Kävin viime torstaina Pöytyän kesäteatterissa, jossa oli Rauli Padding Somerjoen elämästä kertova näytelmä. Näyttämönä oli komea Reppuniemen ulkomuseoalueen pihapiiri ja katsomona luontaisesti kohoava rinnemaasto. Kyllä siinä parituvan ovet paukkuivat railakkaa kohtausta tehostaen. Myös aitat ja muut 1700-1800-luvun rakennukset odottavat korjaamista. Näyttelijöillä pienimmästä suurimpaan oli pikkuruiset langattomat mikrofonit, joten kuuluvuus oli hyvä, vaikka näyttelijä olisi ollut selin yleisöön. Pöytyän kesäteatteri on saanut esiintyä täysille katsomoille.
Näytelmässä kävi tuskaisella tavalla selväksi, kuinka Baddingilla oli esiintymisvimma, mutta sitä hillitsi ujous ja irtonaisuus. Kaverit ja managerit yrittivät miestä jeesata, mutta aikataulut, sovitut tapaamiset, esiintymiset, painava häpeän tunne ja sosiaaliset tilanteet olivat ylivoimaisia ja paineet kävivät lopulta sietämättömiksi. Olisiko hänen elämänsä ollut helpompaa humpan parissa, jos hän olisi saanut säveltää ja sanoittaa mielialojensa mukaan. Tai jos poika olisi jäänyt kirkkokuoroon. En erityisemmin kuunnellut aikanaan hänen musiikkiaan, kun olin silloin nuori klassista musiikkia rakastavan miehen aviovaimo. Nyt iskelmät soivat päässä ja on pakko laulella Pilvet karkaavat punaisia viinimarjoja kerätessä. Mies kyllä sanoi, että olisi parempi, jos laulaisin vaikka Miks leivo lennät Suomehen.
Näytelmä oli hienosti toteutettu ja loppukohtaus itketti. Voin sen paljastaa, koska näytäntökausi on ohitse. Padding lauloi (näytelmässä Erik Kraemer) keinussa yksinäistä yksinäisempänä, isä asteli verkkaan paikalle koivun ohi, tarkasteli tuttua pihapiiriä, otti pojan kainaloonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti