tiistai 1. syyskuuta 2009

Sirkuksen aitiopaikalla


Yläkuvassa sirkustaiteilija Edit Klenbarth ja "Henrico", Sirkus Finlandia PR-päällikkö Björn Gammals. Alakuvassa pellet Billy ja Karlo. Viimeksimainittu horjahtelee korkeuksissa.

Edit puhuu kunnioituksella jongleerauksesta. Jonglöörin täytyy olla äärimmäisen keskittynyt ja rentoutunut yhtä aikaa, muuten esitys ei onnistu. Edit muistaa, millaista se oli. Hän esiintyi vuosia jonglöörinä silinterihattujen, keilojen ja sikarilaatikkojen kanssa jouduttuaan jättämään apinat, koirat, hevoset ja kyyhkyset pois ohjelmistostaan. Oli helpompi kulkea esiintymiskeikoilla laukkuun mahtuvien välineiden kanssa kuin reissata apinan tai hevosen kanssa. Eläinten salakuljettaminen hotellihuoneeseen ja kaurojen tilaaminen aamiaiseksi on epätavallista sirkusmaailmassakin. Niinpä Edit jätti eläinnumerot ohjelmistostaan ja pakkasi matkalaukun.

Tietysti jos jonglöörin keilat alkavat putoilla turhan usein, voi ryhtyä klovniksi, mutta saattaa se tietysti esiintyjälle olla aikamoinen harppaus, kun epäonnistuminen on aikaisemmin tuottanut tuskaa, pellenä ollessa sen kuuluu tuottaa iloa. Esiintyjillä on onneksi aina yleisö puolellaan. Jos jonglöörin pallo lipsahtaa maneesiin, yleisö antaa sen välittömästi anteeksi ja suosionosoitukset ovat valtaisat, kun temppu lopulta onnistuu. Joskus lipsautukset ovat tahallisia, joskus eivät. Maailman huippuartistitkin ovat ihmisiä, vaikka sitä joskus on vaikea uskoa.

Ei se kuitenkaan mene niin, että taiteilija menettäessään otteensa johonkin sirkuksen taitolajiin, tipahtaa mukavasti jaloilleen ja jatkaa uraansa klovnina. Klovneria on yhtä vaativa laji kuin mikä tahansa taiteenlaji sirkuksessa. Pelle kerää sympatiat puolelleen olemalla hölmö, naurettava ja liikuttava yhtä aikaa. Joskus esityksissä pellestä saattaa kuoriutua akrobaatti tai sirkusprinsessa parinsa käsivarsille.

Tällä kertaa jonglööri roihusi, sillä taiteilija työskenteli tulikeppien kanssa ja sen sai tuntea kaikilla aisteilla.
Antti Suniala on opiskellut Turun taideakatemiassakin, hänen hahmossaan yhdistyy sopivasti suomalainen renkipoika ja ranskalainen keikari. Hänet voi vielä tavata missä vain maailman maneeseilla tai Euroviisujen pyronumeron vetonaulana.

Tämänvuotisen Sirkus Finlandian ohjelmissa klovnit, kuten muutkin esiintyjät sirkustirehtööristä lähtien tulivat luontevasti lähemmäksi yleisöä, siinä oli sitä interaktiivisuutta. Yleisön joukosta otettiin yllätysesiintyjiä, kuten asiaan kuuluu, ja heistä tuli tähtiä siinä missä oikesta sirkustaiteilijoista. Aplodit heille.

Vaikka en olekaan korkeanpaikankammoinen, trapetsitaiteilijoitten suoritukset huimaavat. Onneksi nykyään ovat turvavaijerit käytössä, muutoin ummistaisin silmäni esityksen ajaksi tai keskittyisin popcornien syömiseen tai hautautuisin naamani hattaraan. Turvallisuudesta ei kannata missään tapauksessa tinkiä, sillä vaaran viehätystä saa kokea riittämiin taiteilijan työskennellessä ääriolosuhteissa.
Timolin Sisters, Mongoliasta tulleet taiteilijat, saivat yleisön kohahtamaan spontaanisti ja huokaamaan helpotuksesta, kun neitoset laskeutuivat ohjelman lopuksi ehjänä alas.

Tuli yhtäkkiä mieleen laulu, joka ei kerro vain sirkuksesta, vaan se kertoo elämästä:

Hon svävade som tynglös,
Hon dansa´ som i trance.
Det var så obeskrivligt vackert,
att vi förstor, att det är sant,
att man kan trotsa alla lager,
att man kan bryta alla band
och att det inget finns i världen,
som en mänska inte kan.

M
utta laulun loppua en kerro, en voi.

Eläinesityksissä oli mukana merileijonia, kissoja, hevosia ja poneja. Ratsastusnumeroa ei olllut. Aikoinaan ratsastusnumerot olivat sirkuksen perusohjelmistoa ja ilman hevosia ei koko sirkusta olisi syntynyt. Uljaat lipizzanit noudattivat dressöörin ohjeita. Muidenkin kuin hevostyttöjen suunnalta kuuluu huokauksia. Editille hevosten kanssa työskentely on tuttua, sillä hän oli Ballerina auf dem Pferd, Balleriina hevosen selässä. Hänen ohjelmistonsa nimi oli Parforce.

Merkileijonien tuomisesta sirkukseen olen ollut joskus närkästynyt, mutta minulle on vakuutettu, että nämä eläimet nauttivat esiintymistä. Merileijonat ovat luonteeltaan kuin koirat, haluavat totella isäntäänsä ja hullaantuvat aplodeista. Kissat tuskin ymmärtävät esiintyvänsä, sillä esitykset sujuvat niiden ehdoilla. Meidän kotikissamme osaavat tehdä samat temput, mutta saada ne tekemään tietty temppu tiettyyn aikaan olisi mahdotonta. Kissojen kanssa työskentelevässä artistissa täytyy itsessäänkin olla kissaa aivan kuin notkeassa
Darjassa olikin. Kussakin eläinryhmässä kuuluu olla klouvnieläin, se tomppeli, joka mukamas ei ymmärrä tehdä mitään oikein tai on uppiniskainen. Sitten paikalle ilmaantuukin söpöläinen, joka korjaa ohjelmanumerossa koko potin.

Sirkuksessa pidetään hyvää huolta eläimistä, sillä luontokappaleet toimivat maneesilla sitä paremmin, mitä hyväkuntoisempia ja pelottomampia ne ovat. Eiköhän esiintyminen tuota joillekin eläimille myös iloa ja temppujen oppiminen on joillakin verissä. Olen tavannut yhden sekarotuisen kotikoiran,
Pönnin, joka olisi aivan hyvin voinut esiintyä sirkuksessa. Temppujen kouluttajana oli ystäväperheen poika, joka nautti lemminkinsä esityksistä yhtä paljon kuin koulutettavakin.

Polkupyöräfanina yksipyöräisillä ajavat akrobaatit kuuluvat suosikkiohjelmistoihini ja tällä kertaa metrien korkeudessa taituroivat neitoset, jotka olivat siroja kuin kiinalaiset posliiniastiat. Taustalla seisoi kimonopukuinen avustaja, jonka tehtvänä olisi poimia pudonneet astiat, mikäli sellaisia olisi kieriskellyt lattialla. Tai sitten hän rukoili, että viisikko pysyisi yläilmoissa. Varsinaista pyöräilyä tai vanteilua oli Konstantin
Mouravievin esitys, josta voivat ottaa oppia kaikki laihdutuskuurilaiset. Esityksen lopussa on opetus.

Usean ohjelmanumeron lopussa oli yllätys. Kun oli jo taputtanut kämmenensä kipeiksi, seurasikin vielä jotain henkeäsalpaavaa tai vitsikästä. Onneksi tirehtööri
Carl Jernström Junior, sirkustirehtööri, ymmärsi varoittaa etukäteen, jotta heikkohermoiset osastivat vetää takin korviin, jos vuorossa oli jotain luihin ja ytimiin käyvää.

Azerbaijasta tullut taiteilija
Araz Hamzayev on uskomaton kautsukki. En kerro enempää.

Sirkus Finladian esityksissä korostuu taiteilijoiden osaaminen. Valaistus on suunnattu niin, ettei mitään jää arvailujen varaan. Orkesteri, joka koostuu pääasiassa puolalaisista muusikoista, lataa täysillä jännitykseen. Minusta musiikki ei ollut liian voimakasta, niinkuin joskus on ollut, tai sitten kuuloni on heikentynyt. Kultaisen harmonikan vuonna 2005 saanut
Anne-Mari Kanniainen lumosi alussa ja lopussa ja tuliesityksen aikana. Hummani hei oli aika hauska veto sirkuksessa.

Ohjelmisto oli koottu kaiken ikäisille sopivaksi. Kun trapetsilla oli menossa tarkka paikka, musiikkikin oli vaimentunut, takaani kuului kirkas lapsen ääin: "Eikö se pelle tulekaan?" Ei lapsen tarvinnut kauaa odottaa, kun pelle sitten tuli.

Ihan hyvin voisin kuvitella Editin esiintyvän sirkuksen maneesilla jongleeraamassa ja steppaamassa. Se ei tosin häneltä ihan helposti onnistu kaksiteholinsseillä varustetut silmälasit päässä, mutta yleisö antaisi varmaankin lähes kahdeksankymppiselle balleriinalle anteeksi, jos muutama pallo sattuisi karkaamaan omille teilleen.

2 kommenttia:

  1. Salme kysyi, että onko tämä hänen blogikirjoituksensa sirkuksesta ihan pöljä. No ei se ihan pöljä ole, pöljäksi sen sijaan tuntee itsensä kun ei ole osannut laittaa tätä kommenttia tulemaan. Tuota sanatarkistusta en tajunnut vaikka monta kertaa yritin.
    Salme alkaa olla jo ammattikatsoja, hän osaa niin hyvin kirjata ylös ne tunnelmat mitä sirkukseen liittyy ja kuhunkin numeroon liittyvät vetovoimatekijät.
    Eläinnumeroista paljon puhutaan. Nykyään eläinten koulutus onneksi perustuu palkitsemiseen eikä kuritukseen. Jos eläin pelkää, niin tottunut katsoja sen kyllä huomaa. Olen tänä kesänä nähnyt yhden koiranumeron, mistä jäi vähän epämääräinen fiilinki. Koiran häntä ei heilunut kertaakaan koko numeron aikana.
    Suomalaisen sirkusyleisön käyttäytyminen on muuttunut vuosien aikana. Yleisökin on oppinut oman roolinsa ja se uskaltaa reagoida spontaanisti niin kuin Salmekin kirjoittaa. Ei siitä ole kovinkaan montaa vuotta kun ihmiset häpesivät näyttää tunteitaan sirkuksissa. Ajateltiin, että mitähän muutkin sanovat. Olen monasti kertonut kun Sirkus Finlandian ovella pari keski-ikäistä naista oli tulossa pois ja toinen tokaisi toiselle: "Kyllä oli sitten vaikeata olla nauramatta siinä yhdessä kohtaa!" Olisi siis tehnyt mieli nauraa, mutta ei kehdannut. Sirkuksen pyöreä maneesi antaa mahdollisuuden nähdä, miten vastapäätä istuvat katsojat reagoivat. Ja nauruhan tarttuu. Onneksi katsomot ovat viime vuosina olleet täynnä. Kyllä se yhdessä kokemisen tunnelma on kuitenkin se, mikä sirkuksessa on parasta. Ilo hauskan klovnin kohelluksille ja onnistumisen tunne kun vaikea ilmanumero onnistuu. Silloin katsojakin tuntee onnistumisen iloa: Me teimme sen!
    terveisin Markku

    VastaaPoista
  2. Kiitos Markku kommentista. Sinähän olet johdattanut minut sirkuksen maailmaan silloin kun teimme näyttelyä Turun linnaan. Siitä täytyykin kirjoittaa jonain päivänä blogiin. En silloin vielä tiennyt, ettei sirkus ollut ohi silloin kun näyttely oli ohi.
    Meillä on nyt muutama polydactyl-kissa. Ne on helppo opettaa kiipeilemään lähes pystysuoraan seinää pitkin. Ei, ei, älä huolestu, kyllä nämä jäävät kotikissoiksi. Onkohan tällaisia monivarpaisia pidetty sirkuksessa?

    VastaaPoista