Merry Christmas

Toivotan kaikille blogini lukijoille ja sinne satunnaisesti eksyville Hyvää Joulua, God Jul, Frohe Weihnachten.

Sivusta kuultua

Kirjoitin blogiini Helsingin kaupungin taidemuseon Kauneuden pauloissa-näyttelystä. Helsingin Sanomissa Sirpa Pääkkönen kirjoitti samasta aiheesta HS 19.12.2010 Henkilökohtaista palstalla/ Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja herkistyy, mutta valitettavasti tekstiä ei löydy verkosta. Otsikkona on Astu sisälle satuun!

Pääkkönen kiinnittää huomiota maalusten häikäisevään taidokkuuteen. Artikkelin yhteydessä on kuva Steiben Karl Karlovitsin maalauksesta Andalusialainen nainen.

Kun palasin Pohjois-Karjalan matkaltani, Helsinki-Pasila osuudella pari uupuneita jalkojaan valittavaa naishenkilöä keskusteli vaunussa niin äänekkäästi, että puhe kuului useiden penkkien etäisyydelle. Naiset olivat käyneet Picasso-näyttelyssä ja toinen selvitti, ettei hän pitänyt maalausten kyklooppimaisista hahmoista. Kolmas matkustaja puuttui puheeseen ja sanoi, että hän kyllä piti Picassoista. Siihen toinen sanoi, että kyllä Picasso osasi maalata myös kauniita tauluja, mutta Ateneumin tauluissa olivat kaikki naiset rumia. Sitten hän kertoi ostaneensa kerran Espanjassa käydessään sellaisen ihan pienen hyvin suloisen Picasson maalaaman taulun.

Naiset olivat käyneet myös Tennispalatsissa ja mikä elämys se olikaan, naiset kertoivat haltioituneina näkemästään. Sirpa Pääkkönen Hesarissa huomauttaa, kuinka akateemisella taiteella oli missio. Tehtävänä oli levittää kauneutta. Hän päättää artikkelinsa toteamalla, kuinka Helsinki on nyt oivallinen paikka 1800-luvun akateemisen ja 1900-luvun modernin taiteen dialogille. Pakkoa uskoa, kun juttua riitti Hesasta Turkuun asti.

Lisäksi mainitsen, ettei keskustelu ollut lainkaan häiritsevää, vaan se oli julkiseen kulkuneuvoon sopivaa leppoisaa jutustelua.

Я написала в своём блоге о выставке « В путах Красоты» Городского художественного музея Хельсинки. Сирпа Пяккёнен в «Helsingin Sanomат» 19.12.2009 г. написала по этой же теме в рубрике «Личное»: «Всё испытавший журналист по культуре расстроится, но, к сожалению, текст отсутствует в сети. Названием является «Шагни внутрь сказки!»

Пяккёнен обращает внимание на ослепительное мастерство картин. В контексте данной статьи приводится иллюстрация картины Карла Карловича Штейбена «Андалузская женщина».

Когда я возвращалась из поездки в Северную Карелию, в части Хельсинки- Пасила две усталые женщины, жалующиеся на ноги, беседовали в вагоне так громко, что голос раздавался на расстоянии нескольких скамеек. Женщины посетили выставку Пикассо, и одна из них сказала, что ей не понравились циклопические персонажи картин. Третий пассажир включился в разговор и сказал, что ему Пикассо действительно понравился. Тогда другая из женщин сказала, что конечно Пикассо умел рисовать также и красивые картины, но на картинах Атенеума все женщины были уродливые. Затем она сказала, что однажды, будучи в Испании, она купила совсем маленькую, очень красивую картину Пикассо.

Женщины также посетители Теннисный дворец, и они восторженно рассказывали о своих впечатлениях о виденном. Сирпа Пяккёнен из «Х.С.» отмечает, какова миссия академического искусства. Его задача заключается в распространении красоты. Она завершает свою статью констатацией, что Хельсинки в настоящее время является идеальным местом для диалога между искусством академическим 1800-х гг. и современным искусством -1900-х гг. Надо верить, поскольку эта идея распространилась из Хельсинки до самого Турку.

В дополнение отмечу, что дискуссия совершенно не мешала, она была спокойной беседой, подходящей для общения в общественном транспорте.

Etäopettajana

Pääsin Pohjois-Karjalan Ammattiopistoon pitämään opetusta tapahtumantuotannosta ja opastusten elävöittämisestä, jotka työni kautta ovat tuttuja aihepiirejä. Toinen roolini on olla oppilaana kyseisessä oppilaitoksessa, jonne olemme ystäväni Eijan kanssa hairahtuneet.

No ei siinä luennoimisessa sinäänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun toimin verkko-opettajana. Osa oppilaista opiskelee etänä ja katselee opetusta tietokoneeltaan ja voi osallistua oppituntiin kirjoittelemalla opettajalle kysymyksiä ja kommentoida esitystä. Jos ei ole mahdollisuutta osallistua tuntiin reaaliajassa, voi oppitunteihin syventyä vaikka lauantaisaunan jälkeen, se vaatisi kyllä aikamoista motivaatiota opiskeluun.

Minulla oli antaa muutama linkki opiskelijoille elävöitetyistä opastuksista, jotka piristivät esitystäni. Kerroin Turun linnan vankilakierroksista, narrinkierroksista, kauhukierroksista ja räätälöidyistä opastuksista. Tapahtumantuotantoon liittyen kerroin mm. keskiaikapäivistä, ritaripäivistä ja Valpurin velholeiristä. Tapahtumia rakentaessani piirtelen pampulataulukoita, jotka esimerkkeinä heittyivät opettajan avustuksella kuvaruuduille. Antoin käytännön ohjeita, jotka soveltuvat tapahtuman kuin tapahtuman järjestäjän käyttöön.

Seuraavan luennon piti varsinainen opettaja, verkkokoulutuksen ammattilainen. Vasta hänen opetuksessaan tajusin, kuinka pitää toimia. Pitää tervehtiä totta kai eri puolilla Suomea tietokoneiden ääressä opetusta malttamattomana odottavia oppilaita ja pitää olla vuorovaikutteinen. Esityksen aikana voi käydä kirjeenvaihtoa oppilaiden kanssa. Etäopetus ei häirinnyt lähiopetusta, opettajan tuntosarvet toimivat virtuaalisesti ja livenä samanaikaisesti.

Verkko-opettaminen ja -opiskelu ovat monelle suomalaiselle arkipäivää. Minulla on vielä hiomista vuorovaikutteisuudessa. Unohdin etäopiskelijat kokonaan.

Uusi myssy

Olin kirkossa treffeillä. Minun piti hakea myssy, jonka kirjailija Kirsti Ellilä on neulonut lahjaksi. Hän oli ilmoittanut myssyn valmistumisesta aikaisemmin tekstiviestillä ja nyt hän uhkasi ottaa myssyn patakintaaksi tai kohta purkaa tykkänään, kun ei kerta lahjan saaminen kiinnosta. Olin jotenkin missannut ilmoituksen, muuten olisin syöksynyt heti noutamaan.

Edellisen Kirstin tekemänsä myssyn, meripihkan värisen, olin heikkouden hetkenä myynyt Pohjanmaalle, kun tuttavamme rakastui siihen syvästi. Hinta oli häpeällisen alhainen, joka vieläkin harmittaa. Uusi myssy sopii nykyiseen asuuni, olisi kyllä sopinut se meripihkanvärinenkin.

Astuin kirkkoon myöhästyneenä, lomaillessani minulla ei ole minuuttiohjelmaa. Mieleeni tuli opiskeluaikana kuulemani kertomus Vilppulan ukosta, joka oli parantaja. Tai oikeastaan muistoni päähenkilö on ukon vaimo, joka oli myös parantaja. Vaimon suusta pulppusi transsitilassa Raamattua säe säkeeltä. Sitä kuulijat kuitenkin ihmettelivät, miksi Jeesuksen nimen kohdalle tuli aina Manu. Mikä ihmeen Manu?

Joku äkkäsi lopulta, että Raamatussahan sanotaan: "Immanuel on hänen nimensä oleva." Kun astuin tänä päivänä kirkkoon, pappi sanoi juuri nuo sanat. Immanuel eli Manu tarkoittaa Jumala kanssamme.

Imetys päättynyt

Pari kuukautta sitten.

Pienet kissamme ovat saavuttaneet kolmen ja puolen kuukauden iän. Purkka-äiti on löytänyt itselleen turvapaikan ja karistaa pakenemalla pesueen kintereiltään eikä enää taivu imettäjäksi. Partanen osoittaa itsenäistymisen merkkejä istumalla pisimpään kissatelineellä rappusilla, Mustapippuri on vilukissa ja makailee pankon vieressä ja Viiru pienimpänä nukkuu kissahotellin ylimmässä kerroksessa. Muina aikoina onkin sitten aika vilske.

Kuvan ottamisesta on aikaa. Ruokailemassa ovat Ernesti, Partanen ja Mustapippuri. Viiru osallistuu etänä.

Tykon tykönä

Taidemaalari Tyko Sallinen syntyi tällä paikalla olleessa talossa 14.3.1879 ja on saanut laatan.

Pohjois-Karjassa sijaitseva Nurmes on ollut usean herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Meno yltyi mittasuhteisiin, joka sai luterilaisen kansankirkon ihmettelemään ja kavahtamaan. Tyko Sallinen syntyi pahimpaan mylläkkään 130 vuotta sitten.

Miehen iässä taidemaalari Tyko purki lapsuudessa saamiaan traumoja tummasävyisiin rajunoloisiin maalauksiin, joita taidepiireissä paheksuttiin. Hihhulit-maaluksessa on arvostelun mukaan kuvattuna kamalia ihmisiä, oikein luonnon irvikuvia. Ainut valonpilkahdus näkyy seuraväen yläpuolella leijuvassa ristiinnaulitussa ja enkelissä. Tai oikeastaan ei maalauksessa Jeesusta ole naulittu ristiin, hän näyttää paremminkin lentelevän leijan tavoin ja enkeli on mukana samassa virtauksessa.

Minusta maalauksen ihmiset näyttävät tavallisilta Pohjois-Karjalan asukkailta tai suomalaisilta, eivät he rumia ole, häkeltyneitä kyllä. Minkä ikäinen Tyko oli, kun perhe muutti pois Nurmeksesta? Vahvistuivatko mielenvarjot vasta seuraavissa asuinpaikoissa? Mitenkähän Tyko lausutaan Luxenburgin kielellä (Lëtzebuergesch)?

Kermalaituri kirjastona

Kävin kotikylän kirjastossa, joka on entinen maitolaituri tai kermalaituri, kuten täälläpäin nimitetään katosta, johon tuotiin meijeriin menevät maidot. Kuvan laittaminen on mookulalle liian työlästä, joten pistän aiheeseen liittyvän foton myöhemmin.

Kirjaston hyllyllä oli rivi lakikirjoja, olisi voinut alkaa oikeustieteen opinnot. Suomen laki-hyvllyllä oli Remestä ja Jörn Donnerin Uusin maammekirja. Olisi ollut valittavana Jari Tervon Ohrana ja Antti Tuurin Lakeuden kutsu ja Uosukaisen Liehuva liekinvarsi.

Valitsin lopulta Tuija Lehtisen Franseskan, mutta en ehdi sitä lukea loppuun tällä matkalla. Maitolaiturilta saa ottaa kirjoja myös pitkäaikaislainaan.

Aikakauslehtiä on pinoittain. Maitolaituri toimii myös lukusalina, siellä on kolme koivupölkkyä istuimiksi ja pieni pölkky pienelle istujalle. Valaisimena on lyhty, tänään oli ilmaantunut lapsen lyhtyä pitävä tonttu.

Kirjastossa on nyt aika vilpoista, -18 °C, tähdet ja juuri satanut lumi keventävät pimeyttä.