Pidin näyttelyn taideteoksista, ne olivat upeita. Ns. realistit antoivat aikanaan rankkoja arvosteluja, kuinka salonkimaalauksissa on häpeällisen leveitä kullattuja kehyksiä, maalaukset ovat pikkutarkkoja, pysähtyneitä, kiiltokuvamaisia ja pinnallisia. Hesarin kirjoituksesta jatkuu samansuuntainen ajattelu ja sitä täydentää kuvavalinta: Fjodor Andrejevits Bronnikovin Pythagoralisten hymni nousevalle auringolle, 1869. Otsikkokin on Akateemisen kauneuden vangit. Jos ei näe kokonaisuutta, voi kuvaa katsottuaan ajautua toimittajan kanssa samansuuntaisiin aatoksiin.
Näyttely on paljon muuta.
Menimme museoon myöshäsissyksyn kullatessa katunäkymiä, valo oli pehmeän paljastava. Saman pehmeän paljastavan valon taiteilijat olivat vanginneet maaluksiinsa. Maalaukset ovat yksityiskohtia myöten viimeisteltyjä. Aiheet ovat kiinnostavia.
Maalaamista on edeltänyt turkimustyötä. Kun on haluttu kuvata ihminen renessanssipuvussa, tehdä historiallista henkilöä esittävä muotokuva, on se edellyttänyt matkaa Italiaan, tutustumista renessanssin mestarien töihin, On pitänyt löytää oikeanlaiset rakennukset ja interiöörit. Pohjatyö on ollut valtaisa ennen kuin on voinut tarttua siveltimeen.
Renessanssin aikaa kuvaavilla maalauksilla on arvoa jos on kiinnostunut esimerkiksi pukuhistoriasta. Jos olisin ompelemassa itselleni renessanssipukua, menisin näyttelyyn uudestaan, sillä aikakauden puvut oli kuvattu täyteläisissä väreissään. Kangaslaatu ja pukuihin liittyvät detaljit on maalattu, niinpä, pikkutarkasti. Käsityöihminen saattaa ryhtyä naisen puvun nähtyään nypläämään. Historiallisaiheiset 1800-luvulla tehdyt maalaukset, juuri ne tinkimättömästi toteutetut ovat enemmän kuin muotokuvia tai maisemia. Näissä pinnallisiksi väitetyissä maalauksissa on monta ulottuvuutta. Ne tuovat historiaa visuaaliseen muotoon. Löytyyhän vastaavia maalauksia Suomestakin.
Jonkin maalauksen edessä tuli mieleen Albert Edelfeltin kuningatar Blanka, se jossa äiti pompottaa polvellaan tulevaa Norjan kuningasta: Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja... Blanka on kuningas Maunu Eerikinpojan puoliso. Kun Albrekt Mecklenburgilainen ja kuningas Maunu riitautuivat, Turun linnakin joutui kahinaan mukaan. Albrekt piiritti linnaa kahdeksan ja puoli kuukautta, vasta sitten linna antautui. Kahinoitten päätteeksi Maunu Eerikinpoika karkasi Valamon lustariin ja kuoli seillä. Hetkinen, taisi harhautua sivupoluille, Blankahan kuuluu Suomen kultakauden taiteeseen. Niin joo, mutta silloin Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa.
Helsingin taidemuseon näyttelyssä on renessanssin lisäksi antiikin aiheita ja mittava määrä idyllisiä Italia-aiheita. Romaeja esittävistä muotokuvista muistin Martta Wendelinin maalaukset, joissa mustalaiset elävät ikuisessa kesässä. Marmoriveistos, Näkinkengässä nukkuva Amor tuo mieleen vuosi sitten Eremitaasissa näkemäni Rafaelin teoksen, joka delfiini kannattelee merestä löytämäänsä pientä poikaa.
Aikanaan ymmärrettävistä syistä kyllästyttiin todellisuutta pakenevaan ilmaisutapaan, heräteltiin taiteilijoita, etteivät nämä pakenisi aiheineen menneisyyteen ja etteivät he kuvaisi köyhyyttä huolettomana idyllinä. Mutta hylätä mestariteokset varastoihin pois ihmisten silmistä. Onneksi taideteokset säilyivät. Onneksi jotkut ylläpitävät vanhaa akateemista perinnettä.
Jos Hesarissa olisi artikkeliin liittyvänä kuvana ollut vaikka vahva naismuotokuva, olisi kuva houkutellut museokäyntiin. Jos lehdessä olisi ollut Italia-kuva, Italian ystävät huomaisivat suunnistaa näyttelyyn.
En ole koskaan opiskellut taidehistoriaa ja sen vuoksi on kevyt kirjoitella. Vaikka venäläiset taiteilijat olisivatkin olleet akateemisen salonkitaiteen vankeja, katselin heidän aikaansaannoksiaan ihailevan vapautuneesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti