Magga ja Giacometti

Tämä novelli kuuluu kotisivujeni kirjoituspiiri-osuuteen (2008), mutta maailmalle levinneen taidekauppauutisen vuoksi laitan sen toistaiseksi blogiini.

Margareta tuli työpaikan käytävällä vastaani ja sanoi: ”Tiedätkö, minä pääsin sinne opiskelemaan, Tukholmaan, jalkahoitajaksi. Otan vuorotteluvapaata ja lähden sinne.” Ei voi olla totta, ihanaa, onnittelen. Minä tosiaan onnittelin ja samalla tunsin olevani petturi, kun en itse ollut valmis jättämään työtäni ja kissaa ja miestä ja sen semmoista kokonaiseksi vuodeksi. Jalkahoitajan ammatti sopisi minullekin kuin varvas jalkaterään, kun nykyistä työtäni ei arvosteta riittävästi ja muutenkin on rankkaa. Sitä paitsi olen aina ollut kiinnostunut jaloista.

Meillä oli tulevaisuutta koskevat suunnitelmat valmiina. Jalkojenhoitajan loppututkinnon suoritettuamme pystytämme teltan pyhiinvaellusreitin varteen ja hoidamme vaeltajien väsyneitä jalkoja, pehmitämme kovettumat, puhdistamme varpaiden ja kantapäiden rakkulat ja hiertymät ja peitämme kästtelyn jälkeen kipeydet antiseptisillä lapuilla vai mitä ne ovat ja tyynnytämme kulkijan mielenkin niin, että hän on vakuuttunut olevansa oikealla tiellä matkallaan Santiago de Compostelaan. Viiltävin mielin minun piti myöntää, että olin melkein unohtanut suunnitelman, niin sanotusti jalkani oli lipsahtanut suunnitelmasta jo alkumetreillä.

Margaretalle naurettiin, että mitä hullua, jalkahoitajaksi, taidehistoriasta väitellyt ihminen. Mutta minä en nauranut, sillä minä tiesin, että Margareta oli tosissaan, pikkutarkka työ sopi hänelle hyvin ja varpaat ovat sentään tarpeeksi kaukana ihmisen päästä. Sitä paitsi humanistille jalkojenhoitoalan opiskelijaksi pääsy ei ole itsestään selvyys olipa takana minkä tasoinen akateeminen tutkinto tahansa, sillä opintoihin tarvitaan terveydenhoidon koulutusta perustaksi. Tukholmassa ollaan tosin pohjakoulutuksen suhteen joustavia. Muistin, että minullahan on sentään suoritettuna eka kurssi ensiapua ja suustasuuhunharjoittelussa sain kumisen Annen keuhkot pullistumaan muutaman yrityksen jälkeen. No, nyt oli myöhäistä voivotella.

Margareta häipyi työpaikalta vuorotteluvapaalleen. Hänen paikalleen istahti nuori innokas työntekijä, jolle vuoden työrupeama oli tullut kuin taivaanlahjana. Parin kuukauden kuluttua eräänä sateisenharmaana iltapäivänä tapasin Margaretan kaupungilla. Hänen tukkansa oli saanut uusia vivahteita ja leiskuvaa punaista oli myös itämaishenkisessä liivissä ja kevyessä kaulahuivissa, jonka hapsuja Magga pyöritteli sormien välissä.

”Tiedätkö, peruin opiskelut. Luulin, että minussa on joku vakava sairaus ja sen takia piti perua. Heti sitten aloin parantua ja oikeastaan tervehdyin saman tien.” Uutinen sai minut sanattomaksi, viesti humahti lävitseni ja tunsin pettymystä ja ihmetystä molempia saman verran. Olin tietysti iloinen, ettei sairautta ollutkaan, mutta kuinka kollegani saattoi ohittaa elämänsä tilaisuuden noin vain. Niinkö siinä sitten kävi? Mieskin oli kuulemma tyytyväinen, kun vaimo jää kotiin.

”Mutta en minä enää pääse jaloista eroon”, Margareta huokasi tyyneydellä, joka antoi vaikutelman, ettei hän sittenkään ollut ohittanut elämänsä tilaisuutta. Minkähän takia taiteessa on kuvattu niin vähän jalkoja, kun jalat sentään ovat tärkeät ihmiselle ja jalkoja voi valaa kipsiin ja pronssiin. ”Lähden Pariisiin tutkimaan Alberto Giacomettin taidetta, siis tavallaan jalkoja”, Margareta sanoi. Matkaliput oli jo ostettu.

P.S. Matka tuotti hedelmää. Margareta Willner-Rönnholm voitti Svenska Kulurfondenin Hans Ruin-esseekilpailun 2008 kirjoituksellaan Albertos blick.