Lisa onkin Isabella

Mona Lisan henkilöllisyyttä on arvailtu ja tutkittu jo vuosisadat ja useimmat tutkijat ovat päätyneet nimeämään Mona Lisan Lisa Gheradiniksi. Löysin muutama vuosi sitten netin välityksellä kirjan Maike Vogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?.

Tutkimuksessa päädyttiin yllättävään lopputulokseen. Mona Lisa ei olekaan Lisa Gheradini, vaan hän on Isabella Aragonialainen, joka on ollut myös usean muun Leonardon da Vincin maalauksen mallina. Isabella oli Leonardon mielitietty, taiteilija ja hänen mallinsa menivät jopa naimisiin.

Tutkimuksen lopputulos oli yllättävä ja sen vuoksi kiintoisa, kun Isabella Aragonialainen on Bona Svorzan äiti ja Katariina Jagellonican isoäiti. Katariina asui herttattarena Turun linnassa 1562-1563. Vaihdoin Australiassa asuvan Maike Vogt-Lüerssenin kassa sähköposteja, ja Maike halusi nähdä linnamme, ja niinpä hän Euroopan kiertueellaan kävi myös Turussa.

Tutkija Maike Vogt-Lüerssen on saanut lisää todisteita teoriansa tueksi.

Jos tosiaan Isabella Aragonilainen on kuuluisassa maalauksessa salaperäisesti hymyilevä henkilö, pitää ilman muuta saada Turun linnan juhlahuoneiston seinälle tuo Katariinan mummon muotokuva. Kävijämäärät lähtevät huimaan nousuun.

Лиза на самом деле - Изабелла

По личности Моны Лизы проводились исследования и делались предположения в течение целых столетий, и большинство исследователей приняли решение называть Мона Лизу Лизой Герадини. Несколько лет назад я нашла через интернет книгу MaikeVogt-Lüerssenin kirjan Wer ist Mona Lisa?

Исследования привели к удивительным результатам. Mona Lisa,оказывается, и не Лиза Герадини, на самом деле она – Изабелла Арагонская, которая являлась натурщицей многих других картин Леонардо да Винчи. Изабелла была возлюбленной Леонардо, художник и его модель даже поженились. Результаты исследований были неожиданными и интересными ещё и потому, что Изабелла Арагонская являлась матерью Боны Сфорцы и бабушкой Катарины Ягеллоники. Герцогиня Катарина жила в Замке Турку в 1562 – 1563 гг. Я написала письмо по электронной почте проживающей в Австралии Майке Фогт-Люерссен, мы начали переписку, и Майке пожелала посмотреть наш замок, и таким образом во время своего посещения Европы она посетила также Турку.

Научный исследователь Майке Фогт – Люерссен получила дополнительные подтверждения в поддержку собственной теории.

Если этот таинственно улыбающийся персонаж знаменитой картины действительно является Изабеллой Арагонской, то безусловно необходимо поместить в банкетном зале Замка Турку этот портрет бабушки Катарины. Число посетителей замка будет сильно расти.

Merry Christmas

Toivotan kaikille blogini lukijoille ja sinne satunnaisesti eksyville Hyvää Joulua, God Jul, Frohe Weihnachten.

Sivusta kuultua

Kirjoitin blogiini Helsingin kaupungin taidemuseon Kauneuden pauloissa-näyttelystä. Helsingin Sanomissa Sirpa Pääkkönen kirjoitti samasta aiheesta HS 19.12.2010 Henkilökohtaista palstalla/ Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja herkistyy, mutta valitettavasti tekstiä ei löydy verkosta. Otsikkona on Astu sisälle satuun!

Pääkkönen kiinnittää huomiota maalusten häikäisevään taidokkuuteen. Artikkelin yhteydessä on kuva Steiben Karl Karlovitsin maalauksesta Andalusialainen nainen.

Kun palasin Pohjois-Karjalan matkaltani, Helsinki-Pasila osuudella pari uupuneita jalkojaan valittavaa naishenkilöä keskusteli vaunussa niin äänekkäästi, että puhe kuului useiden penkkien etäisyydelle. Naiset olivat käyneet Picasso-näyttelyssä ja toinen selvitti, ettei hän pitänyt maalausten kyklooppimaisista hahmoista. Kolmas matkustaja puuttui puheeseen ja sanoi, että hän kyllä piti Picassoista. Siihen toinen sanoi, että kyllä Picasso osasi maalata myös kauniita tauluja, mutta Ateneumin tauluissa olivat kaikki naiset rumia. Sitten hän kertoi ostaneensa kerran Espanjassa käydessään sellaisen ihan pienen hyvin suloisen Picasson maalaaman taulun.

Naiset olivat käyneet myös Tennispalatsissa ja mikä elämys se olikaan, naiset kertoivat haltioituneina näkemästään. Sirpa Pääkkönen Hesarissa huomauttaa, kuinka akateemisella taiteella oli missio. Tehtävänä oli levittää kauneutta. Hän päättää artikkelinsa toteamalla, kuinka Helsinki on nyt oivallinen paikka 1800-luvun akateemisen ja 1900-luvun modernin taiteen dialogille. Pakkoa uskoa, kun juttua riitti Hesasta Turkuun asti.

Lisäksi mainitsen, ettei keskustelu ollut lainkaan häiritsevää, vaan se oli julkiseen kulkuneuvoon sopivaa leppoisaa jutustelua.

Я написала в своём блоге о выставке « В путах Красоты» Городского художественного музея Хельсинки. Сирпа Пяккёнен в «Helsingin Sanomат» 19.12.2009 г. написала по этой же теме в рубрике «Личное»: «Всё испытавший журналист по культуре расстроится, но, к сожалению, текст отсутствует в сети. Названием является «Шагни внутрь сказки!»

Пяккёнен обращает внимание на ослепительное мастерство картин. В контексте данной статьи приводится иллюстрация картины Карла Карловича Штейбена «Андалузская женщина».

Когда я возвращалась из поездки в Северную Карелию, в части Хельсинки- Пасила две усталые женщины, жалующиеся на ноги, беседовали в вагоне так громко, что голос раздавался на расстоянии нескольких скамеек. Женщины посетили выставку Пикассо, и одна из них сказала, что ей не понравились циклопические персонажи картин. Третий пассажир включился в разговор и сказал, что ему Пикассо действительно понравился. Тогда другая из женщин сказала, что конечно Пикассо умел рисовать также и красивые картины, но на картинах Атенеума все женщины были уродливые. Затем она сказала, что однажды, будучи в Испании, она купила совсем маленькую, очень красивую картину Пикассо.

Женщины также посетители Теннисный дворец, и они восторженно рассказывали о своих впечатлениях о виденном. Сирпа Пяккёнен из «Х.С.» отмечает, какова миссия академического искусства. Его задача заключается в распространении красоты. Она завершает свою статью констатацией, что Хельсинки в настоящее время является идеальным местом для диалога между искусством академическим 1800-х гг. и современным искусством -1900-х гг. Надо верить, поскольку эта идея распространилась из Хельсинки до самого Турку.

В дополнение отмечу, что дискуссия совершенно не мешала, она была спокойной беседой, подходящей для общения в общественном транспорте.

Etäopettajana

Pääsin Pohjois-Karjalan Ammattiopistoon pitämään opetusta tapahtumantuotannosta ja opastusten elävöittämisestä, jotka työni kautta ovat tuttuja aihepiirejä. Toinen roolini on olla oppilaana kyseisessä oppilaitoksessa, jonne olemme ystäväni Eijan kanssa hairahtuneet.

No ei siinä luennoimisessa sinäänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun toimin verkko-opettajana. Osa oppilaista opiskelee etänä ja katselee opetusta tietokoneeltaan ja voi osallistua oppituntiin kirjoittelemalla opettajalle kysymyksiä ja kommentoida esitystä. Jos ei ole mahdollisuutta osallistua tuntiin reaaliajassa, voi oppitunteihin syventyä vaikka lauantaisaunan jälkeen, se vaatisi kyllä aikamoista motivaatiota opiskeluun.

Minulla oli antaa muutama linkki opiskelijoille elävöitetyistä opastuksista, jotka piristivät esitystäni. Kerroin Turun linnan vankilakierroksista, narrinkierroksista, kauhukierroksista ja räätälöidyistä opastuksista. Tapahtumantuotantoon liittyen kerroin mm. keskiaikapäivistä, ritaripäivistä ja Valpurin velholeiristä. Tapahtumia rakentaessani piirtelen pampulataulukoita, jotka esimerkkeinä heittyivät opettajan avustuksella kuvaruuduille. Antoin käytännön ohjeita, jotka soveltuvat tapahtuman kuin tapahtuman järjestäjän käyttöön.

Seuraavan luennon piti varsinainen opettaja, verkkokoulutuksen ammattilainen. Vasta hänen opetuksessaan tajusin, kuinka pitää toimia. Pitää tervehtiä totta kai eri puolilla Suomea tietokoneiden ääressä opetusta malttamattomana odottavia oppilaita ja pitää olla vuorovaikutteinen. Esityksen aikana voi käydä kirjeenvaihtoa oppilaiden kanssa. Etäopetus ei häirinnyt lähiopetusta, opettajan tuntosarvet toimivat virtuaalisesti ja livenä samanaikaisesti.

Verkko-opettaminen ja -opiskelu ovat monelle suomalaiselle arkipäivää. Minulla on vielä hiomista vuorovaikutteisuudessa. Unohdin etäopiskelijat kokonaan.

Uusi myssy

Olin kirkossa treffeillä. Minun piti hakea myssy, jonka kirjailija Kirsti Ellilä on neulonut lahjaksi. Hän oli ilmoittanut myssyn valmistumisesta aikaisemmin tekstiviestillä ja nyt hän uhkasi ottaa myssyn patakintaaksi tai kohta purkaa tykkänään, kun ei kerta lahjan saaminen kiinnosta. Olin jotenkin missannut ilmoituksen, muuten olisin syöksynyt heti noutamaan.

Edellisen Kirstin tekemänsä myssyn, meripihkan värisen, olin heikkouden hetkenä myynyt Pohjanmaalle, kun tuttavamme rakastui siihen syvästi. Hinta oli häpeällisen alhainen, joka vieläkin harmittaa. Uusi myssy sopii nykyiseen asuuni, olisi kyllä sopinut se meripihkanvärinenkin.

Astuin kirkkoon myöhästyneenä, lomaillessani minulla ei ole minuuttiohjelmaa. Mieleeni tuli opiskeluaikana kuulemani kertomus Vilppulan ukosta, joka oli parantaja. Tai oikeastaan muistoni päähenkilö on ukon vaimo, joka oli myös parantaja. Vaimon suusta pulppusi transsitilassa Raamattua säe säkeeltä. Sitä kuulijat kuitenkin ihmettelivät, miksi Jeesuksen nimen kohdalle tuli aina Manu. Mikä ihmeen Manu?

Joku äkkäsi lopulta, että Raamatussahan sanotaan: "Immanuel on hänen nimensä oleva." Kun astuin tänä päivänä kirkkoon, pappi sanoi juuri nuo sanat. Immanuel eli Manu tarkoittaa Jumala kanssamme.

Imetys päättynyt

Pari kuukautta sitten.

Pienet kissamme ovat saavuttaneet kolmen ja puolen kuukauden iän. Purkka-äiti on löytänyt itselleen turvapaikan ja karistaa pakenemalla pesueen kintereiltään eikä enää taivu imettäjäksi. Partanen osoittaa itsenäistymisen merkkejä istumalla pisimpään kissatelineellä rappusilla, Mustapippuri on vilukissa ja makailee pankon vieressä ja Viiru pienimpänä nukkuu kissahotellin ylimmässä kerroksessa. Muina aikoina onkin sitten aika vilske.

Kuvan ottamisesta on aikaa. Ruokailemassa ovat Ernesti, Partanen ja Mustapippuri. Viiru osallistuu etänä.

Tykon tykönä

Taidemaalari Tyko Sallinen syntyi tällä paikalla olleessa talossa 14.3.1879 ja on saanut laatan.

Pohjois-Karjassa sijaitseva Nurmes on ollut usean herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Meno yltyi mittasuhteisiin, joka sai luterilaisen kansankirkon ihmettelemään ja kavahtamaan. Tyko Sallinen syntyi pahimpaan mylläkkään 130 vuotta sitten.

Miehen iässä taidemaalari Tyko purki lapsuudessa saamiaan traumoja tummasävyisiin rajunoloisiin maalauksiin, joita taidepiireissä paheksuttiin. Hihhulit-maaluksessa on arvostelun mukaan kuvattuna kamalia ihmisiä, oikein luonnon irvikuvia. Ainut valonpilkahdus näkyy seuraväen yläpuolella leijuvassa ristiinnaulitussa ja enkelissä. Tai oikeastaan ei maalauksessa Jeesusta ole naulittu ristiin, hän näyttää paremminkin lentelevän leijan tavoin ja enkeli on mukana samassa virtauksessa.

Minusta maalauksen ihmiset näyttävät tavallisilta Pohjois-Karjalan asukkailta tai suomalaisilta, eivät he rumia ole, häkeltyneitä kyllä. Minkä ikäinen Tyko oli, kun perhe muutti pois Nurmeksesta? Vahvistuivatko mielenvarjot vasta seuraavissa asuinpaikoissa? Mitenkähän Tyko lausutaan Luxenburgin kielellä (Lëtzebuergesch)?

Kermalaituri kirjastona

Kävin kotikylän kirjastossa, joka on entinen maitolaituri tai kermalaituri, kuten täälläpäin nimitetään katosta, johon tuotiin meijeriin menevät maidot. Kuvan laittaminen on mookulalle liian työlästä, joten pistän aiheeseen liittyvän foton myöhemmin.

Kirjaston hyllyllä oli rivi lakikirjoja, olisi voinut alkaa oikeustieteen opinnot. Suomen laki-hyvllyllä oli Remestä ja Jörn Donnerin Uusin maammekirja. Olisi ollut valittavana Jari Tervon Ohrana ja Antti Tuurin Lakeuden kutsu ja Uosukaisen Liehuva liekinvarsi.

Valitsin lopulta Tuija Lehtisen Franseskan, mutta en ehdi sitä lukea loppuun tällä matkalla. Maitolaiturilta saa ottaa kirjoja myös pitkäaikaislainaan.

Aikakauslehtiä on pinoittain. Maitolaituri toimii myös lukusalina, siellä on kolme koivupölkkyä istuimiksi ja pieni pölkky pienelle istujalle. Valaisimena on lyhty, tänään oli ilmaantunut lapsen lyhtyä pitävä tonttu.

Kirjastossa on nyt aika vilpoista, -18 °C, tähdet ja juuri satanut lumi keventävät pimeyttä.

Rajallinen muisti ja rajaton mielikuvistus

Parikkalan kohdalla katsoessani ulos ikkunasta, muistin kuinka hamassa nuoruudessani ei Parikkalan kohdalla saanut katsoa junan ikkunasta tiettyyn suuntaan. Junassa laitettiin luukut ikkunoihin. Vai oliko se vain niin, ettei saanut katsoa Neuvostoliittoon päin. Tuliko junassa kuulutus, ettei saanut katsoa vai mistä minä tiesin olla katsomatta vai onko tämä kaikki mielikuvitusta. Vai olisiko vain valokuvauskielto ja onko se voimassa nykyäänkin.

Nyt katsoin tarkkaan ja kuvittelin että järven toisella puolella on Venäjä, Eikös sitä oikein suositella sinne katsomaan ja luomaan yhteistyökuvioita rajan taakse. Asemalla oli pitkä jono junavaunuja, joihin oli lastattu vankkoja tukkipuita. Olivatko ne menossa vai tulossa yli rajan, onko se vain valtakunnan sisäistä puukauppaa. Mitenkäs niitten puutullien kanssa kävikään?

Missään muualla en ole kuullut sellaista hepokattien aikaansaamaa pauhinaa kuin kerran yöpyessäni Parikkalassa. Oli hepokatti maantiellä poikittain jala jallai jala jala vei ja se kaiveli haravalla hampaitaan jala jallai jala jala vei.

PS. Kyselin katsomisrajoituksista ja luukuista kotipaikkakunnalla ja järki-ihmiset sanoivat, että rajan tuntumaan liittyvät muistoni ovat mielikuvitusta.

Vuodenlopun mietteitä

Erensti (3 kk) lähti tassuineen uuteen kotiin.

Nyt kun Tatu ja Patu-näyttely on pystyssä, avautuu talkoovapaan näköalat. Kahden viikon ajan saa ihan palkatta rakentaa yksityiselämäänsä ja tulevaisuutta. Silti vuodenvaihde asettaa omat haasteensa työpaikalla, mikään ei tunnu olevan kyllin. Vielä pitäisi tehdä sitä ja tätä ennen kuin lähtee lomille. Mutta hetkinen, nythän minä olen jo talkoovapailla, siis lomalla, ei minun pitäisi viipyä työasioitten parissa.

Sain tänä vuonna vedettyä Ritaripäivät ja niiden jälkeen venäläispäivän, Valpurin velholeirit, Keskiaikapäivät ja nyt tuon Tatun ja Patun. Välillä olin narrina, vankiämmänä, ruttotautisena, jolloin kallo kolahti Sturen kirkon lattiaan, kun kaaduin kuolleena maahan. (Muuten, linnan eteisaulan lattialaatat kuten Sturen kirkon laatatkin on valmistanut Kupittaan Savi.) Sitten vedin vielä sairaslomittajana pari Kuolemaa, kidutusta ja kummituksia-kierrosta ja tavallisia opastuksia. Ja kaiken tein yhdessä suunnilleen saman ahkeran joukon kanssa yhteistyössä tiimirajojen yli harppoen. Oman lisänsä vuosiohjelmaani antoivat pari muuttoa ja sairastuminen homeyliherkkyyteen.

Sain tänään idean, kuinka Turun linnan kävijämäärät saataisiin pienellä budjetilla hyvään kasvuun ja kulttuuripääkaupunivuonna 2011 olisi linna näkyvästi esillä ja Turun kuapungin historiallinen museo kestosuosikkina rahoitusvaikeuksien keskellä painiskelevassa kaupungissa. Idean toteuttaminen vaatisi vain samaisen osaavan joukon työrupeaman, kukin olisi asiantuntija oman kokonaisuutensa toteuttamisessa.

Olen saanut toteuttaa vuosikymmeniä kestäneen työurani aikana unelmiani, tosin usein vuosien viiveellä. Silloin kun idea on tullut ja työkaverin kanssa sitä ehdotettu, on se ollut niin uutta, ettei sitä ole uskallettu ottaa ohjelmatuotantoon. Linnan narrien esiinmarssi oli "villiä touhua", ei kuulunut museon linjaan. Linnan portaiden ravaaminen kulttuurin ja liikunnan nimissä ei myöskään sopinut ohjelmaan. Siitä olen vähän katkera, sillä tänään minäkin olisin kymmenen kiloa kevyempi.

Siis ihan totta, en saa jäädä uuden idean vangiksi. Jossain vaiheessa pitää ymmärtää keskittyä Tärkeisiin asioihin. Nythän voisi jatkaa rempalleen jääneitä syystöitä kotona, uppoutua ns. omiin projekteihin tai lähteä matkoille.

Palautumista

Näyttelytyöryhmä sai energisen lisän, kun Michael Monroe tuli mukaan riveihin.

Internet oli pois toiminnasta viisi päivää ja katkos sattui kovin epäedulliseen ajankohtaan. Olisin voinut hoitaa jonkin kiireellisen asian näyttelyn valmistumisen loppumetreillä kotoa käsin. Toisaalta vapautui aikaa nkkumiseen, joka on tärkeää tautisena aikana. Infulenssa verotti aina jonkun rakentajista pois joukoista, mutta silti etenimme määrätietoisesti aikataulussa.

Eilen illalla oli Tatun ja Patun Suomi-näyttelyn avajaiset Turun linnassa. Alkuseremoniat, jotka sisälsivät pari puhetta ja mitalienjakoa, toimitettiin juhlahuoniston kuninkaansalissa ja sen jälkeen kutsuvieraat pääsivät tutustumaan näuyttelyyn.

Juhlan päähenkilö oli vetovoimainen rockartisti Michael Monroe, joka jo päivällä sai lehdistön syttymään. Michael on tottunut salamavalojen räiskeeseen ja hän jaksoi vielä illalla poaeerata ihailijoitten kanssa. Näyttelyn korkeimmassa vitriinissä on Michaelin asusteita, joiden helmet ja paljetit kimaltelevat. Yksi vaatekokonaisuus on seinällä, housujen sivusaumoihin kiinnitetyt ledivalot vilkkuvat. Näyttelyjulisteessa Michael keikkuu linnan katolla.

Olen tyytyväinen näyttelyn karaokelavaan. Pelkäsin äänen kaikuvan häiritsevästi eteisaulaan, mutta lavalta tulevat musiikit keskittyivät sopivasti katsoman levyiseen sektoriin. Tunsin itseni kovin onnelliseksi, kun avajaisiin saapuneet ystävät hoilasivat lavalla. Karaokelaulaja Kurre sai houkutelluksi ujoimmatkin estradille.

Paikalla oli aika paljon lapsia, koska talvimaiseman rakentaneet nuoret vanhempineen saivat kutsun. Talvimaisemaa voi tarkastella kiikareilla Tatun ja Patun tyyliin. Sitten voi kiivetä saunan lauteille miettimään Asioita.

Voi, näyttelyssä on niin paljon yksityiskohtia, jotka tarvitsevat oman juttunsa. Nyt olen niin onnellinen, että olen melkein onneton.