Me niin haluaisimme, että Kaarina Maununtyttärestä (n. 1550-1612) olisi säilynyt muotokuvia. Hän oli sentään Ruotsin ja samalla silloisen Suomen kuningatar 87 päivän ajan. Aikaisemmin sitä haluttiin kai vielä enemmän, kun Ruotsissa tuntemattoman naisen muotokuvaan joku maalasi nimen Catarina Månsdotter. Kyseessä on ilmeisesti kuningas Eerik XIV:n siskon Elisabethin muotokuva. Ei sekään satavarmaa ole. Kun Kaarina muutti 13-vuotiaana Tukholman linnaan, tuli hänestä tämän Elisabetin hovineito ja sitten hetimiten Eerikin jalkavaimo. Avioliitto solmittiin viisi vuotta myöhemmin. Toki Kaarina Maununtyttärestä on haluttu tehdä myös supisuomalainen, mutta tuon asia joudun korjaamaan enää vain noin kerran vuodessa.
Turun Tuomiokirkossa Kankaisten kappelissa on Kaarina Maunutyttären sarkofagi (Theodor Decker 1867), joka on tehty mustasta belgialaisesta marmorista. Jalustaan kivet on louhittu turkulaisesta kivestä, Kerttulinmäestä.
Samaisen kuorin seinällä on Kaarina Maununtyttären hiekkakivinen reliefi. Alunpitäen Kaarina Maununtyttären kivinen muotokuva on ollut ilmeisesti pitkällä pituuttaan arkun päällä P. Laurin kuorissa (myöh. Tottien kuori). Arvelen, että se on ollut kokovartaloreliefi, joka sitten rikkoontui tuomiokirkon palossa 1700-luvulla. Sarkofagin valmistuttua se sai paikkansa Kankaisten kappelin seinältä.
Joudun tuottamaan pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen, kun kerron reliefin olevan ainoan tunnetun Kaarina Maununtytärtä esittävän muotokuvan. Mutta eikös se ole hienoa, kun kuva on Turussa eikä Tukholmassa.
Ai niin, onhan vielä piirrokset, jotka Eerik tuhersi vankeusaikanaan nokisella tikulla kirjan marginaaleihin. Ketäpä muuta ne esittäisivät kuin Kaarinaa.
lauantai 27. helmikuuta 2010
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Postikortit 3 - Martta Wendelin
Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kalevala 2: 191 - 196
Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
Kalevala 2: 296 - 300
Läksi jänis juoksemahan,
Pitkäkorva piippomahan,
Kalevala 4: 405 - 408
Otti vaattehet valitut,
Pukehensa puhtahimmat;
Kalevala 10: 237 - 240
Lauloi kuusen kukkalatvan,
Kukkalatvan, kultalehvän;
Kalevala 10: 33 - 38
perjantai 19. helmikuuta 2010
Paastoan
Tuhkakeskiviikosta alkaen olen paastonnut ja nyt jo tuntuu hyvältä. Paastoamiseen kuuluu mielen puhdistaminen, jota täydentää ruokavalio, ruokavalio, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. En nyt mitään ihmeitä ala tässä kertomaan, onhan menossa vasta neljäs päivä. On melkein noloa kirjoittaa aiheesta, kun edelleen syön vain sitä mikä maistuu hyvältä. Olen syönyt paastotessani esimerkiksi lakritsapiippuja. Jo pitkään olen useimmiten valinnut Luomua. Vaikka hinta joskus kirpaisee, olen päättänyt syödä vähemmän. Taas nolottaa kirjoittaa tästä. Ehkä jonain päivänä pelastan maailman syömällä vain levää.
Vierailin muutama vuosi sitten hyvin hoidetulla turkistarhalla. En halua puhua siitä mitään. Muistan yhden eläimen silmät, kun se katsoi minua. Tästäkin aiheesta minulla olisi paljon kerrottavaa. Miksi minun pitää sulkea niin paljon sydämeeni. Näen silmät aina uudelleen ja uudelleen. Halusin painaa naamani sen turkkiin, en pukea sitä ylleni.
Voisin nousta barrikaadeille monen asia puolesta. Osallistuin nuoruudessani mielenosoituksiin. En seurannut politiikkaa, toimin pelkästään tunteeni mukaan. Ei minua koskaan pistetty putkaan, mutta porttikiellon johonkin uudistettuun hotelliin sain. Poikani ensimmäinen lause oli: "Puistot ovat kaupungin keuhkot."
Minusta on sykähdyttävää, kun joku, jolle nauretaan voittaa. Olen katsonut Susan Boylen laulun monta kertaa. Hurmaannun maailmanvalloituksesta. Toivon koko ajan, että hyvät asiat voittavat. Miksemme kaikki voisi päättää ikuisesta rauhasta, ei koskaan sotaa. Mikseivät maailman naiset voisi liittyä yhteen ja lopettaa sodat.
Helppo on puhua rauhasta, kun ympärillä on vain kehrääviä kissoja. Helppo on puhua ruokavaliosta, kun maha on täynnä.
Vierailin muutama vuosi sitten hyvin hoidetulla turkistarhalla. En halua puhua siitä mitään. Muistan yhden eläimen silmät, kun se katsoi minua. Tästäkin aiheesta minulla olisi paljon kerrottavaa. Miksi minun pitää sulkea niin paljon sydämeeni. Näen silmät aina uudelleen ja uudelleen. Halusin painaa naamani sen turkkiin, en pukea sitä ylleni.
Voisin nousta barrikaadeille monen asia puolesta. Osallistuin nuoruudessani mielenosoituksiin. En seurannut politiikkaa, toimin pelkästään tunteeni mukaan. Ei minua koskaan pistetty putkaan, mutta porttikiellon johonkin uudistettuun hotelliin sain. Poikani ensimmäinen lause oli: "Puistot ovat kaupungin keuhkot."
Minusta on sykähdyttävää, kun joku, jolle nauretaan voittaa. Olen katsonut Susan Boylen laulun monta kertaa. Hurmaannun maailmanvalloituksesta. Toivon koko ajan, että hyvät asiat voittavat. Miksemme kaikki voisi päättää ikuisesta rauhasta, ei koskaan sotaa. Mikseivät maailman naiset voisi liittyä yhteen ja lopettaa sodat.
Helppo on puhua rauhasta, kun ympärillä on vain kehrääviä kissoja. Helppo on puhua ruokavaliosta, kun maha on täynnä.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Tutkimusta
Olen selviytynyt pitkään kestäneestä lomastani, joka sisälsi talkoovapaan, vuosiloman ja ylityövapaita. Edessä on multimediatekstien tuottamista, keskiaikatapatuman suunnittelua, opastuksia ja mitä sitä nyt olikaan tulossa. Ensi kuun puolivälin jälkeen alkaa Tatu ja Patu-näyttelyn purkaminen ja samassa yhteydessä sisustan tyhjillään olevan näyttelyhuoneen niin houkuttelevaksi, että se suorastaan imaisee museovieraat Turun linnan esilinnan puolelle. Viime vuoden vuosikertomus on osaltani toistaiseksi tekemättä, sillä minähän en ole ollut töissä kahteen kuukauteen.
Viime vuotisten muuttojen jäljiltä on työhuoneeni edelleen täynnä pahvilaatikoita, jotka sisältävät yli kolmenkymmenen vuoden aikana kertyneitä papareita. Olen jostakin lukenut, että työpöydän hyvä järjestys osoittaa asioiden olevan järjestyksessä myös pöydän haltijan päässä. Minä työnnän sotkut syrjään pöydältä, raivaan sopivan kokoisen tilan tutkimustyötä varten ja unohdan ne sotkut. Joskus kyllä ottaa hermoon tai oikeastaan aika usein. Minulla pitäisi olla sihteeri.
Meidän kissamme pääsivät tutkimukseen mukaan. Kirjaamme muistiin kaikki saaliit, jotka Purkka, Viiru ja Pippuri kantavat kotiin. Pakkasten takia kissat ovat melkein aina sisällä eivätkä muutenkaan mene portaita pitemmälle, kai ne pelkäävät nurkissa hiippailevaa kettua. Tämän vuoden puolella ei ole tullut yhtään raatoa sisälle, joten yliopistolta tullut kyselylomake on edelleen tyhjä. Olen melko varma, etteivät kissamme kunnostaudu jatkossakaan metsästäjinä, josta oravakin iloitsee.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Taas vähän sirkusta
Nina pääsi kuvaan kokki Prof. Pluffon kanssa.
Balleriina hevosen selässä-kirja ja kissamme Mustapippuri.
Kun saimme valmiiksi Edit Kleinbarthin kirjan Balleriina hevosen selässä, arvelin osuuteni sirkushistorian pelastamisessa olevan täytetty. Ei sitten mennyt kauaakaan, kun pyysin Editiä kaivamaan albumit esille. Sirkusvalokuvia on säilynyt maailmassa paljon, mutta hyvämuistisen Editin kuvamuistot kannattaa kirjata ylös. Mustavalkoisissa 1900-luvun alkupuolen kuvissa on tarunomaisuutta ja eksotiikaa. Kuvissa on kimonopukuisia kiinalaisia hiusakrobaatteja ja arabiryhmä Ergi.
Aloin järjestellä valokuvia eri sirkustaiteen lajien mukaan. Jo akrobatian yhteydessä törmäsin permantoakrobaatteihin ja ilma-akrobaatteihin, hiusakrobaatteihin, norkeusakrobaatteihin ja voima-akrobaatteihin. Siten jouduin kirjavan sirkussanaston viidakkoon. Mihinkä järjestykseen kuvat pitäisi laittaa? Ja sitten kun pellet tekevät tasapainotemppuja, pitääkö kuvat sijoittaa klovnien yhteyteen vai akrobaatteihin. Kuvista löytyvät muun muassa Veljekset Pauli, The 5 Original Critton, Ma Chany You, Nippon-ryhmä, Geschwister Diek, 2 Rogge´s, Truppe Zenetti, 2 Collards, Dubsky, The 7 Heraldes, käärmeihminen W. Langendorff, Mephisto ja veljekset Benetti.
Tulin juuri laivaristeilyltä Turku - Tukholma - Turku. Siellä oli lapsiyleisön vetonaulana klovni taikuri Professori Pluffo, jonka olen aikaisemmin nähnyt esiintyvän Sirkus Finlandiassa.
torstai 11. helmikuuta 2010
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Poatikortit 2 - Martta Wendelin
Tässä Martta Wendelinin kortit, joissa on ruotsinkielinen Kalevala-teksti.
Bättre smakar vatnet hemma,
drucket ur en sko av näver...
Kalevala 7: 285-288
Dädan kommer nåden städse
dädan stödet på vår vandring ...
Kalevala 9: 567-570
Så är sinnet hos den sälle,
så är lyckobarnets tanke...
Kalevala 282: 173-176
När en gök i trådet ropar
då hans stämma femfalt klingar...
Kaleval 44:189-194
Blås med kraft i vallarluren
låt dess starka stämma klnga...
Kalevala 32: 121-126
Själv förfärdiga ditt lingarn
spinn med egen hand ditt inslag ...
Kalevala 23: 377-380
Kaikilla on kerätty rahaa Guldaxet-kodille "för ett arbetshem för hemlösa kvinnliga tuborkuloskonvalescenter". Aivan samanlaista kuvitusta ei tietääkseni ole suomenkielisellä puolella.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Magga ja Giacometti
Tämä novelli kuuluu kotisivujeni kirjoituspiiri-osuuteen (2008), mutta maailmalle levinneen taidekauppauutisen vuoksi laitan sen toistaiseksi blogiini.
Margareta tuli työpaikan käytävällä vastaani ja sanoi: ”Tiedätkö, minä pääsin sinne opiskelemaan, Tukholmaan, jalkahoitajaksi. Otan vuorotteluvapaata ja lähden sinne.” Ei voi olla totta, ihanaa, onnittelen. Minä tosiaan onnittelin ja samalla tunsin olevani petturi, kun en itse ollut valmis jättämään työtäni ja kissaa ja miestä ja sen semmoista kokonaiseksi vuodeksi. Jalkahoitajan ammatti sopisi minullekin kuin varvas jalkaterään, kun nykyistä työtäni ei arvosteta riittävästi ja muutenkin on rankkaa. Sitä paitsi olen aina ollut kiinnostunut jaloista.
Meillä oli tulevaisuutta koskevat suunnitelmat valmiina. Jalkojenhoitajan loppututkinnon suoritettuamme pystytämme teltan pyhiinvaellusreitin varteen ja hoidamme vaeltajien väsyneitä jalkoja, pehmitämme kovettumat, puhdistamme varpaiden ja kantapäiden rakkulat ja hiertymät ja peitämme kästtelyn jälkeen kipeydet antiseptisillä lapuilla vai mitä ne ovat ja tyynnytämme kulkijan mielenkin niin, että hän on vakuuttunut olevansa oikealla tiellä matkallaan Santiago de Compostelaan. Viiltävin mielin minun piti myöntää, että olin melkein unohtanut suunnitelman, niin sanotusti jalkani oli lipsahtanut suunnitelmasta jo alkumetreillä.
Margaretalle naurettiin, että mitä hullua, jalkahoitajaksi, taidehistoriasta väitellyt ihminen. Mutta minä en nauranut, sillä minä tiesin, että Margareta oli tosissaan, pikkutarkka työ sopi hänelle hyvin ja varpaat ovat sentään tarpeeksi kaukana ihmisen päästä. Sitä paitsi humanistille jalkojenhoitoalan opiskelijaksi pääsy ei ole itsestään selvyys olipa takana minkä tasoinen akateeminen tutkinto tahansa, sillä opintoihin tarvitaan terveydenhoidon koulutusta perustaksi. Tukholmassa ollaan tosin pohjakoulutuksen suhteen joustavia. Muistin, että minullahan on sentään suoritettuna eka kurssi ensiapua ja suustasuuhunharjoittelussa sain kumisen Annen keuhkot pullistumaan muutaman yrityksen jälkeen. No, nyt oli myöhäistä voivotella.
Margareta häipyi työpaikalta vuorotteluvapaalleen. Hänen paikalleen istahti nuori innokas työntekijä, jolle vuoden työrupeama oli tullut kuin taivaanlahjana. Parin kuukauden kuluttua eräänä sateisenharmaana iltapäivänä tapasin Margaretan kaupungilla. Hänen tukkansa oli saanut uusia vivahteita ja leiskuvaa punaista oli myös itämaishenkisessä liivissä ja kevyessä kaulahuivissa, jonka hapsuja Magga pyöritteli sormien välissä.
”Tiedätkö, peruin opiskelut. Luulin, että minussa on joku vakava sairaus ja sen takia piti perua. Heti sitten aloin parantua ja oikeastaan tervehdyin saman tien.” Uutinen sai minut sanattomaksi, viesti humahti lävitseni ja tunsin pettymystä ja ihmetystä molempia saman verran. Olin tietysti iloinen, ettei sairautta ollutkaan, mutta kuinka kollegani saattoi ohittaa elämänsä tilaisuuden noin vain. Niinkö siinä sitten kävi? Mieskin oli kuulemma tyytyväinen, kun vaimo jää kotiin.
”Mutta en minä enää pääse jaloista eroon”, Margareta huokasi tyyneydellä, joka antoi vaikutelman, ettei hän sittenkään ollut ohittanut elämänsä tilaisuutta. Minkähän takia taiteessa on kuvattu niin vähän jalkoja, kun jalat sentään ovat tärkeät ihmiselle ja jalkoja voi valaa kipsiin ja pronssiin. ”Lähden Pariisiin tutkimaan Alberto Giacomettin taidetta, siis tavallaan jalkoja”, Margareta sanoi. Matkaliput oli jo ostettu.
P.S. Matka tuotti hedelmää. Margareta Willner-Rönnholm voitti Svenska Kulurfondenin Hans Ruin-esseekilpailun 2008 kirjoituksellaan Albertos blick.
Margareta tuli työpaikan käytävällä vastaani ja sanoi: ”Tiedätkö, minä pääsin sinne opiskelemaan, Tukholmaan, jalkahoitajaksi. Otan vuorotteluvapaata ja lähden sinne.” Ei voi olla totta, ihanaa, onnittelen. Minä tosiaan onnittelin ja samalla tunsin olevani petturi, kun en itse ollut valmis jättämään työtäni ja kissaa ja miestä ja sen semmoista kokonaiseksi vuodeksi. Jalkahoitajan ammatti sopisi minullekin kuin varvas jalkaterään, kun nykyistä työtäni ei arvosteta riittävästi ja muutenkin on rankkaa. Sitä paitsi olen aina ollut kiinnostunut jaloista.
Meillä oli tulevaisuutta koskevat suunnitelmat valmiina. Jalkojenhoitajan loppututkinnon suoritettuamme pystytämme teltan pyhiinvaellusreitin varteen ja hoidamme vaeltajien väsyneitä jalkoja, pehmitämme kovettumat, puhdistamme varpaiden ja kantapäiden rakkulat ja hiertymät ja peitämme kästtelyn jälkeen kipeydet antiseptisillä lapuilla vai mitä ne ovat ja tyynnytämme kulkijan mielenkin niin, että hän on vakuuttunut olevansa oikealla tiellä matkallaan Santiago de Compostelaan. Viiltävin mielin minun piti myöntää, että olin melkein unohtanut suunnitelman, niin sanotusti jalkani oli lipsahtanut suunnitelmasta jo alkumetreillä.
Margaretalle naurettiin, että mitä hullua, jalkahoitajaksi, taidehistoriasta väitellyt ihminen. Mutta minä en nauranut, sillä minä tiesin, että Margareta oli tosissaan, pikkutarkka työ sopi hänelle hyvin ja varpaat ovat sentään tarpeeksi kaukana ihmisen päästä. Sitä paitsi humanistille jalkojenhoitoalan opiskelijaksi pääsy ei ole itsestään selvyys olipa takana minkä tasoinen akateeminen tutkinto tahansa, sillä opintoihin tarvitaan terveydenhoidon koulutusta perustaksi. Tukholmassa ollaan tosin pohjakoulutuksen suhteen joustavia. Muistin, että minullahan on sentään suoritettuna eka kurssi ensiapua ja suustasuuhunharjoittelussa sain kumisen Annen keuhkot pullistumaan muutaman yrityksen jälkeen. No, nyt oli myöhäistä voivotella.
Margareta häipyi työpaikalta vuorotteluvapaalleen. Hänen paikalleen istahti nuori innokas työntekijä, jolle vuoden työrupeama oli tullut kuin taivaanlahjana. Parin kuukauden kuluttua eräänä sateisenharmaana iltapäivänä tapasin Margaretan kaupungilla. Hänen tukkansa oli saanut uusia vivahteita ja leiskuvaa punaista oli myös itämaishenkisessä liivissä ja kevyessä kaulahuivissa, jonka hapsuja Magga pyöritteli sormien välissä.
”Tiedätkö, peruin opiskelut. Luulin, että minussa on joku vakava sairaus ja sen takia piti perua. Heti sitten aloin parantua ja oikeastaan tervehdyin saman tien.” Uutinen sai minut sanattomaksi, viesti humahti lävitseni ja tunsin pettymystä ja ihmetystä molempia saman verran. Olin tietysti iloinen, ettei sairautta ollutkaan, mutta kuinka kollegani saattoi ohittaa elämänsä tilaisuuden noin vain. Niinkö siinä sitten kävi? Mieskin oli kuulemma tyytyväinen, kun vaimo jää kotiin.
”Mutta en minä enää pääse jaloista eroon”, Margareta huokasi tyyneydellä, joka antoi vaikutelman, ettei hän sittenkään ollut ohittanut elämänsä tilaisuutta. Minkähän takia taiteessa on kuvattu niin vähän jalkoja, kun jalat sentään ovat tärkeät ihmiselle ja jalkoja voi valaa kipsiin ja pronssiin. ”Lähden Pariisiin tutkimaan Alberto Giacomettin taidetta, siis tavallaan jalkoja”, Margareta sanoi. Matkaliput oli jo ostettu.
P.S. Matka tuotti hedelmää. Margareta Willner-Rönnholm voitti Svenska Kulurfondenin Hans Ruin-esseekilpailun 2008 kirjoituksellaan Albertos blick.
torstai 4. helmikuuta 2010
Paalasmaa
Paalasmaa on Pielisen suurin saari ja Suomen korkein saari. Vaarat ovat yli 200 m korkeita (meren pinnasta). Saaria on kolme: Pääsaari, Toinen saari ja Kolmassaari. Olen käynyt saarilla monta kertaa ja nyt kävin taas. Oli sen verran kova myräkkä, ettei lossi päässyt rantaan ensi yrittämisellä, sitten pari saarelaista tuli paikalle työntelemään jäälauttoja syrjään. Lossit alkavat olla harvinaisuuksia, niitä on kolmisenkymmentä Suomessa.
Lapsena kävin Paalamaassa, jossa kasvoi tienpenkereillä mesikoita eli mesimarjoja. Saari on niistä kuuluisa. Kiipesin Karhuvaaralle katsomaan maisemia ystäväni Ainon kanssa. Kun poikamme oli pieni, kävimme saaressa tutustumassa kotileänpuiston poroihin. Saareen suunniteltiin urheilijoitten terapiakeskusta ja tursistit saivat ostaa virkistykseksi hapetettua vettä.
Paalasmaa muistetaan veneonnettomuudesta, jossa hukkui toistakymmentä nuorta. Minäkin muistan sen järkyttävän tapahtuman ja tunnelmat palaavat edelleen muistomerkkien äärellä. Keskikoulua Juuassa käynyt veljeni kertoi, kuinka hänen luokkalaisensa onnettomuudesta pelastunut tyttö oli raahannut hampaissaan koululaukun kirjoineen rantaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
