Luin Lotta Lundbergin rommaanin Klovnin kyyneleet. Se kertoo kääpiöseurueen matkasta uhkaavan maailmansodan varjossa. Se kertoo myös ulkopuolisuudesta, kaipauksesta ja rohkeudesta.
Kuulin monta sirkustarinaa kiertäessäni sirkushullu Markku Aulangon kanssa Suomen maata Yhtä sirkusta-näyttelyn suunnitteluvaiheessa. Näyttelyä rakennettaessa tutustuin Edit Kleinbarthiin, jonka elämänvaiheet liippaavat läheltä ajallisesti ja paikallisesti lukemani Lundbergin kirjan tapahtumia. Editin tarina on kovin erilainen, mutta sirkuslaisuus teki hänestäkin ulkopuolisen. Karavaani kulki paikkakunnalta toiselle, tavallaan se oli pakomatkakin, ja pieni tyttö joutui käymään yli sataa koulua. Ei siinä kerennyt solmia ystävyyssuhteita, muut koululaiset eivät edes tienneet tuntemattoman tytön nimeä, vaan hän oli aina "se sirkuslainen".
Edit halusi kirjoittaa kirjan kertoakseen, kuinka henkeäsalpaavia ohjelmanumeroita on sirkusteltoissa ja kiinteissä sirkusrakennuksissa eri puolilla Eurooppaa esitetty ja keitä niissä esiintyvät taiteilijat olivat. Siinä kaikessa hän ja hänen perheensä olivat mukana, joskus keskiössä, välillä sivusta tarkkailijana. Viiden vuoden urakan jälkeen valmistui "Balleriina hevosen selässä". Nyt on tekeillä uusi kirja, jossa valokuva-albumien haalistuneet kuvat saavat selityksensä, maneesin reunalla seisova klovnikin tulee näkyväksi.
Lotta Lundbergin kirja on siis romaani. Kirjailija on matkan varrella loitontunut haastateltavastaan ja tehnyt tutkimustyötä arkistoissa. Klovnin kyyneleet ei kuulukaan olla historiakirja tai elämäkerta, mutta silti Lundberg monien muiden kirjailijoiden tavoin pelastaa elämäntarinoita, jotka muutoin häipyisivät unholaan. Taiteessaan he voivat liikkua faktojen parissa ohuesti, mutta ihmisessä syvemmin kuin historioitsijat.
Monasti kiinnostumme ihmisestä ja hänen tietämistään asioista vasta sitten, kun henkilö on kuollut ja asioiden tarkentaminen haastatteluilla on myöhäistä. No voihan sitä tietysti penkoa jälkeen jääneitä papereita ja tehdä oman tulkinnan. Aloittaessani 70-luvulla vajaan vuoden kestäneet kulttuurihistorian opinnot jäi mieleeni opettajan lausahtama runon säe: "Unohdus, siihen kuiluun kaikki hukkuu. Mennä rajan yli ja tulla historiaksi." Nyt käsitän säkeen uudella tavalla, siis ensin unohdus ja sitten historiaksi.
Täältä löytyy arvio Lundbergin kirjasta.
