Oi jokemme

Olen hätääntynyt. Lapsuudenjokeni ylittävä silta on tuhoutumassa. Kivien välistä tunkee pajuja ja muuta kasvillisuutta. Kun kurkistaa kaiteen yli, tuskin vettä näkyy. Kyläläiset ovat poistaneet pusikoita, mutta luonto näkyy ottavan yliotteen. Ei enää riitä, että heilutaan pitkäkahvaisten puutarhasaksien kanssa.

Huoli on välitetty moneen kertaan tiepiirille, mutta mitään en tapahdu. Kivet saavat rauhassa vyöryä sillan tukirakenteista jokeen. Tarvittaisiin pikaisesti asiantuntijoita, tarvittaisiin koneita, jotta päästään tekemään kartoitus vaurioista ja sitten töihin.

Jokiuoma on louhittu kallioon ja seinämät ovat noin kymmenen metriä korkeat. Tänä vuonna on vettä runsaasti, joten sillan voi alittaa veneellä. Joensta ja sillasta on tullut nähtävyys, kyläläiset ovat rakentaneet joen partaalle näköalatasanteen. Elokuun lopulla väki viettää pimenevässä illassa venetsialaisia, silloin kynttiloöitä on sillankaiteilla ja kalliaseinämän ulokkeilla, liekit heijastuvat virtaavaan veteen. Se on satumainen näky. Kaunokainen ei saa tuhoutua. Mitä tehdään?

Koulutapaaminen

Olin koulutapaamisessa Kivenpyörittäjän kylä- elokuvasta tunnetuksi tulleella Keski-Vuokon kansakoululla. Paikalle saapui 57 entistä koululaista. Vuonna 1906 valmistunut koulumme lakkautettiin 1967. Vanhin juhlaan saapunut oppilas oli 89 vuoden ikäinen. Tapahtuman järjestivät talkoohenkiset kyläläiset. Eijan mukana pääsin viime metreillä touhuun mukaan.

Omalta luokaltani on Pohjois-Karjalaan jäänyt neljä oppilasta ja viisi on lähtenyt maailmalle, minä olen yksi heistä. Joistakin saattaa tulla paluumuuttajia.

Koululla oli luokkakuvanäyttely (oppilaiden nimet oli selvitetty) ja koulukirjanäyttely. Koulumuistojen verestämiseksi paikalle oli raahattu helmitaulu, kuvatauluja ja kaikkia kauhistuttanut käärmepullo. Liitutaululla luki Jo joutui armas aika ja suvi suloinen... Vieraat saivat osallistua haluamilleen retkille, jotka suuntautuivat kesäteatterille, ilmavalvontatornin paikalle lottien kunniaksi pystytetylle muistomerkille, joen näköalatasanteelle, kiviaidoille ja tsasounalle. Matkat hoituivat miesporukan omistaman postiauton kyydissä. Ohjelmassa oli yhteislaulua, muisteloita ja näytelmä, jonka aiheena oli laulukokeet.

Ruokalista oli kuin lapsuusajan keittolasta, lihakeittoa ja vispipuuroa. Käytännön syistä ateriointi oli järjestetty Koskenkorvan vanhaan taloon. Koululla päästiin sadetta pakoon ja kahville telttakatoksen suojiin. Tapaamisessa oli mukana entisten koululaisten lisäksi perheenjäseniä ja muutama kyläläinen, joten porukkaa oli paikalla arviolta 80 henkeä.

Estraadin ulkopuolella tuli puheeksi koulukiusaaminen. Kyllä sitä meidänkin piskuisessa opinahjossa jonkin verran esiintyi. Yhden tapauksen muistan, jossa olin osallisena. Henkilö ei ollut paikalla, joten en voinut pyytää anteeksi. Ei opettajien käytöskään ole aivan moitteetonta ollut historian saatossa.

P.S. Pieni lisäys 1.8. Vuokon koulun pulpeteissa on istunut 851 oppilasta. Keittäjistä on vielä elossa Ida Kokkonen (97) ja Vieno Häkkinen (90), opettajista Touko Käyhkö, Varpu Nuutinen, Eila Järvisalo ja Hilda Karppinen. Kansakoulu Vuokossa aloitti 1901 Halolan talossa.

Haarapääskyvauvoja ja kipeä muisto

Olin kotipaikkakunnallani Juuassa ja törmäsin naapurin pihamaalla lintujen rengastajiin, isään ja tyttäreen. Hannu on tunnettu vuosikymmeniä kestäneestä lintuharrastuksestaan ja luontoaiheisista, erityisesti lintuja käsittelvistä sanomalehtikirjoituksistaan. Tytär Anna on pienestä lähtien kulkenut isänsä kanssa linturetkillä ja nyt suorittaa yliopistollista rengastustutkintoa.

Kangaskassissa oli pikkuisia haarapääskynpoikasia, jotka tyttö yksitellen otti käteensä, sitten napasutti renkaan linnun nilkkaan, mittasi siiven pituuden. Isä toimi kirjurina. Pääskysvanhemmat eivät vaikuttaneet hermostuneilta, kai olivat tyytyväisiä, kun saivat hetken helpotuksen lapsenhoidosta ja lienevät jo vuosien mittaan tulleet tutuksi ystävllismielisten rengastajien kanssa. Kun rengastus oli suoritettu, Anna kiipesi tikkaita pitkin räystäälle ja pisti huolellisesti poikaset pesään ja tarkasti peilin avulla, että kaikki penskat olivat nuppi ylöspäin. Isä kävi vielä takastamassa kaiken olevan kunnossa.

Rengastusta katseltuani tuli kouluaikainen muisto mieleen. Koulun läheisessä metsikössä oli halkopino, jonka koloon oli uunilintu tehnyt pesänsä. Olin keulilla ja menin varovaisesti kurkistamaan, mutta koko joukkohan halusi kurkistaa saman tien ja rynnimisen seurauksena tuuskahdin nenälleni, pesä meni hajalle ja munat vierivät pomppien maahan ja rikkoontuivat. Hiljainen joukko palasi opintojen ääreen. Kukaan ei sanonut mitään, opettaja ei syyttänyt, mutta ei lohduttanutkaan. Olin niin hajalla kuin pieni tyttö voi olla. Vuosikymmenien ajaksi asia jäi vaivaamaan. Kerroin kipeän muiston muutama vuosi sitten tuttavalle lintuharrastajalle. Hän sanoi, ettei se korvaamaton vahinko ollut, sillä uunilintu aloittaa uuden pesinnän jos edellinen epäonnistuu.

Hannu mainitsi, ettei haittaa, vaikka hengittää poikasiin päin ja linnun pesään, se on myyttiä, jotta lintu hylkäisi henkäyksen vuoksi kotinsa. Kun olen kerran saanut lintumaailmassa tuhoa aikaan, en pysty hengittämään, en pysty,

P.S. 8.-10.6.2009 meillä Turussa oli lintubongari Mikko Pohjanmaalta. Hän laati luettelon pihaltamme havaitsemistaan linnuista: talitiainen, kirjosieppo, kottarainen, varis, naakka, sepelkyyhky, räkättirastas, hernekerttu, varpunen, harakka, kalalokki, harmaalokki, pensastasku, peipponen, fasaani, kiuru, viherpeippo, lehtokerttu, naurulokki, tervapääsky, satakieli, hemppo.

Jäätelösooda

Teimme opiskeluaikana jäätelösoodaa ja nautimme sitä korkeista laseista, lisävarusteina pilli ja pitkävartinen lusikka. Lieneekö ollut nostalgian ja aurinkoisen päivän yhteisvaikutusta, mutta hyvältä se maistui jälleen.

Sprite, kolmas osa

Rasvaton maito, kolmas osa

Vaniljajäätelöä, kolmas osa

Eron haikeutta

Pieni iiiihana kissamme lähtee huomenna uuteen kotiin. Pentu sai viikkojen saatossa nimen Mokku, nimi muotoitui Mokkulasta, olihan pikkuinen usein kytkeytyneenä.

Uudessa kodissä hopeatiikerivärityksinen kissalapsemme saa nimen Gösta. Pentu on tähän asti voinut ravata pihamaalla meidän ja emonsa kanssa. Uudessa paikassa siitä tulee sisäkissa, mutta toimintaa ja elämyksiä riittää jatkossakin, sillä Mokku saa neljä kissakaveria ja paljon rakkautta. Ulkoilmaa se saa haistaa talon seinustalle rakennetussa verkkomajassa. Elämä tulee olemaan turvallisempaa kuin vapaana, onhan kyseessä väritykseltään katuasfalttiin ja valkoisiin huomioviivoituksiin sulautuva vireä kolli.

Onneksi kissan uusi koti ei ole kaukana, joten voimme käydä sitä tervehtimässä ja kaipaustamme lievittämässä. Mutta mitä lähipäivinä tuumaa Mokku ja mitä tuumaa Purkka-äiti?

Motoristivanhus joka kotiin

Tein vuosia sitten matkan Vienan Karjalan Kostamukseen, Vuokiniemeen, Kelevalaan ja Jyskyjärvelle. Näin siellä monta sivuvaunulla varustettua moottoripyörää. Kuljettajat olivat nuoria miehiä ja kyydittävänä oli mummo, jonka kirjava huivi lepatti virtaviivaisen terävänä.

Meillä Suomessa on kaksi ajankohtaista ilmiötä, moottoripyöriä tulee jatkuvasti lisää liikenteeseen ja vanhuksia on yhä enemmän ja enemmän. Kaikilla perheillä ei ole varaa hankkia moottoripyörää ja se tuottaa suurta murhetta. Yksinäisiä vanhuksia on hälyttävän paljon eikä tiedetä, mihin mummot ja vaarit laitettaisiin.

Miten vanhukset saataisiin liitettyä ydinperheeseen, miten vanhukset saataisiin mukaan elämään ja pysymään ajan hermolla? Mielestäni jokaisen halukkaan pitäisi saada yhteiskunnan varoilla moottoripyörä ja bensat sillä ehdolla, että hän ajeluttaa vanhusta. Moottoripyörän saaminen edellyttäisi tuhansien kilometrien taivalta, ei riittäisi reissut apteekiin tai hautausmaalle tai askertelukerhoon.

Varmaan ilmaantuisi suuri joukko lapsia, lapsenlapsia, sijaisperheitä ikäihmisille ja vapaaehtoistyöntekojöitä, jotka sitoutuisivat ulkoiluttamiseen. Suomessa näkee harvoin moottorirpyörän sivuvaunuja, mutta takaistuimelle voisi laittaa jonkinlaisen korirakennelman, joka pitäisi heiveröisenkin ihmisen kasassa. Näin isovanhemmat pääsisivät päristelemään moottoriteille, osallistumaan nuorisotapahtumiin, motoristikirkkoon, pääsisivät Lapin matkoille ja jopa ulkomaille.

Tietysti joku haluaisi sumuttaa, aina löytyy sellaisia, jotka toimivat epärehellisesti. Joku saattaisi esimerkiksi pyntätä tyttöystävänsä ikäihmiseksi. Toisaalta miehet eivät enää herkästi vaihtaisi ikävertaista aviovaimoa nuorempaan, kun keski-ikäisestä naisesta saa helpommin mummon kuin parikymppisestä.

Mielestäni uudistus on varteenotettava. Jokainen haluaa oman motoristivanhuksen. Muotisuunnittelijat suunnittelevat trendikkäitä lämpimiä ja helposti puettavia asuja ikäihmisille ja kypäriä, sillä mummot ja ukit kannattaa pitää mahdollisimman pitkään elossa ja matkustuskuntoisina. Joku syrjäytynyt vanhus voi kuntoutua niin hyvin, että hankkii oman prätkän. Se olisi vain mainosta kampanjalle.

Historiallinen paita, Avaruus, T-paita

Kujen virttyneessä T-paidassa kuulennon kunniaksi ja lauleskelen "Kuu-ukkokaan ei rauhaa saa, kun päällä maan nyt paukahtaa, ja nähdä saa se raketin, mi suunnistaa pois pilvihin", vai miten se menikään. Ystävämme Jussi lahjoitti minulle vuosia sitten paidan, jonka painatus kuvaa neljänkymmenen vuoden taikaista tapahtumaa, ihmisen astumista ensimmäistä kertaa kuun pinnalle.

Paidassa on kuvattuna raketti, jonka toisessa siivessä on teksti USA ja toisessa NASA. Neil Armstrong on pystyttämässä lippua. Hetkeä aikaisemmin hän on sanonut: Houston, kotka on laskutunut. Alhaalla lukee KENNEDY SPACE CENTER. Kuvan reunassa on Design ja jotain, mistä ei saa selvää. Niskalapussa on teksti ONEITA, POWER -T, PRE-SHRUNK, 100% COTTON, MADE IN U.S.A., koko (42-44) ja sitten tuotteen hoito-ohjeita, joita ei ehkä ole kovin tarkkaan noudatettu..

Tein kesällä 1978 kenttätöitä graduani "Nunnanlaheden vuolukivityöstä ja kyläelämästä" varten. Mökin pihamaalla seisoessamme haastateltavani Amalia Lehikoinen osoitti taivaalle, jossa kumotti kuu, ja kuiskasi: "Ja elä sitten usko mittää, jos joku huasttaa, jotta oes immeinen kuussa käynnä. Ei oo käynnä. Puonna oes, jos oes sinne männy." Hän oli hyvin luotettavan tuntuinen nainen, kivilouhoksella työskennelleen miehensä ensimmäisten kumiteräsaappaidenkin ostoajankohdan muisti päiväntarkasti. Myöhemmin olen kuullut muitakin kuumatkaa koskevia epäileviä kannanottoja, mutta mitäpä tuosta.

Löysin kuvan

Olen todennut ihmisten kirjoittavan blogiin ajankohtaisia päivänpolttavia asioita ja tuntoja. Minulla näköjään asiat tulevat viiveellä, ilmankos blogini nimi on Muistaakseni. Heinäkuun alussa kirjoitin syreeneistä ja nyt löysin kesäkuussa ottamani valokuvan. Kuvassa vasemmalta Charles Joly, Prince Nottger ja valkoinen Mme Lemoine. Taustalla vaahtera.

Ajankohtaista: Viime viikolla olin muutaman päivän Jämsässä ja tällä viikolla Hesassa. Pääkaupungissa tuli raitiotievaunuun tummaihoinen mies, joka oli menossa patsastelemaan kaupungille. Hän oli siis taiteilija, joka oli maskeerannut itsensä pronssipatsaaksi. Kolmen sepän kohdalla minulla oli hyvä tilaisuus vertailla näköisyyttä. Olin lumoutunut.

Eliel-ravintolaan tuli kaksi pulua, kävelivät rintarinnan ja löysivät lattialta muutaman murusen. Niillä ei ollut aikomustakaan lennähtää pöydälle. Kierroksen tehtyään pariskunta asteli arvokkaasti ulos. Muista lintuhavainnoista mainittakoon Aleksanteri II:n pään päällä istunut lokki. Katsoin kerrostalon kattoparvekkeelta lintuperspektiivistä Länsi-Pasilan maisemia ja ihmettelin, kuinka paljon siellä onkaan metsää.

On mukavaa, kun lomasta on melkein puolet vielä jäljellä.

Birgittalaissisarten paluu

Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin seurakunta järjestää messun kerran vuodessa Sturen kirkossa keskiaikapäivien aikaan. Tämänvuotisesta tapahtumasta on kulunut jo melkein kuukausi, mutta en ole sitä vielä unohtanut.

Kirkkovieraat tulivat sisälle Pienen porrastornin kautta, reittiä, jota ovat käyttäneet jo muinaiset turkulaiset saapuessaan pyhään toimitukseen. Sturen kirkko ei aikanaan ollut ainoastaan linnan väen kirkko, vaan myös ympäristön asukkaiden kirkko. Kirkko vihittiin 1400-luvun loppupuolella katoliseksi kirkoksi, seinän vihkiristit sen toditavat, ja uskonpuhdistuksen jälkeen siitä tuli luterilainen kirkko, joka toimi tulipaloon 1614 saakka. Romahtaneitten holvien tilalle rakennettiin tynnyriholvi. Kaiketi huone oli jälleen kirkkona siihen asti, kunnes nykyinen linnan kirkko valmistui 1700-luvulla.

Messuun kesäkuun viimeisenä torstaina saapunut joukko sai olla mukana ainutlaatuisessa tapahtumassa, sillä tuona päivänä vietettiin Johannes Kastajan syntymäpäivää ja messu oli erityisen juhlava. Isä Peteri Gebara toimitti seremoniat latinaksi, vain lyhyt saarna oli suomeksi. Erityiseksi messun teki birgittalaissisarten joukko. Ritirinnan rukoillen ja helein äänin laulaen he toivat ajattomuuden tunnun, olihan rivistössä laitimmaisena Pyhää Birgittaa esittävä keskiaikainen puuveistos. Huone ei ollut enää museohuone, vaan oikea toimiva elävä kirkko.

Tapahtumassa oli mukana myös Maltan ritareita, jotka katsovat olevansa ainoita oikeita Johanniittain ritarijärjestön seuraajia. Johanniitat saapuivat Jerusalemiin 1099 ja perustivat sinne sairaaloita, hospitaaleja. Maltan ritarien tunnuksena on kahdeksansakarainen tähti, Pyhän Yrjön rististä aikanaan reväisty. Sinänsä jännää, sillä eiköhän Sturen kirkko ole omistettu juuri Pyhälle Yrjänälle, joka oli Sten Sturen mielestä ritarien ritari. Lisäksi kaupungissa nyk. Julinin tontilla toimi Pyhän Yrjänän hospitaali, jonka ylläpitoon annettiin varoja linnan rahakamarista.

Ovatko Sturen kirkossa ja Nunnakappelissa olevat keskiaikaiset puuveistokset vain museoesineinä, joista aika ajoin pyyhitään pölyt? Kun veistos sai luettelonumeron, lennähtikö pyhyys pois saman tien? Ovatko ne tänä päivänä vain taidehistoriallisesti kiinnostavia tutkimuskohteita vai edustavatko veistokset edelleen kristillistä uskoa? Kokevatko katolisista maista tullevat turistit niiden äärellä pyhyyden tunnun?

Onko minulta luterilaiselta museoihmiseltä unohtunut veistosten alkuperäinen tarkoitus, miksi ne on tehty ja miksi taiteilija on jättänyt nimensä kaivertamatta? Messun jälkeen sitä tulee miettineeksi kaikenlaista.

Vadstenan luostari omistettiin Birgitta Birgerintyttärelle 1334, Pyhän Birgitan luostari perustettiin Armon laaksoon 1438, Turun Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin luostari tuli Ursininkadulle 1966, Paavi Johanne Paavali julisti Pyhän Birgitan yhdesksi EU:n suojeluspyhimykseksi 1999 ja katolinen kirkko piti messun Turun linnan Sturen kirkossa ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin muistaakseni 2006. Birgittalaisnunnat laulavat Christe eléison.

Sopalla solakaksi

Tänään päätin pukea ylleni kauniin kesäpuseron. Se oli kuitenkin joka puolelta kiristävä, joten siitä päätellen olen pulskistunut sitten viime kesän.

Minulla on tallessa sopparesepti, jolla pääsee 3,5 kg:n painonpudotukseen viikossa. Itse en ole testannut.

6 isoa sipulia silppuna

2 vihreää paprikaa silppuna

2 tomaattia silppuna

1 keräkaali (ei iso) silppuna

1 sellerinvarsi silppuna

Keitä vihannekset kypsäksi vedessä ja mausta sitten yrteillä ja pussillisella sipulikeittoa. Anna hautua 15 minuuttia.

Jätän taianomaisesti vaikuttavan keitoksen nauttimisen hamaan tulevaisuuteen, sillä lähipäivinä ja lähiviikkoina on tiedossa hauskaa ohjelmaa. Ei soppa varmaan mitään hirveän hyvää ole.

Turun linna: Strategiset mitat

Huomasin aamulla, että seinävaatteessa yksi ristipisto vastaa neliömetriä. Tuntemattomalla käsityön tekijällä on ollut laskutaito hyppysissä, kun hän on osannut mitoittaa linnan länsipäädyn juuri oikein. Tornin korkeus on 38 m.

Kannattanee mainita tässä yhteydessä linnaan littyviä muitakin numerotietoja:

päälinnan itätornin korkeus on 32 m

päälinnan lattiapinta-ala 11 300 m²

esilinnan lattiapinta-ala 6 100 m²

Yhteensä 17 400 m²

päälinnan tilavuus 42 000 m³

eslinnan tilavuus 24 000 m³

Yhteensä 66 000 m³

Päälinnan normaalilla turistikierroksella saa pihalta alkaen nousta 183 porrasta ja kulkea alaspäin 170 porrasta. Yhteensä 353 porrasta. Portaat ovat eri korkuisia.

Joitain tärkeitä mittoja puuttuu ja lienevätkö nämäkään oikein, mene tiedä.

Lisäys: Summittainen arvio esilinnan pihan koosta on 1800 neliömetriä ja päälinnan pihasta 400 neliömetriä.

Koristemansikka

Olen tuonut kotoani P-Karjalasta mansikan, jollaisia lapsuudessani esiintyi runsaasti kukkamaalla. Olen googlettanut ja löytänyt lähes vastaavanlaisen puutarhakasvin nimellä Fragaria Pink panda ja Fragaria Lipstick, joista viimeksimainitun kukka on jokseensakin samanlainen kuin pihallamme kituuttavalla yksilöllä. Mansikkamme kukka hehkuu heleänpunaisena. Jostain luin, että kasvi on tarhamansikan ja kurjenjalan risteytys. Miten lienee asian laita?

Olen saanut toisen lukijan blogiini. Tervetuloa Merja.

Syreenien aika ohi

Syreenien kukinta on ohi ja nyt sataa. Lupasin antaa ystävilleni syreenin taimia, kun tonttimme kulmauksessa niitä kasvaa kolmea eri lajia ja yksi niistä, valkoinen, on hieman harvinaisempi ja suurikukkaisempi kuin muut kaksi. Muutaman sateen jälkeen maa on pehmeämpää ja nyt voisi kaivaa taimet esiin, vaikka tämä ei taida olla paras mahdollinen syreenien istutusaika. Laitoin valkoisen syreenin runkojen ympärille valkoiset rusetit, jotta osaan kaivaa taimet juuri oikean syreenin läheisyydestä. Kysyn asiantuntijalta, milloin taimet kannattaa istuttaa. Naapurissamme asuu puutarhuri ja sen huomaa. Piha kukkii aina.

Kun kävin pari viikkoa sitten Kuralan Kylämäessä, sireenit olivat siellä täydessä kukassa. Puutarhuri Leena Haimi totesi kahvipöydässä syreenien tulleen Suomeen Turun kautta. Olin luullut, että Suomenlinna on ollut Suomen syreenien synnytyslaitos. Syreenintaimia istutettiin apteekkari Synnebergin puutarhaan vuonna 1928, vuosi Turun palon jälkeen. Syreenit tykkäävätkin tuhkalannoitteesta, niin olen lukenut, ja saunauunin tuhkat ovat päätyneet syreenien juurille. En ole mikään multasormi enkä puutarhaihminen, ellei lasketa riippukeinua, jossa keinun jokainen kesäpäivä, mikäli miehini suostuu lukemaan muumikirjaa. Nyt on menossa Muumipeikon urotyöt, monennenkohan kerran.

Lupasin toimittaa puutarhurille Turun linnan puutarhaa koskevia tietoja. Niitä on vuosikymmenien aikana kertynyt arkistoihini varsin mittavasti. On ihanaa, kun joku on niistä kiinnostunut. Nyt en tiedä, missä laatikossa tai mustassa jätesäkissä ne ovat, mutta jonain päivänä ne löytyvät.

Olen jopa toimittanut yhden puutarhakirjan, uskokaa tai älkää, ja olen unohtanut jopa kirjan nimen. Biologisen museon tutkijan Ilpo Haahtelan kanssa sen toteutin. Siinä on kerrottu mm. Turun linnan puutarhasta. *

Kotipuutarhalehtikin oli löytänyt tiedon Turun syreenipuutarhasta. Huhtikuussa ilmestyneessä numerossa olleen artikkelin Syreenien viemää pohjalta jäljitin kotisyreenien nimet:

"Prince Nottger" on vanha lajike, josta on ensimmäinen tieto vuodelta 1841. Syreeni on väriltään hennon vaaleansininen ja sitä on asuinalueellamme monessa pihassa.

"Charles Joly" on saatu jalostetuksi purppuranpunaiseksi lajikkeeksi vuonna 1896.

Ystävieni himoitsema lajike on "Mme Lemoine", joka on Victor Lemoinen jalostama vuonna 1896. Syreeniä on asuinalueellani melkein jokaisessa pihassa.

Saatan liittää jonain päivänä tähän bloggaukseen kuvan. Olen ottanut valokuvan syreneistämme. Missä se on? Voi minua. Tatu ja Patu näyttelyyn tulee kaikenlaista Turkuun liittyvää. Tuleeko siihen syreenikin?

* Silkkilä, Onni; Koskinen, Aarre. Turun maakuntamuseo. Raportteja/Åbo landskapsmuseum. Rapporter 12, 1990.