Keisarit tulivat kotiin

Viime käynnilläni Pohjois-Karjalassa kävin tutustumassa Keisarien aika Suomessa-näyttelyyn Nunnanlahdessa, sillä en ollut nähnyt näyttelyä valmiina. Toteuttamani osastokin täydentyi vasta näyttelyn avajaisia edeltävänä päivänä Ortodokdisesta kirkkomuseosta lainatulla kauniilla ikonilla ja olin silloin jo Turussa. Avajaisjuhlallisuudet jäivät kokematta.

Keskustelin äitini kanssa keisareista. Hän kertoi heistä kuin tuttavistaan ja sitten totesi kertomansa olevan "vain perimätietoa, ei näitä ole kirjoista luettu". Hänen keisari Nikolai II: n halllituskautena syntynyt äitinsä oli tarinoinut keisareista lapsilleen. Mummo oli kuullut juttuja omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan. Niinhän se menee vai meneekö se enää.

Keisarien aikaan tuli uusi ulottuvuus, kun muisti esiäitien ja esi-isien oleen Alksanteri- ja Nikolai-ruhtinaitten alamaisia. Jopa vitrinien sisältö puhuttelee enemmän, jos miettiin sukulaisten elinolosuhteita.

VITRIINI 7

1. Painotuote: Biblia vuodelta 1887. Yksityiskokoelmat. (Raamatussa on värikuva, joka esittää joulun tapahtumia)
2. Kirkon kynttelikkö. Juuan ev.lut. seurakunta.
3. Pyhän ristin ylentämisen ikoni 1800-luvun alusta. Valamon luostari.
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Kuopio. OKM 1641. Juuan Pyötikössä
oli Venäjältä paenneiden kreikkalaista uskoa tunnustavien eli
staroverien luostariyhteisö, joka perustettiin 1840-luvulla. Luostarissa
elettiin viljelyllä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Katovuosina luostarista
jaettiin Venäjältä saatua viljaa kyläläisille. Jäljellä on kiviaidan ympäröimä
luostarin kalmisto. Paikalle rakennettiin tsasouna 1977. (Mummoni muisti, kuinka luostarista oli katovuosina annettu kyläläisille viljaa ja suolaa, Venäjältä tuotua.)
4. Painotuote: Rippi- ja Herran ehtoollisen Kirja. Turussa 1843.
Yksityiskokoelmat.
5. Painotuote: Suomalainen Virsikirja. Suomen Suurruhtinaanmaassa.
Hämeenlinnassa 1890. Yksityiskokoelmat.
6. Painotuote: Tuomas Wilcocks´in Kalliit Hunajan Pisarat eli Lyhykäinen
varoitussana kaikille Pyhille ja syntisille. Tampereella 1896. Juukaseuran
arkisto. Englantilaisen Wilcox´in (1549-1608) teos suomenettiin
1779. Kirjalla oli ratkaiseva merkitys körttiläisen herätysliikkeen eli
herännäisyyden johtajan Paavo Ruotsalaisen ( 1777- 1852) uskonnolliselle
kehitykselle. Ruotsalaisen saarnamatkat ulottuivat myös
Juukaan. Hän sai suruviestin poikansa kuolemasta seuroihin Nälkömäelle. (Ukkini oli körtti.)
7. Painotuote: Ohjesääntö Yleiselle Vaivaishoidolle Juuan kunnassa.
Kuopio 1897. Juuka-Seuran arkisto.
8. Vaivaiskassan rahalipas. Juuan ev.lut. seurakunta.
9. Lapsen kenkä. Yksityiskokoelmat.
10. Vaivaiskassan kirjanpitoa vuodelta 1861. Juuka-Seuran arkisto.

Taiteellinen kuppi

Sukulaiseni Vieno Tuovinen (1910-199?) maalasi tauluja ja maalasi posliinia. Minulla on yksi hänen antamansa kuppi jäljellä, lohkolaita, haljennutkin, mutta en raaski heittää pois, koska se liikuttaa minua. Vieno ilmoitti ammatikseen taiteilija, mutta ei kai monikaan häntä sellaiseksi laskenut, piti mökkihöperönä puuhastelijana. (Tunnen hengenheimolaisuutta häntä kohtaan, kun kirjoitan tätä blogia.) Tapasin hänet vain muutaman kerran, mutta lapsen mielestä hän oli jotain erityistä. Vanhemmiten Vienoon pesitynyt luulosairaus lisäsi salaperäisyyttä. Kenties ikkunan takana hiippailikin joku öiseen aikaan.

Posliinikupin maalauksen aiheena on puistikossa käyskentelevä 1800-luvun lopun tyyliseeen asuun pukeutunut pariskunta. Nainen kantaa päivänvarjoa. Lieneeköhän Vieno tavoittanut aiheen aikakauslehdestä vai olisko nähnyt käsin maalattuja tapetteja vai löysikö hän aiheen unelmoivasta mielenmaisemastaan. Vieno oli naimisissa taksiautoilija Erkki Tuovisen kanssa. Heidän adoptoitu tyttärensä hukkui pienenä, myöhemmin hukkui mieskin .

Pohjasta löytyy taiteilija Vieno Tuovisen puumerkki. Signeerauksessa on VM. Yhtäkkiä muistin Vienon menneen toisiin naimisiin kuudenkympin ikäisenä. Mies oli eläkkeellä ollut valtimolainen asemapäällikkö, Mäkinen nimeltään. En ole mikään sukututkija, mutta Vienoa ei saa unohtaa.

Sirppi

Toin vuosia sitten rikkinäisen sirpin Turkuun, terä oli ruostunut ja tylsä, lonksuva haljennut varsi oli kiinitetty rautalangalla. Esittelin työkalua aviopuolisolle ja aprikoin, olisiko aika pistää romu roskiin. Sain työkalun seuraavana päivänä takaisin kuvan esittämässä kunnossa. Varsi on tehty luonnonväärästä toukansyömästä puusta, se tuntuu mukavalta kädessä, terä on putsattu ruosteesta ja teroitettu, jokainen sahalaita erikseen. Terässä on sepän nimimerkki AT, pitäisikö varteen nyt kaivertaa IK. Uudistuneen sirpin vieressä on vanha rikkoontunut kahva.

Aiheesta on hehkutettu myös polulla.

Opiskeluaikana Suomalaisen ja vertailevan kansatieteen oppiaineessa eivät aurat, viikatteet ja sirpit hirveästi kiiinnostaneet: kamppi, pivosirppi, suoravartinen ruotosirppi, Ruotsin vinkelskära ja krokskära, muitakin niitä oli. Opettelu oli pelkkää ulkolukua, vaikka sirppi sinänsä oli tuttu, olinhan sitä käyttänyt kotonani äidin säestäessä älä vain leikkaa kättäsi. Kamppisirppi on kaikista vanhin, se oli tunnettu jo esihistoriallisella ajalla.

Löysin pari kansatieteen opusta, mutta en pysty luokittelemaan työkalua tänäkään päivänä. Toisilla sirpeillä hakattiin korsi poikki, toisilla leikattiin. Selitykset ovat ristiriitaisia, en usko tutkijoiden itsensä koskaan käyttäneen sirppiä. Ei sirppien käyttötapaa ratkaise vain terän muoto eikä varren muoto, vaan miten sirpin terä on teroitettu, onko siinä sahamaisia pykäliä vai ei, mikä on terän kaltevuuskulma. Olisin saanut aikanaan proffalta pari plussapistettä, jos olisin osoittanut edes vähäistä kiinnostusta esiäitiemme ja -isiemme ahkerasti käyttämää työkalua kohtaan.

Ei sirppiä taideta käyttää Suomessa enää kovin paljon. Se on kadonnut kauppojen hyllyiltä samoin kuin itänaapurin lipusta. Onneksi tänäkin päivänä löytyy sirpille töitä. Ainakin villiintyneestä puutarhasta.

Pyörän peräkärry

Työt alkavat huomenna yli kuukauden kestäneen kesäloman jälkeen. Jo aikaisemmin blogissani mainostin suurta keksintöäni, kuinka saan organisoiduksi työni niin, että saan tarvittavan tutkimusmateriaalin linnasta nykyiseen asemapaikkaani ja takaisin linnaan. Ratkaisu on pyörän peräkärry. Joku jo huomautti keksintöni muistuttavan venäläistä toimintamallia. Saattaa olla perää kannanotossa.

Alunpitäen ei käyrryssä ollut kantta, mutta aviopuolisoni valmisti sellaisen, etteivät tuikitärkeät paperit kastu. Maalaus ei ollut vielä kuivanut ja kissanpentumme Gösta, silloinen Mokku, piipersi kannen ylitse ja ikuisti polkuanturoiden jäljet. Ne on korostettuna keltaisella maalilla, kuten nuppikin, josta tartutaan kantta avattaessa. Näköjään toinen heijastinkiekura on tipahtanut, täytyy liimata paikalleen. Kuvassa näkyy myös potkulautani, jota olen käyttänyt varsin vähän, ei ole ollut riittävästi potkua.

Kuva siirtyy myöhemmin Polkupyörät osastoon.

Tarinan ryydittämä keitto

Kävin toissapäivänä Marjutin luona ja söimme herkullista maitokaalia, keittoa, joka sisälsi kaalisuikaleita ja riisiä ja maitoa, porkkanoitakin siinä oli ja tietysti persiljaa ja ruohosipulia. Syödässemme ystävä kertoi keiton olleen hänen äitinsä herkkuruokaa.

Äiti oli vaeltanut sota-aikana Karjalasta länteen tietä pitkin tykkien jylinässä nälän ja pelon uuvuttamana. Silloin hän oli kokenut kangastuksen. Tien ojat olivat täynnä maitokaalia ja ihana tuoksu leijaili sieraimiin. Antoikohan harha hänelle voimia päästä lopulta turvaan?

Tilannetiedoitus

Puru eli Purkka (3,5kg) ja Puupponen eli Puuppis (5,2kg)

Runsas viikko sitten muutti pieni kissamme Gösta (ent. Mokku) uuteen kotiin. Se on tutustunut uusiin lajikumppaneihinsa Göraniin, Kennethiin, Stefaniin ja Stigiin ja kaniin, jonka nimi on Väinö. Annoimme Göstan täydellä palautusoikeudella, mutta ei puhettakaan, pienokainen on valloittanut väkensä ja on erityisen kiintynyt Väinöön.

Äiti Purkka ei ole etsiskellyt pentuaan, vaan on tajunnut sen olevan turvassa, ja tapaamisoikeudestakin on sovittu. Uusi perhe ihmettelee pennun ruokahalua. Pääseeköhän Gösta samoihin mittoihin kuin isoveljensä Puupponen.

Sisustusidea Pokkalasta

Sunnuntain Turun Sanomissa oli juttu Nousiaisten Pokkalan mökistä.

Ensimmäinen valokuvauskeikkani paikallismuseoon 1970-luvun puolivälissä taisi suuntautua juuri Nousiaisiin. Silloin Pokkalan mökki oli vielä alkuperäisellä paikallaan Alakylässä. Lehtiartikkelin kuvien perusteella sisustus näyttää hieman erilaiselta kuin silloin ja huoneita on pistetty esittelykuntoon. Kun työskentelin Pokkalassa, viimeisen asukkaan muutosta ei ollut kulunut kuin vajaa vuosikymmen.

Tehtävänäni oli kuvata mökin esineistö kameralla, jossa oli etsin ja objektiivi erikseen, filmikoko oli mv 6x6 cm. Ensimmäisissä ottamissani esinekuvissa näkyi vain puolet esineestä, mutta onneksi opin kuvaustekniikan nopeasti. Kuvat tulivat museon esinekortistoon.

Mökki teki vaikutuksen, erityisesti tuvan sanomalehdillä tapetoidut seinät. Sain vaikutteita. Otin silloin muutaman värikuvan omalla kamerallani mökin sisustuksesta, nyt kuvat ovat jossain tavoittamattomissa. Kun löydän ne, pistän blogiin. Mutta niinkuin tuli sanotuksi, sain vaikutteita.