallin mukaan. Myöhemmin hän valmisti vielä Suomen Vuolukivi Oy:lle samanlaisen kappaleen, joka on nyt näytteillä Kivikeskuksessa Nunnanlahdessa.
 
Huittisten hirvenpää on ajoitettu noin 5000 eKr. Materiaali voi hyvinkin olla peräisin synnyinpitäjästäni Juuasta ja kenties taiteilijakin sieltä.

Enpä taaskaan malta olla siteeraamatta Heikki Turusen runoa:


... Vuolukivi. Tulikivi. Sen ensimmäistä poimijaa

ei tiedä kukaan, mesoliittinen hirvenpää ei puhu.

Työkaluja tai saalistusvälineitten tarpeita

suistomaalta etsivä nälkäinen kivikauden mies

ehkä sattui potkaisemaan kyllin pehmeännäköistä kimpaletta.

Poimi sen, tunnusteli, ehkä puri, koputti ukonkivellä.

Hän havaitsi sen liian pehmeäksi keihääseensä

mutta viehättyi sen ihmeellisestä vuoltavuudesta,

ihaili kivisyiden hienoja kuvioita ja pehmeitä värejä,

sen koskettelemaan pakottavaa oudon miellyttävää tahmeutta.

Kauan hän sitä käänteli miettien mihin se kelpaisi.

Sitten hän koversi siitä lapselleen ruokakupin.

Ehkä hän laittoi niistä uuden tulisijan, tai kenties

hioi siitä kömpelön lahjakorun rakkaalleen

tulilla majansa edessä - ja hymyili, hyräili hiljaa ...


Heikki Turunen: Kivikyyhkyn laulu.


Museon historiaa - Turun linna




Dioraaman taustakuvana on pronssikautinen hautaröykkiö ja maisema nähtynä Liedon Kotokalliolta n. 1500 eKr. Havupuut ovat valtaamassa maisemaa, joka on merkki ilmaston viilenemisestä. Näkymän maalasi Reino Mattila.


Turun seudun esihistoria-näyttely - Pronssikausi (1500-500 eKr.)


Kerroin aikaisemmin blogissani kivikauden dioraaman rakentamisesta Turun seudun esihistorian näyttelyyn Turun linnaan. Myös pronssikauden esittely toteutettiin dioraama-näyttelynä. Työryhmään kuului lisäkseni Reino Mattila, Juha Stenberg ja tutkija Nina Lepokorpi.


Arkeologiaa opiskelleina kahlasimme opinnoista tututut Kivikosket ja siihen astiset tutkimukset niiltä osin kuin ne käsittelivät meille ajankoihtaisiksi tulleita aihepiirejä. Totesimme, ettei metallin tulo rannikkoseudulle ollut aiheuttanut suurta mullistusta, sillä alue oli koko pronssikauden ajan tuontimetallin varassa. Kalliin pronssin ohessa käytettiin edelleen kivisiä työkaluja.


Suomesta on kuitenkin löydetty todisteita pronssinvalantataidosta. Kaksiosaisilla vuolukivimuoteilla valettiin itäisiä onsikirveitä, joiden muotteja on löydetty Itä- ja Pohjois-Suomesta, alueilta, joiden läheisyydessä vuolukiveä esiintyy. Todisteena siitä, että valantataito oli hallinnassa aikakauden jälkipuoliskolla rannikkoseuduillakin, ovat paikallista valantaa olevat kirveet. Länsi-Suomesta on löydetty savisia korumuottien katkelmia. Olin tehnyt valinmuoteista Suomen ja vertailevan arkeologian oppiaineeseen proseminaarityön ja silloin olin kartoittanut vuolukivimuottien ja savimuottien löytöpaikat.


Valantatekniikasta ei löytynyt tietoja, joten päätimme tutkia, millä tavalla pystytään valamaan pronssikirves. Hankimme Nunnanlahdesta Suomen Vuolukiveltä tasalaatuista vuolukiveä ja Reino Mattila ryhtyi työhön. Hän veisti muotin aidon pronssikirveen mukaan. Ratkaistavana oli monta pulmaa ja totesimme, että tuskin vastaavaa koetta oli kukaan aikaisemmin tehynyt sitten esihistorian. Tutkija Nina toimi assistenttina, etsi kirjallisuudesta tietoja ja dokumentoi työvaiheet yksityiskohtaisesti kirjoittaen lopuksi vuosikirjaan  (ABOA 1985, Turku 1987) ansiokkaan artikkelin.


Kukaan ei oikein uskonut, että vuolukivimuotti kestäisi tuhannen asteen lämpötilan, mutta saimme turkulaisen valimon yhteistyöhön. Valanta oli jännittävä tapahtuma, niin jännittävä, että tehtävänäni ollut tapahtuman dokumentointi epäonnistui ja valantaprosessista tuli otetuksi vain muutama valokuva. Valantatulos oli kuitenkin vakuuttava ja olimme ylpeitä saatuamme aikaan melkein aidon pronssikautisen kirveen, joka on nykyään nähtävissä linnan näyttelyssä. Pronssiesineiden lisäksi näyttelyssä on esillä maanviljelyksen saapumisesta kertova piistä valmistettu sirppi, jota on väitetty myös lihaveitseksi. Se on aito esihistoraillinen esine, ei meidän valmistamamme.


Pronssikauden selvimpiä merkkejä ovat hiidenkiukaat ja niin päädyimme rakentamaan pieneen esilinnan huoneeseen hautaraunion. Valitsimme dioraamaan esimerkkiraunioksi Liedon Kotokallion hiidenkiukaan. Vaelsimme porukalla hiidenkiukaalle kuvittelemaan, miltä maisema näyttikään yli 3000 vuotta sitten. Korkeuskäyriin tutustuminen antoi viitteitä siitä, että vain korkeimmat vaarannypyt pistivät ylös merestä. Vainajia kunnioitettiin rakentamalla hautaraunio korkeimmalle kukkulalle, lähelle aurinkoa. Tutkimuksissa on havaittu hiidenkiukaan sisältävän useita sisäkkäisiä kivikehiä, jotka on tehty aina uuden polttohautauksen yhteydessä, samalla kivikumpu laajeni ja sai korkeutta.


Pronssikautisen hautaraunion kokoaminen painavista kivenmöhkäleistä näyttelyhuoneen lattialle epäilytti, joten kalliopinta ja osa kivilatomuksesta rakennettiin maalatuista styrokslohkareista. Kivikehän sisälle laitettiin hautaraunion aidot löydöt, jotka ajoittuvat 1200 e.Kr.: pronssitiakri, rullapäinen koruneula, palanut luuesine ja luujäännöksiä poltetusta vainajasta. Onkohan siellä kaikki nuo esineet, en muista, täytyy käydä tarkastamassa asia? Muistelen, että ainakin palanut luuesine puuttuu.


Pronzezeit (1300-500 v.Chr.)


Das Diorama der Ausstellung zeigt die für die westliche Bronzekultur Finnlands tüpische Grabform, das Steinhügelgrab. Dieses Grab wurde nach der Grabruine auf der H¨gel Kotokallio in der unweit von Turku liegenden Gemeinde Lieto rekonstruirt. Die Grabruine datiert aus dem 13. Jahrhundert.


Die Feuerbestellung verallgemeinerte sich in der Bronzezeit. Die verbrannten Knochen wurden auf dem Felsen ausgebreitet und mit einem Steinhaufen bedeckt. Die Gräber wurden im allgemeinen am Gewässer, in Höhenlagen, aufgebaut.


Neben dem Fischen und Jagen begann man in der Bronzezeit Viehzucht und einigermassen auch Ackerbau zu betrieben. Davon zeugen die Feuersteinsicheln.


Die Zeit wurde nach dem ersten vom Menschen gebrauchten Metall, der Bronze, benannt. Metallgegenstände aus jener Zeit wurden in Finnland vergleichweise selten gefunden. Dies ist darauf zurückzuführen, dass Bronze eine wertvolle Importware war. Auch in Finnland wurde das Giessen des Metalls bekannt, so dass die zerbrochenen Gegenstände verschmolzen und neu gegossen werden konnten.


Nina Lepokorpi: Casting Bronze Axes


Interest in the techniques of casting axes in the Bronze Age was aroused when the first prehistoric exhibition of basic exhibits from Turku´s history was being planned. The exhibition was opened to the public in the Castle of Turku in 1985.


Finds associated with Bronze Age casting in Finland are limited to moulds and smelting pots. Many moulds made of soapstone for casting axes have been found in eastern and northern Finland but no study has been made of the casting technology. It was decided to try to determine the process by means of experimental archaeology.


For the experiment a soapstone mould in two parts was constructed and in it a core section made of casting sand with pouring spouts and casting channels. The actual casting was done in a forge. Apart from one or two details the final result was satisfactory.


To obtain the answer to certein quations arising out of the ecperiment futher study is needed. It sould be interesting to try out different ways of casting the axes, for example, by casting with the core section but without the pouring spouts and casting channels or without the core section altogether. Attemps mights also be made at casting using some other core material than clay and sand, which proved to be practical. (Vuosisata vuolukiveä, A Century of Soapstone 1893-1993, 1993)




maanantai 21. syyskuuta 2009

Turun linnan tulipalo 1980



Turun linnan vanhassa osassa syttynyt tulipalo tuhosi esilinnan sisäosat julkisivun puolelta kokonaan viime yönä. Savu ja vesi täydensivät hävitystä.

Tulipalo aiheutti aineellisia, mutta ei korvaamattomia historiallisia vahinkoja, sillä parhaillaan peruskorjattavana olevasta linnansiivestä oli kaikki arvokaa museoesineistö kuljetettu talteen. Linnan uudelle, jo restauroidulle osalle ei aiheutunut vahinkoja.

Kello yhden jälkeen syttynyt tulipalo saatiin taltutetuksi aikaisin aamulla. Uusi palomuuri pelasti linnan täydelliseltä tuholta. Palon syttymisen syytä ei vielä tiedetä. (Ilta-Sanomat 7.3.1980.)


Turun linnan esilinnan tulipalosta tulee ensi vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Niinkuin uutisesta luitte, linnan kaupunginpuoleinen osa oli peruskorjattavana ja sen vuoksi museohuoneet oli tyhjennetty esineistä ja tyylihuoneiden tapetit kääritty museon varastoon. Vaurioita kärsivät lähinnä Turun linnan puurakenteet ja seinäpinnat.


Brahen sali ja vieressä olevat kustavilaiset huoneet olivat tuhon omia. Viimeinenkin kulmaus vuonna 1599 maalatusta ornamentista paloi samoin kuin viereisten huoneiden 1700-luvulta peräisin olleet viivaornamentit. Maalaukset oli dokeumentoitu tarkasti, joten ne voitiin palauttaa entiseen asuunsa yksityiskohtia myöten. Brahen salin ornamentin maalauksen suoritti Anu Hiltunen.


Rokokoosalin kaakeliuunin laatat halkeilivat. Konservaattorin töitä hoitaneet Reino Mattila ja Juha Stenberg kunnostivat uunin ja valmistivat muutaman kopiokaakelin pahoin vaurioituneitten tilalle. Myös kangaskatto piti puhdistaa perusteellisesti.


Ahrenbergin huoneen kattorakenteet tuhoituivat, sillä niitä ei oltu irroitettu korjaustöiden ajaksi, kuten paneeleja, jotka onneksi säästyivät. Kattorakenteita ei enää pystytty toteutamaan samalla pieteetillä kuin millä alkuperäiset oli tehty.


Valokuvia katseltaessa huomattiin Ahrenbergin huoneessa aikanaan olleen pullonpohjalasi-ikkunat, jollaisia kukaan meistä ei ollut nähnyt. Vahtimestari Kyllikki Virtanen muisti, että hän oli huomannut jossain kaupungin varastossa olevan kasaan taitettuja ikkunoita, jotka oli valmistettu pyöresitä lasinpalasista. Saimme tomuiset nyytit tarkasteltavaksi ja totta tosiaan, ne olivat Ahrenbergin huoneen ikkunat, jotka oli koottu värittömistä ja värikkäistä pyöreistä ja kulmikkaista lasesta. Ensimmäisessä museohuoneessa ikkunat olivat vaatimattomammat. Lasifirma laittoi uudet lasikiekot rikkoontuneiden tilalle ja korjasi juotokset. Vanhat pullonpohjalasit erottuvat uusista sileistä lasikiekoista, koska niissä on kohouma keskellä.


Päättelimme, että koristelliset lasi-ikkunat oli evakuoitu sodan aikana turvaan, joka olikin järkevää, sillä esilinnan koillisosaa vaurioitui pommituksissa. Sotien jälkeen pullonpohjalaseista valmistettuja ikkunoita ei ollut laitettu paikalleen, vaan ne saivat odottaa varaston kätköissä uutta tulemistaan yli 40 vuotta.


Ahrenbergin huoneen ikkunasyvennyksen kasviornamentit maalasi Reino Mattila ja kiitteli mielessään, että oli tehnyt niin perusteellisen dokumentointityön ennen perustyön aloittamista. Ahrenbergin takka oli palanut huonoon kuntoon ja sen Reino muurasi entistä ehommaksi.


Tulipalon syy ei tainnut koskaan selvitä. Linnan edustalla ei ollut työmaata eristävää aitaa, joten rakennustelineille saattoi päästä kiipeämään joku ketterä ulkopuolinen ja aiheuttaa palon. Siihen aikaan ei työmaallakaan ollut ehdotonta tupakointikieltoa.


Mikäli palomuuri ei olisi pysäyttänyt roihua, olisi osa museon arkistoa joutunut tulen ruuaksi ja myös koko Linnankadun puoleinen siipi olisi palanut. Siinä olisivat menneet minunkin vaatimattomat muistiinpanoni parin vuoden ajalta. Tulipalon aikana Linnankadun puolella asuneet talomies ja vahtimestari raahasivat kotiensa tavarat ulos, kun näytti siltä, ettei paloa saada rajoitetuksi. Talonmiehellä riitti moneksi päiväksi kantamista, jotta sai muutamassa tunnissa kiidättämänsä huonekalut ja muun irtaimiston takaisin kotiinsa kolmanteen kerrokseen.


Turun linnan tulipalosta kerrottiin uutislähetyksessä, mutta taisin saada puhelinsoiton kollegalta heti aamusta. Kyllä siinä maidoneritys hetkeksi tyrehtyi äitiyslomalaiselta, niin karmea uutinen se oli.


Kuvat puhukoot puolestamme




Kissanpennut runsaan kahden viikon ikäisinä. Ylhäältä lukien Viiru, Partanen, Ernesti ja Mustapippuri. Kuvat otti Aila.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Ukin neuloma matto



Ukin neuloma matto on tehty kolmessa osassa, sillä neulomus kävi painavaksi, kun paksusta langasta tehdyllä matolla alkoi olla pituutta yli metrin. Mummo pyydysti tipahtaneet silmukat ja valvoi, että raidat tulivat oikeaan kohtaan. Jos tekeillä oli villapusero, silloin mummon piti tehdä kavennukset ja joustinneuleet.


Ukki ja mummo olivat käsityöihmisiä. Mummo neuloi villasukkia ja teki revinnäistöitä ynnä muuta. Ukki neuloi pitkillä vahvoilla neulepuikoilla suoraa neuletta, mutta myös nurjat silmukat hän osasi tehdä.


Ukki oli sairastanut kolmekymppisenä espanjankuumeen ja silloin meni entuudestaan likinäköisistä silmistä näkökyky tykkänään. Toimeliaana ihmisenä hän keksi monenlaista tekemistä. Neuloessaan hän istui kiikkutuolissa ja kuunteli radiota. Mummo luki hänelle päivittäin ääneen Karjalaisen ja Uuden Suomen ja myös muut perheenjäset saivat kuulla uutiskatsauksen siinä sivussa.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Nuket kertoivat linnan historiaa


Nukketeatterilla oli myynnissä oheistuotteena mm. paitoja.


Brinkkalan Ullakkogalleriassa on "Unia ullakolla", suomalaisen nukketeatterin satavuotistaipaleen kunniaksi tehty näyttely ja samalla sen on Kitta Saran 25-vuotistaiteilijajuhla. Työni sivusi 1980-luvun puolivälin jälkeen nukketeatteria, kun Kitta toetutti Daniel Hjortista kertovan nukketeatteriesityksen Turun linnaan. Ohjaajana toimi virolainen Rein Agur. Virossa nukketeatteri oli jo ottanut paikkansa, Tallinnan vanhassa kaupungissa oli useakin nukuteatteri.


Daniel Hjort-esitys pohajutui Weckselin näytelmään, joka kertoo nuijasodan loppuun liittyvistä tapahtumista. Aihepiiri sopi hyvin Turun linnaan, jossa tapahtui runsas 400 vuotta sitten sodan loppunäytös, jonka Albert Edelfelt kuvasi maalauksessaan Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuonna 1878. Maalauksessa vasemmalla on nuori Daniel Hjort, jolla kenties oli oma osuutensa sodan loppuratkaisuun. Wecksel oli nuori mies kirjoittaessaan menestysnäytelmän, sitten hän sairastui ja vietti loppuelämänsä 45 vuotta Lapinlahden mielisairaalassa.


Nukketeatterin tuominen Turun linnaan aiheutti vavistusta perinteiseen museotoimintaan tottuneiden joukossa, vaikka esitystä sinänsä pidettiin tasokkaana. Vierastettiin myös nukketeatteria aikuisille tarkoitettuna taiteena. Daniel Hjortissa ei leikitty pienten nukkien kanssa, vaan historian henkilöt olivat ihmisen kokoisia, vahvapiirteisiä, rumia tai rumankauniita. Teatteriesitykseen saattoi sitä paitsi sisältyä Sanoma. Keskiajallakin valaistiin pyhimyslegendoja ja poliitiikan kiemuroita nukketeatterin keinoin. Kenties Turun linnassakin.


Kitta oli ainakin kymmenen vuotta aikaansa edellä, mutta kenties hän tasoitti tietä tuleville taiteentekijöille Turun linnassa. Ohjaaja Rein Aguria kuunnellessani sain vaikutelman, että ajatus Viron itsenäisyydestä eli vahvana kulttuuripiireissä.


Onnittelut nukketeatterille ja Kitta Saralle!


Ullakkogalleria

Brinkkala, 3. krs. Vanha Suurtori 3, 20500 Turku, Avoinna ti – pe klo 12 – 19, la – su klo 11 – 17, Vapaa pääsy


maanantai 14. syyskuuta 2009

Ernestin ensisilmäys maailmaan



Yläkuvassa emokissa Purkka ja pennut Partanen (vas.), Viiru, Ernesti ja Mustapippuri. Alakuvassa Ernesti. Valokuvaaja Aila.

Ernesti on vajaan kahden viikon ikäinen. Silmät avautuivat toissapäivänä, juuri siilloin kun tuleva kissaemäntä ja -isäntä kävivät tapaamassa pienokaisia. Ennen ristiäisiä nimitimme tätä kissaa Henkseliksi, koska sillä on henkselit.


Purkka-äiti synnytti neljä kissalasta. Kaikki pennut ovat mustavalkoisia, mutta ne erottaa toisistaan helposti, sillä jokainen niistä on yksilöllinen. Kissat ovat polydactyl-kissoja eli niillä on yllättävän paljon varpaita. On odotettavissa, että ne kiipeävät vähän ajan päästä seinää pitkin kattoon, ylittävät suon uppoamatta, kiipeävät tarvittaessa laivan purjeisiin ja kirvoittavat lähiympäristössä taivaltavat ihmiset ennennäkemättömään kirjoitusvireeseen.

Kissan tuleva emäntä risti pienokaisen Ernstiksi (vai oliko se Ernesti) Hemingwayn mukaan. Kirjailija oli erityisen kiintynyt monivarpaisiin kissoihin, joita juoksentelee nykyisinkin hänelle omistetuissa museoissa.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Tilattu voitto


Elämää Portsassa vuonna 1989.

Ystäväni soitti pikaisen puhelun ja kertoi olevansa uupunut. Iltalehdessä oli kilpailu, jossa valitaan Suomen hauskin perhekuva. Nyt piti ottaa kuva, jotta perhe pääsee palkintomatkalle Haikon kartanoon. Minulla oli kova hammassärky, mutta läksin saman tien valokuvausreissulle.


Raahasimme rekvisiittaa talon nurkalle, jo ennestään kulmauksessa oli viritettynä pyykkinaru pyykkeineen. Ei siinä sen enempää tarvittu kuin saada perheenjäsenet kokoon. Misu-kissakin pääsi mukaan ja lintuhäkki, jossa ei ollut lintuja. Näkyykö kuvassa koira, en ole ihan varma. Piegga (saamen kieltä, tarkoittaa tuulta) taisi tulla taloon vasta muutama vuosi myöhemmin. Lehden rasteri pilaa teknisesti hyvän kuvan, vaikka hitusen alivalottunut dia oli.


Niin sitten ottamani kuva voitti ja perhe pääsi viikonloppulomalle runsaitten ruokapöytien ääreen. Auto hajosi matkalla. Ei viikonloppu täyttä lepoa perheenäidille ollut ja siitä toipuminenkin vei aikansa, mutta muistot kahdenkymmenen vuoden takaa ovat hilpeitä. Kun kuva julkaistiin (Iltalehti 25.11.1989), Berliinin muuri oli jo murtunut.

Keisarit tulivat kotiin


Viime käynnilläni Pohjois-Karjalassa kävin tutustumassa Keisarien aika Suomessa-näyttelyyn Nunnanlahdessa, sillä en ollut nähnyt näyttelyä valmiina. Toteuttamani osastokin täydentyi vasta näyttelyn avajaisia edeltävänä päivänä Ortodoksisesta kirkkomuseosta lainatulla kauniilla ikonilla ja olin silloin jo Turussa. Avajaisjuhlallisuudet jäivät kokematta.


Keskustelin äitini kanssa keisareista. Hän kertoi heistä kuin tuttavistaan ja sitten totesi kertomansa olevan "vain perimätietoa, ei näitä ole kirjoista luettu". Hänen keisari Nikolai II: n halllituskautena syntynyt äitinsä oli tarinoinut keisareista lapsilleen. Mummo oli kuullut juttuja omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan. Niinhän se menee vai meneekö se enää.


Keisarien aikaan tuli uusi ulottuvuus, kun muisti esiäitien ja esi-isien oleen Alksanteri- ja Nikolai-ruhtinaitten alamaisia. Jopa vitrinien sisältö puhuttelee enemmän, jos miettiin sukulaisten elinolosuhteita.

VITRIINI 7

1. Painotuote: Biblia vuodelta 1887. Yksityiskokoelmat. (Raamatussa on värikuva, joka esittää joulun tapahtumia)
2. Kirkon kynttelikkö. Juuan ev.lut. seurakunta.
3. Pyhän ristin ylentämisen ikoni 1800-luvun alusta. Valamon luostari.
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Kuopio. OKM 1641. Juuan Pyötikössä
oli Venäjältä paenneiden kreikkalaista uskoa tunnustavien eli
staroverien luostariyhteisö, joka perustettiin 1840-luvulla. Luostarissa
elettiin viljelyllä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Katovuosina luostarista
jaettiin Venäjältä saatua viljaa kyläläisille. Jäljellä on kiviaidan ympäröimä
luostarin kalmisto. Paikalle rakennettiin tsasouna 1977. (Mummoni muisti, kuinka luostarista oli katovuosina annettu kyläläisille viljaa ja suolaa, Venäjältä tuotua.)
4. Painotuote: Rippi- ja Herran ehtoollisen Kirja. Turussa 1843.
Yksityiskokoelmat.
5. Painotuote: Suomalainen Virsikirja. Suomen Suurruhtinaanmaassa.
Hämeenlinnassa 1890. Yksityiskokoelmat.
6. Painotuote: Tuomas Wilcocks´in Kalliit Hunajan Pisarat eli Lyhykäinen
varoitussana kaikille Pyhille ja syntisille. Tampereella 1896. Juukaseuran
arkisto. Englantilaisen Wilcox´in (1549-1608) teos suomenettiin
1779. Kirjalla oli ratkaiseva merkitys körttiläisen herätysliikkeen eli
herännäisyyden johtajan Paavo Ruotsalaisen ( 1777- 1852) uskonnolliselle
kehitykselle. Ruotsalaisen saarnamatkat ulottuivat myös
Juukaan. Hän sai suruviestin poikansa kuolemasta seuroihin Nälkömäelle. (Ukkini oli körtti.)
7. Painotuote: Ohjesääntö Yleiselle Vaivaishoidolle Juuan kunnassa.
Kuopio 1897. Juuka-Seuran arkisto.
8. Vaivaiskassan rahalipas. Juuan ev.lut. seurakunta.
9. Lapsen kenkä. Yksityiskokoelmat.
10. Vaivaiskassan kirjanpitoa vuodelta 1861. Juuka-Seuran arkisto.

Anteeksi yleisö, sählään tässä, vitriinin selostukset ovat kahdessa paikkaa.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Kimalaisten koti


Ajoin ruohonleikkurilla mantukimalaisen (Bombus lucorum) kodin kumoon, siitä puolisoni raportoikin omilla poluillaan. Asukkaat aloittivat korjaustyöt välittömästi, mutta keko jäi törröttämään avaralle paikalle, sään ja vihollisten armoille. Niinpä laitoin taloon suojarakennelman, taitekaton. Käyn tervehtimässä kimalaisia lähes joka päivä, ne eivät enää edes välitä kömpiä ulos mökistään.

Joskus epäilen koko populaation kuolemaa ja silloin otan katoksen pois ja tönin pesää, johon johtaa usea sisäänkäyntireitti. Keosta kuuluu vähän samanlainen ääni kuin heitettäessä vettä kiukaalle, sssssssssh. Huokaan helpotuksesta, hunajakaukalo täyttyy, kuningatar lepäilee divaanillaan ja valmistautuu talviunille. Mitenkäs niille työläisille ja kuhnureille käykään? Onko pesä yksivuotinen? Saammeko kesäasukkaat pihaamme myös ensi kesänä?

Sirkuksen aitiopaikalla


Yläkuvassa sirkustaiteilija Edit Klenbarth ja "Henrico", Sirkus Finlandia PR-päällikkö Björn Gammals. Alakuvassa pellet Billy ja Karlo. Viimeksimainittu horjahtelee korkeuksissa.

Edit puhuu kunnioituksella jongleerauksesta. Jonglöörin täytyy olla äärimmäisen keskittynyt ja rentoutunut yhtä aikaa, muuten esitys ei onnistu. Edit muistaa, millaista se oli. Hän esiintyi vuosia jonglöörinä silinterihattujen, keilojen ja sikarilaatikkojen kanssa jouduttuaan jättämään apinat, koirat, hevoset ja kyyhkyset pois ohjelmistostaan. Oli helpompi kulkea esiintymiskeikoilla laukkuun mahtuvien välineiden kanssa kuin reissata apinan tai hevosen kanssa. Eläinten salakuljettaminen hotellihuoneeseen ja kaurojen tilaaminen aamiaiseksi on epätavallista sirkusmaailmassakin. Niinpä Edit jätti eläinnumerot ohjelmistostaan ja pakkasi matkalaukun.

Tietysti jos jonglöörin keilat alkavat putoilla turhan usein, voi ryhtyä klovniksi, mutta saattaa se tietysti esiintyjälle olla aikamoinen harppaus, kun epäonnistuminen on aikaisemmin tuottanut tuskaa, pellenä ollessa sen kuuluu tuottaa iloa. Esiintyjillä on onneksi aina yleisö puolellaan. Jos jonglöörin pallo lipsahtaa maneesiin, yleisö antaa sen välittömästi anteeksi ja suosionosoitukset ovat valtaisat, kun temppu lopulta onnistuu. Joskus lipsautukset ovat tahallisia, joskus eivät. Maailman huippuartistitkin ovat ihmisiä, vaikka sitä joskus on vaikea uskoa.

Ei se kuitenkaan mene niin, että taiteilija menettäessään otteensa johonkin sirkuksen taitolajiin, tipahtaa mukavasti jaloilleen ja jatkaa uraansa klovnina. Klovneria on yhtä vaativa laji kuin mikä tahansa taiteenlaji sirkuksessa. Pelle kerää sympatiat puolelleen olemalla hölmö, naurettava ja liikuttava yhtä aikaa. Joskus esityksissä pellestä saattaa kuoriutua akrobaatti tai sirkusprinsessa parinsa käsivarsille.

Tällä kertaa jonglööri roihusi, sillä taiteilija työskenteli tulikeppien kanssa ja sen sai tuntea kaikilla aisteilla.
Antti Suniala on opiskellut Turun taideakatemiassakin, hänen hahmossaan yhdistyy sopivasti suomalainen renkipoika ja ranskalainen keikari. Hänet voi vielä tavata missä vain maailman maneeseilla tai Euroviisujen pyronumeron vetonaulana.

Tämänvuotisen Sirkus Finlandian ohjelmissa klovnit, kuten muutkin esiintyjät sirkustirehtööristä lähtien tulivat luontevasti lähemmäksi yleisöä, siinä oli sitä interaktiivisuutta. Yleisön joukosta otettiin yllätysesiintyjiä, kuten asiaan kuuluu, ja heistä tuli tähtiä siinä missä oikesta sirkustaiteilijoista. Aplodit heille.

Vaikka en olekaan korkeanpaikankammoinen, trapetsitaiteilijoitten suoritukset huimaavat. Onneksi nykyään ovat turvavaijerit käytössä, muutoin ummistaisin silmäni esityksen ajaksi tai keskittyisin popcornien syömiseen tai hautautuisin naamani hattaraan. Turvallisuudesta ei kannata missään tapauksessa tinkiä, sillä vaaran viehätystä saa kokea riittämiin taiteilijan työskennellessä ääriolosuhteissa.
Timolin Sisters, Mongoliasta tulleet taiteilijat, saivat yleisön kohahtamaan spontaanisti ja huokaamaan helpotuksesta, kun neitoset laskeutuivat ohjelman lopuksi ehjänä alas.

Tuli yhtäkkiä mieleen laulu, joka ei kerro vain sirkuksesta, vaan se kertoo elämästä:

Hon svävade som tynglös,
Hon dansa´ som i trance.
Det var så obeskrivligt vackert,
att vi förstor, att det är sant,
att man kan trotsa alla lager,
att man kan bryta alla band
och att det inget finns i världen,
som en mänska inte kan.

M
utta laulun loppua en kerro, en voi.

Eläinesityksissä oli mukana merileijonia, kissoja, hevosia ja poneja. Ratsastusnumeroa ei olllut. Aikoinaan ratsastusnumerot olivat sirkuksen perusohjelmistoa ja ilman hevosia ei koko sirkusta olisi syntynyt. Uljaat lipizzanit noudattivat dressöörin ohjeita. Muidenkin kuin hevostyttöjen suunnalta kuuluu huokauksia. Editille hevosten kanssa työskentely on tuttua, sillä hän oli Ballerina auf dem Pferd, Balleriina hevosen selässä. Hänen ohjelmistonsa nimi oli Parforce.

Merkileijonien tuomisesta sirkukseen olen ollut joskus närkästynyt, mutta minulle on vakuutettu, että nämä eläimet nauttivat esiintymistä. Merileijonat ovat luonteeltaan kuin koirat, haluavat totella isäntäänsä ja hullaantuvat aplodeista. Kissat tuskin ymmärtävät esiintyvänsä, sillä esitykset sujuvat niiden ehdoilla. Meidän kotikissamme osaavat tehdä samat temput, mutta saada ne tekemään tietty temppu tiettyyn aikaan olisi mahdotonta. Kissojen kanssa työskentelevässä artistissa täytyy itsessäänkin olla kissaa aivan kuin notkeassa
Darjassa olikin. Kussakin eläinryhmässä kuuluu olla klouvnieläin, se tomppeli, joka mukamas ei ymmärrä tehdä mitään oikein tai on uppiniskainen. Sitten paikalle ilmaantuukin söpöläinen, joka korjaa ohjelmanumerossa koko potin.

Sirkuksessa pidetään hyvää huolta eläimistä, sillä luontokappaleet toimivat maneesilla sitä paremmin, mitä hyväkuntoisempia ja pelottomampia ne ovat. Eiköhän esiintyminen tuota joillekin eläimille myös iloa ja temppujen oppiminen on joillakin verissä. Olen tavannut yhden sekarotuisen kotikoiran,
Pönnin, joka olisi aivan hyvin voinut esiintyä sirkuksessa. Temppujen kouluttajana oli ystäväperheen poika, joka nautti lemminkinsä esityksistä yhtä paljon kuin koulutettavakin.

Polkupyöräfanina yksipyöräisillä ajavat akrobaatit kuuluvat suosikkiohjelmistoihini ja tällä kertaa metrien korkeudessa taituroivat neitoset, jotka olivat siroja kuin kiinalaiset posliiniastiat. Taustalla seisoi kimonopukuinen avustaja, jonka tehtvänä olisi poimia pudonneet astiat, mikäli sellaisia olisi kieriskellyt lattialla. Tai sitten hän rukoili, että viisikko pysyisi yläilmoissa. Varsinaista pyöräilyä tai vanteilua oli Konstantin
Mouravievin esitys, josta voivat ottaa oppia kaikki laihdutuskuurilaiset. Esityksen lopussa on opetus.

Usean ohjelmanumeron lopussa oli yllätys. Kun oli jo taputtanut kämmenensä kipeiksi, seurasikin vielä jotain henkeäsalpaavaa tai vitsikästä. Onneksi tirehtööri
Carl Jernström Junior, sirkustirehtööri, ymmärsi varoittaa etukäteen, jotta heikkohermoiset osastivat vetää takin korviin, jos vuorossa oli jotain luihin ja ytimiin käyvää.

Azerbaijasta tullut taiteilija
Araz Hamzayev on uskomaton kautsukki. En kerro enempää.

Sirkus Finladian esityksissä korostuu taiteilijoiden osaaminen. Valaistus on suunnattu niin, ettei mitään jää arvailujen varaan. Orkesteri, joka koostuu pääasiassa puolalaisista muusikoista, lataa täysillä jännitykseen. Minusta musiikki ei ollut liian voimakasta, niinkuin joskus on ollut, tai sitten kuuloni on heikentynyt. Kultaisen harmonikan vuonna 2005 saanut
Anne-Mari Kanniainen lumosi alussa ja lopussa ja tuliesityksen aikana. Hummani hei oli aika hauska veto sirkuksessa.

Ohjelmisto oli koottu kaiken ikäisille sopivaksi. Kun trapetsilla oli menossa tarkka paikka, musiikkikin oli vaimentunut, takaani kuului kirkas lapsen ääin: "Eikö se pelle tulekaan?" Ei lapsen tarvinnut kauaa odottaa, kun pelle sitten tuli.

Ihan hyvin voisin kuvitella Editin esiintyvän sirkuksen maneesilla jongleeraamassa ja steppaamassa. Se ei tosin häneltä ihan helposti onnistu kaksiteholinsseillä varustetut silmälasit päässä, mutta yleisö antaisi varmaankin lähes kahdeksankymppiselle balleriinalle anteeksi, jos muutama pallo sattuisi karkaamaan omille teilleen.