Astrologi Johannes Coppin ja pappi Petruksen kuvitteellinen tapaaminen 23.1.1559

Lääkäri Johannes Copp saapui Turun linnaan hoitamaan Juhana herttuaa, jolla oli sitkeä katarri ja silmäsairaus. Copp oli koulutukseltaan pappi, lääkäri ja astrologi, joka oli työskennellyt niin köyhän kansan parissa kuin Keski-Euroopan hoveissa ruhtinaitten henkilääkärinä. Hän oli julkaissut useita teoksia, mm. astrolabiumin käytön oppikirjan, ruton ja muiden sairauksien parantamisohjeita sisältäviä kirjoja sekä katolisuutta ruoskivan kirjan. Copp oli omistanut ensimmäisen teoksensa itse uskonpuhdistaja Martti Lutherille.

Lääkäri Copp oli suorittanut myös teologin tutkinnon ja hänellä oli linnassa tilaisuus keskustella syvällisesti pappi Petruksen kanssa. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että katolisuuden oli ollut aika väistyä puhtaan uskon tieltä. ”Sola scriptura”, he sanoivat yhteen ääneen. ”Yksin kirjoituksista”, lausui linnan pappi Petrus. Kirkolle Raamattu on sen ainoa perusta. Coppilla oli aiheesta paljon sanottavaa, sillä hän oli julkaissut dialogimuotoon kirjoitetun katolisuutta kritisoivan teoksen.

Lääkäri Copp tunsi tähtitaivaan ja planeetat, joiden asema määrää kunkin ihmisen kohtalon. Tuona tammikuisena pakkasiltana tähdet näkyivät kirkkaina ja astrologi Copp kiipesi linnan merenpuoleisen tornin huipulle, vartiokoppiin, jossa tavallisesti roihusi tervasoihtu. Nyt merkkitulta ei tarvittu, sillä meri oli jäässä ja ensimmäiset laivat pääsisivät tulemaan aikaisintaan toukokuussa. Tähtiä tarkkailemaan oli tullut myös linnan pappi Petrus, joka mietti, uskoako Turun arvoisan piispan Agricolan kalenterissaan julkaisemia merkintöjä taivaankappaleitten liikkeistä ja vaikutuksista, vai luottaisiko sittenkin kuningas Kustaa Vaasaan, jonka mielestä tähtiin tuijottelu oli hölynpölyä.

Turun piispa Mikael Agrcola oli julkaissut Rukouskirjan (1544), johon hän oli liittänyt astrologiaa ja lääkintää käsitteleviä tietoja. Rukouskirjan välityksellä tuli tietoon mm. edulliset suoneniskentäajat. Myöskään muinaiset suomalaisten jumalat eivät päässeet unohtumaan, sillä piispa oli tallentanut niiden luettelon Rukouskirjaan. Johannes Coppilla ei ollut mahdollisuutta tavata Turun mahtavaa piispaa, sillä tämä oli ehtinyt lähteä matkalle Moskovaan. He olisivat voineet keskustella kirkon tilasta, opin puhtaudesta ja jakaa kokemuksia yhteistyöstä kuningas Kustaa Vaasan kanssa. Niin piispa Agricola kuin astrologi Coppkin olivat riitaantuneet kuninkaan kanssa.

Pappi Petrus pystyi tunnistamaan muutaman planeetan, kuten Jupiterin, Saturnuksen ja Venuksen sekä tähtikuvioita, jotka olivat Jumalan luomia kuten maan elävätkin. Petrus tiesi, että Johannes Copp oli oppinut ja asiansa osaava astrologi. Parhaillaan tämä kaivoi esiin kallisarvoisen laitteen, astrolabiumin, ja asetteli sen sopivaan kulmaan vartiokopin kaiteelle. ”Herttua Eerik osaa lukea taivaan merkkejä toisin kuin isänsä. Hän tietää, milloin on paras ryhtyä toimeen ja milloin on vaara uhkaamassa. Minun pitäisi olla herttuan tukena Kalmarissa. Surullista vain, että Eerik herttuan tulevaisuus ei hyvältä näytä, ei hyvältä näytä. Pitäisi iskeä suonta.” ”Niin mutta eihän tammikuussa saa iskeä suonta. Ei ainakaan pääsuonta”, Petrus muistuttaa.

” Onneksi Erikillä on runsaasti naisseuraa. Sopivaa puolisoa ei tosin ole vielä löytynyt, vaikka on etsitty ympäri Eurooppaa”, astrologi toteaa. Pappi Petrus kavahti, sillä linnassa ei ole katsottu hyvällä Coppin ja hänen vihkimättömän naisensa Bonikan yhteiselämää. ”Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, Raamatussakin niin sanotaan,” lausui Copp arvaten kumppaninsa ajatukset. Sitä paitsi lääkärinä vakuutan, että likeinen yhdessäolo puhdistaa ruumiin, ottaa pois surun ja on hyväksi sydämelle. Se tekee elämän suorastaan hilpeäksi. Ja antaa hyvän unen. Etsikää tekin nainen itsellenne, olette usein alakuloinen.”, Pappi Andreas piti tuollaista puhetta synnillisenä, vaikka hän olikin suunnitellut vaimon hankkimista itselleen, kun vihdoin papeillekin se oli tullut luvalliseksi. Itse Turun piispa Agricolakin oli mennyt naimisiin. ””Lääketieteellinen tulkintanne on ristiriidassa Raamatun sanan kanssa”, uskaltautui pappi Petrus sanomaan.

”Mikä te olette sanomaan. Mihin te täällä vieläkin uskottekaan, taivaanhenkiin ja maahisiin. Kuulin, että teitäkin joku linnaan taksvärkkipäiviään maksamaan tullut maalainen nimitti Pekoksi. Mikä pellonpeikko te oikeastaan olettekaan, ohrapellot kyllä kasvaa”, kiivastui astrologi Johannes Copp, joka oli muutama vuosi sitten jättänyt vihityn vaimonsa Ludmilan Puolaan ja eli nyt yhdessä kevytmieliseksi havaitun Bonikan ja viiden lapsensa kanssa.

Pappi Petrelius laskeutui tornista alas syvissä mietteissä ja astrologi Copp tähysi taivaalle. Kumpikin tutkiskeli sydäntään ja pohti, mitä oikeastaan tarkoittaa Sola Scriptura.

Maa järisi Turussa vuonna 1755

Abraham Achrenius (1706-1769), Turun linnan vankilasaarnaajana 1747–53 toiminut herätysliikkeen perustaja, ikuisti kirjoituksessaan Lissabonin maanjäristyksen, josta myös turkulaiset saivat osansa.

Achrenius oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta, mutta sisäinen pakko veti hänet teologisiin opintoihin Turkuun. Kerran seurakuntalaiset pakenivat kauhun vallassa ulos kirkosta Achreniuksen tulikivenkatkuisia uhkauksia. Monenlaisia järistyksiä omassa elämässäänkin kokenut Abraham Achrenius pääsi kaksi vuotta ennen Lissabonin tuhoa Nousiaisten kirkkoherraksi.

Lissabonin kaupungin täydellisen tuhon aiheuttanut maanjäristys tärisytti Suomen kamaraa ja pysäytti järvien aallokon. Aurajoen vesi kohosi kaksi metriä ja virtaus kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Tapahtumaa Achrenius kuvaa arkkiveisussa ”Sijtä hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyxestä Lissabonin suuresa pääcaupungisa”.

Varjelusta ja johdatusta anelevassa virsiseppä Achreniuksen virressä 390, säkeistöissä 3–4 on vaikutteita tapahtumasta, joka liikutti mannertamme

Ja vaikka vuorten haudaksi
Maan syvyys aukeaisi,
Maailma vaikka hukkuisi
Tai tyhjiin raukeaisi,
Niin vahva, varma turvani
Ja kallioni, linnani,
Oi Jeesus, olet aina

Ja vaikka järkkyisikin maa
Ja tulva syöksähtäisi
Tai raunioita, kuolemaa
Vai kaupungista jäisi,
Niin järkkymättä kuitenkin
Jää muuri Herran kaupungin,
Se kestää paikallansa.

Mainostan Turun linnan loiston aika-kirjaa

Turun linnan loiston aika-kirjan sivun 121 kuvassa kuvanveistäjä Sofia Saari tutustuu renessanssimuotiin. Miehen yllä on pukurekonstruktio, herttuan puku, joka oli oiva apu taiteilijalle hänen hahmotellessaan Juhan herttuaa esittävää veistosta.

Herttuankokoinen veistos valmistui Poriin kaupungin 450-vuotisjuhlien kunniaksi.
Olettko muuten huomanneet, että Sofia Saari raportoi Helsingin Sanomissa kulttuuripääkaupunkiaiheista.

Sumen tietokirjailijaliiton jäsenille tuli tiedustelu, missä määrin kukin on käyttänyt sosiaalista mediaa julkaisujensa myynnin edistämiseen. Minulla on kotisivuillani maininta Nina Lepokorven kanssa kirjoittamastani Turun linnan loiston aika teoksesta. Vaikka kirjoitan sisällöntuottajan ominaisuudessa päivittäin tekstiä Turun linnan opastus- ja tapahtumatoiminnan tarpeisiin, toistaiseksi ei valmiita kirjoja ole tippunut julkaistavaksi sen enempää, ellei lasketa joitain parinkymmenen sivun läpysköitä sellaisiksi. Artikkeleita on sen verran, että luettelon niistä saa sopimaan A4:een.
Tässä linkki kirjaan.

Suomen tietokirjailijoiden lähettämään kyselyyn pitää vastata maananantaihin mennessä. Niinpä mainostan nyt 2007 julkaistua Turun linnan loiston aikaa. Kirjan on julkaissut WSOY ja siellä yhteistyökumppaneina olivat mainiot Tuulikki Hanste ja Ilpo Probst. Markkinointiin ei kustantaja satsannut juuri lainkaan ja kirjakaupat ovat ottaneet kirjaa laimeasti myyntiin, sillä oppikirjojen oheislukemistoista saatava niukka voitto ei houkuttele tuhlaamaan myyntitiskien rajoitettua tilaa.

Turun linnan loiston aika on hyvä kirja. Käytän sitä usein lähdeteoksena, sillä teksti on täyttä asiaa. Joukossa on toki kertomuksia, joissa mielikuvitus on päästetty valloilleen, mutta niidenkin kirjoittamiseen on innoittanut todelliset historialliset tapahtumat. Kertomukset on kirjoitettu kursiivilla ja sivut koristeltu ornamentein, jotta ne erottuvat asiateksteistä. Kirja on tarkoitettu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Teoksen ulkoasun määräsi Kauan sitten-sarjan formaatti.

Vaikka kirjan valmistumisesta on kulunut neljä vuotta, se kannattaa ostaa. Kirjaa voi tilata netin kautta. Mainostin kirjaa pari kuukautta sitten eräälle opettajalle ja hän vakuuttui heti siitä, että luokka tarvitsee juuri tuollaisen hauskan historiakirjan luettavakseen ja hankki sen jokaiselle luokkansa oppilaalle. Niin sitä pitää.

Kannattaa myös ostaa Balleriina hevosen selässä kirja, jonka olen tehnyt yhdessä sirkustaiteilija Edit Kleinbartin kanssa. Edit oli kirjoittaja ja minä toimittaja/kääntäjä. Kirjan markkinoinnista on huolehtinut Edit itse ja niinpä kirja on jo päässyt toiseen painokseen.

Mainostan tässä saman tien seuraavaa kirjaamme Sirkus kuvina, joka ilmestyy ensi vuonna. Sain apurahan Suomen tietokirjailijoilta, kiitos, joten kelpaa tässä kirjoitella.

Juhlan aika

Hesingin Sanomissa oli sivunkokoinen (värikäs) kuva Turun linnan pihasta, joka johdattaa kulttuuripääkaupunkivuoteen. Kierreportaita esittävä kuva on otettu 65 vuotta sitten.


Katselin kirjaa Suomi kuvina (WSOY 1946). Siinä on valokuva Turun linnasta ja kuva linnan länsitornin kierreportaista. Portaat kulkevat vastapäivään, jos ajatellaan kulkua ylhäältä alaspäin. Oikeakätinen miekkamies oli vahvoilla puolustaessaan linnaa. Hänelle pärjäsi vain taitava vasenkätinen tornia valloittamaan tullut miekkamies.

Vasta kun kirjoittamisesta tuli tavoiteltava kansalaistaito, vasenkätiset joutuivat syrjittyyn asemaan. Muste tuhraantui, vasen oli paha puoli, syntinen puoli, oppimattomien moukkien suunta. Lusikka piti ottaa oikeaan käteen eli "kauniiseen käteen".

Turun linna oli 65 vuotta sitten pommituksen jäljiltä. Kierreporraskuvan vieressä on teksti: Muurien paksuus ja ikkunain kapeus osoittavat, että se (linna) oli rakennettu linnoitukseksi eikä juhlien viettopaikaksi.

Ajat ovat muuttuneet. Vasenkätiset ovat vähintään yhtä fiksuja kuin me oikeakätiset ja Turun linnasta on tullut juhlapaikka. Ymmärtääköhän sitä ihminen rauhan merkityksen vasta sitten, jos sen menettää. Onko se sama juttu kuin terveyden kanssa.

Nyt on lupa juhlia.

Joulurauhaa kaikkialle maailmaan

Suomen Turusta se tulee.

Pala historiaa

Albumin sivuilta löytyy U-Bahnin ja S-Bahnin lippuja. Keskellä on jostain karkkiautomaatista tullut pikkupistooli, joka hämmensi rajan aseistetun virkailijan.

Vietin kesän 1968 Saksassa, joka siihen aikaan oli jakaantuneena itään ja länteen. Pääsin käymään Berliinissäkin, joka oli jakaantunut moneen zooniin. Bussia ei saanut pysäyttää matkalla Länsi-Saksasta Länsi-Berliiniin. Jännittäviä hetkiä koimme, kun bussista sauhusi vedet pihalle ja matkakumppanin nenästä tuli verta. Näkyvin raja oli Berliinin muuri idän ja lännen välillä. Pääsin itäpuolelle ulkomaalaisille tarkoitettua reittiä pitkin ja minulla oli passi ja joku lupakirja mukana. Rajanylitykset ja -alitukset olivat tarkkaan kontrolloituja.

Länsipuolella oli valotauluja, jotka oli suunnattu itään päin. Itäpuolella oli muurinpuoleiset ikkunat laudoitettu umpeen eikä sieltä saanut vilkuilla valotauluissa lähetettyihin uutisvirtojen suuntaan. Asuin länsipuolella pommien vaurioittamassa talossa, jota nunnat emännöivät. Idssä brötchenit ja jäätelö maistuivat.

Lännessä myytiin postikortteja, joissa oli Kennedyn kuva ja teksti: Ich bin ein Berliner. Kennedy vieraili Berliinissä kesäkuussa 1963 ja hänet salamurhattiin marraskuussa. Viisi vuotta ennen matkaani.

En voinut käsittää muuria. Olin tyhmänrohkea ja kävin irroittamassa muurista palasen. Se aiheutti liikettä vartiotorneissa. Olen edelleen elossa ja suunnittelen matkaa Berliiniin. Muurinpalasta ei tarvitse mennä ostamaan matkamuistoksi, kun sellainen lähti mukaan jo viime kerralla.

Karjalainen kyly

Olimme saapuneet karjalaiseen kylään, jonka läpi virtaava joki oli tyven ja rakennusten päätyjen kuvajaiset heijastuivat iltaruskon värittämään kalvoon. Huivipäiset naiset olivat odottamassa riippusillan kupeessa ja bussilastillinen matkalaisia jaettiin kyläläisten kesken. Kuljin nutturapäinen Annin perässä ensin kiemuraista hiekkatietä ja sitten kapeaa polkua pitkin hänen kotiinsa, jossa oli ruoka katettuna. Luulin, että pöydässä odottaisi karjalanpiirakat ja karjalanpaisti, mutta pöytään olikin katettu venäläistä vuokaleipää, perunakeittoa ja ohuita tomaattiviipaleita. Myöhemmin kuulin, että uunit on purettu pois kaikista taloista, leipä ostetaan kaupasta ja keitot keitetään sähköhellalla. Ruoka maistui, Anni istui vastapäätä ja tutkiskeli vierastaan. Kun sanoin keiton olevan hyvää, Anni katsoi läpitunkevalla katseellaan, ja jos olisin oikeasti ajatellut jotain muuta ruuan laadusta, hän olisi varmasti huomannut sen.

Annille oli karttunut ikää muutamaa tuntia vaille 75 vuotta. Valkovenäläinen Ukrainasta tullut mies oli vienyt nuoren Annin Murmanskiin ja sitten oli palattu yhdessä Karjalaan, mutta kuolema korjasi miehen ennen aikojaan. Mies oli ollut oikein hyvä ihminen, ei ryypännyt, oli niin pulska ja punaposkinen. Annin poika asuu perheineen joen toisella puolella, toinen poika on Pietarissa töissä ja nuorin ... Annin ilme muuttui tuskaiseksi ja kyyneleet alkavat valua. Sitten Anni kysyi, että maistuuko kyly, niin että mennäänkö saunaan. Mikäpä tuntuisi paremmalta kuin sauna matkan jälkeen. Kun Anni kuuli, ettei minulla ole halattia mukana, hän etsi suurikukkaisen saunatakin kaapista, joka piti pukea jo mökissä päälle. Kuljemme peräkkäin pyyhe kainalossa polkua pitkin harmaiden hirsirakennusten ohi saunalle.

Anni seisoi vasta kädessään ja kysyy, että saako hän kylvettää minut. Olin hiukan hämilläni. Vanha ihminen joutuu kuumassa saunassa tekemään kylvettäjän raskaan työn, mutta karjalainen kyly kuulosti sen verran houkuttelevalta, että asetuin lauteille. Anni heitti löylyä ja hetkessä hirsiseinäisen saunan täytti mäiske ja vahva koivulehtien tuoksu. Jos vaivaa oli lavoissa tai ristiselän tienoilla, niin sauna jos mikä sen parantaisi. Anni paukutti vastalla kiivaaseen tahtiin ja luki: ”Kipu vaiva mene perkeleen helvettiin. Mene pois.” Sitten Annin ääni pehmeni ja hän maanitteli, että kivut ja vaivat voisivat lähteä virtaa pitkin menemään. Minulta olivat kaikonneet kaikki jännitykset, ei tehnyt mieli olla missään muualla kuin Annin saunan lauteilla ja olisin voinut vaikka nukahtaa. Sitten kuulin, että seuraavana olisi vuorossa pötzipuoli. Käännähdin selälleni ja Anni kyseli, että onko lapsia ja onko asiat muuten niiltä osin kunnossa. Saunassa oli aika pimeää, joten en nähnyt Annin katsetta, mutta ilmeisesti se oli tuo läpitunkeva tutkiva katse, jonka olin huomannut heti tavattuamme. Alkoi vinha mäiske. Jos lapset tähän mennessä ei olisi tullut tehtyä, niin tuskin Annin huiskinnalla olisi sentään sellaista taikavoimaa, että asia enää korjaantuisi, rohkenin ajatella. Käsittely jatkui ja Anni luki: Tule terveeksi, tule Jumalan luoman terveeksi.

Istuin saunan seinustalla puhdistuneena ja Jumalan luoman terveenä ja saunasta kuului, kun Anni ajoi itsestään irti kivut ja vaivat. Sitten mentiin uimaan. Ei, tänä kesänä ei Anni ollut uinut joen yli. Hetken päästä hän oli jo kaukana puolivirrassa ja Annin pää kokonaisuudessaan oli hänen nutturansa kokoinen. Melkein hätäännyin, että mitä minä nyt teen, jos emäntäni jo ensimmäisenä iltana hukkuu silmieni eteen. Onneksi Annin pää kuitenkin vielä kasvoi normaaleihin mittasuhteisiin. Onnittelin häntä suorituksen johdosta.

Anni istui penkille ja laskevan auringon kullassa kertoi, että hänen kaunis nuori poikansa tapettiin Kostamuksen kaupungin pimeillä kujilla. Poika lepää kalmismaalla talojen takana, siellä missä on vihreää, siellä puiden keskellä, ihan siinä lähellä kasvaa koivu ja vahva mänty. Anni näytti saippuaa, painoi sen rintaansa vasten, kuiskasi. Saippua on parasta lääkettä, sitä pitää käyttää säästeliäästi, sillä sillä saippualla hän pesi poikansa ruumiin.

Annin syntymäpäivä lähestyi, enää tunti. Istuin kuistilla ja katselin kalmismaalle päin, sinne missä pojan haudalla oli teekuppi kuin Annin kattamassa pöydässä, kolme pikkuleipää, joista yksi osittain syöty, vahakukkia ja hautakivessä pojan kuva. Tummakulmmainen kaunis poika.

Anni oli sitonut sileän huivin kaulaansa, kattanut teepöydän ja paistanut kakun, jonka reseptin hän oitis lupautui antamaan. Konjakkipullon etiketissä oli marjojen kuvia. Kilistimme kristallilaseja heti puolen yön jälkeen ja sanoimme terveydeksi niin monella kielellä kuin osasimme ja joimme vielä toiset. Sitten Anni pani korkin kiinni ja sanoi, että tämä on sitten aamuksi. Lauloimme Karjalan kunnailla lehtii puu ja Lapsoset ketterät kotihaasta, sitten tapailimme vielä ortodoksien onnittelulaulua Monia vuosia, monia vuosia, monia armorikkaita vuosia. Annoin Annille lahjaksi kahvipaketin ja suklaarasian. Anni sanoi, että hän juo vain teetä, mutta suklaa kyllä maistuu.
 

Hän olisi pitänyt tästä runosta

Sain kaksi viikkoa sitten sairaalasta ystävältäni Marjutilta tekstiviestin, jossa hän kertoi viimeisen taipaleensa alkaneen. Tapasimme vielä viikko sitten. Kattoikkunan laseille tuuli lennätti rakeita. Taivas oli harmaa, mutta sitten aurinko alkoi paistaa lumipitsien läpi.

Marjut lähti eilen. Hän piti Lapista ja saamen kielestä, Tenojoessa polskivista lohista, männyistä ja etelän tammipuista. Marjaomenapensaasta. Hän piti niin monista asioista.

Marjut olisi pitänyt Käenkukuntayöt-kirjan runosta. Ehkä Marjut on lukenut joskus sen, varmaankin on.
Öndrejanskej, missähän sellainen paikka lienee.

Tundra

Kultasarvisen porolauman kanssa kuljen.
Kolmikymmensalkoiseen metsäkotaan sisään
menin,
kuusipuiselle maalatulle laudalle istuuduin,
ruokani juomani keittävän teekattilan tulelle
ripustin,
viidentoista poronnahkaisen louteen alle
istuuduin,
kahdenkymmenenviiden lämpimän poronnahkaisen
päällislouteen alle istuuduin.

Kodan purin ja kaksitoistakaplaiseen luistavaan
kelkkaan istuuduin,
valkean porontaljan istuimeksi asetin.
Hyvinopetetut rivakat huimat porohärät
valjastin.
Ajohihnan maalatun renkaan läpi ohjakset
pujotin.
Karhukeihäs-kärkisen maalatun kauniin
ajosauvani käteeni otin.

Tundralle ajan, mustalle kaukaiselle
tundralle.
Sadankahdenkymmenenviiden joen taakse ajan,
korkeiden ja matalain harjanteiden taakse ajan.
Ajan aavojen soiden taa, joilla kurjet
viheltävät,
ajan suojärvien välitse, joilla joutsenet
joikuvat
ajan pitkää kuivunutta puronuomaa,
jossa jänikset luistelevat,
ajan keskelle mustaa kaukaista tundraa,
ajan sinisen meren äärelle,
tuhannen täyden virstan päähän ajan.
Öndrejanskejn lakeaa vainiota ajan.

Käenkukuntayöt
Komien lyriikkaa. Toimittanut ja suomentanut Raija Bartens. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 414, 1984.

Espoon keikka

Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatun ja Patun Suomi-kirja kirvoitti näyttelyn tekoon ja vuosi sitten kokonaisuus oli esillä Turun linnan Isossa linnantuvassa. Siellä oli mm. savusauna ja karaokelava, kivikamarissa saunafilmejä, muistattehan. Näyttelyn miniminiversio on nyt Espoon Kulttuurikeskuksen aulassa. Siellä on muutama vitriinillinen kiinnostavia esineitä, mm. törkkö eli savusaunan lamppu, kuokka ja Jussi, lappiaiheinen Matti-tupakka-aski ja pussi Puhdasta Sikuria. Pöydän päällä on kankainen liikennekaupunki ja keskellä eteisaulaa karsina, jossa on Turun Luostarivuoren ja Katedralskolanin oppilaiden tekemä talvimaisema. Maisema sai jo kokoamisvaiheessa runsaasti katselijoita. Näyttely rakennettiin kulttuurikeskuksen eteisaulaan, jonka netistä löytämääni virtuaaliesittelyyn tutustuin etukäteen saadakseni käsityksen, minkälaiseen paikkaan ollaan menossa. Espoolaiset eivät vielä oikein ymmärrä, millainen helmi heillä on käytössään, kun taloon voi tehdä treffit, sinne voi mennä oleilemaan, kahvilassa voi syödä herkullisen lounaan, on taidenäyttelyitä, musiikkia, vaikka mitä tarjolla. Ja nyt sitten tämä Turusta tuotu näyttely aurinkoineen.

Minulla on yksityinen lila työkalupakki eli -kassi, joka sisältää ruuvimeisselin useilla terillä, sakset, kärkipihdit, tulitikkuaskin, jakoavaimen, mattolveitset, toimistoveitset, vatupassin, mitan, kiinnityspaloja, pienet sakset, vihreää rautalankaa, nastoja, nauloja, ruuveja pienessä rasiassa, kissan naksuja, kaapimen, paperinenäliinoja, vasaran, sarjan pikkuruuvareita, narua, teippiä, kapeaa silkkinauhaa, tarranauhaa, antistaattisia liinoja ja sitten kassissa on vielä lahjaksi saamani soma kukkapäinen ruuvari. Varustekassi oli mukana Espoossa. Mainostin kätevää tarranauhaa ja laitoin sillä kalevalavitriinin auringon kiinni mikrokuitukankaalla päällystettyyn takaseinään. Kun vitriinin lasit oli pantu kiinni, huomasimme auringon tipahtaneen seinältä. Viime minuuttiin saakka kuumaliimasimme talvimaiseman urheilijoita paikalleen, pakkasimme tavarat ja iloitsimme ajoissa valmistuneesta työstä.

Tulomatkalla muistin auringon ja me kaikki muistimme, Tony, Sari ja minä, ettei taivaankappaletta laitettu uudelleen paikalleen, vaan se jäi repsottamaan vitriiniin. Jos olisin ollut entinen minä, olisin sanonut, että nyt lähdetään takaisin. Nielaisin kaksi kertaa ja ajattelin, että lapsista on hauska oivaltaa, että aurinko on pudonnut taivaalta. Oivalsin myös, että minun olisi parasta pysyä mieheltä lahjaksi saamani lilan työkalukassin ja lilanväristen työkalujen kanssa taustalla, kun mestarit ovat paikalla. Jos en olisi hihkunut tarranauhoineni, olisi somisteaurinko kiinnitetty ammattimaisesti takaseinään niittipyssyllä ampuen.

Kirjakaappivitriinin hyllyllä on puusta koverrettu kuppi, jossa on monenlaista pikkutavaraa, kompassi, Sampo-tulitikkuaski ja lottokuponki. Vitriinissä on myös Kupitaan Saven valmistamat puiset (!) kansallispukunuket, tyttö on Ahvenanmaalta ja poika Karjalan Savitaipaleelta. Sujautin kuppiin VikingLinen mainoskynän ihan vain kiitollisena varustamon laivahankinnasta. Espoolaisetkin lupasivat ilolla maksaa veroja, jotta laivahanke saisi tarvittavan valtionavustuksen. Hyvä Espoo, hyvä Tatun ja Patun Suomi.

Haukotus — Eino ja Elisabet I uneliaina.

Hyviä uutisia

Olen palannut lomamatkaltani Pohjois-Karjalasta, suorittanut Tapahtumantuottajan ammattitutkinnon ja Hygieniapassin Nurmeksessa, hoitanut rapistunutta kuntoani ja nyt kerron hyvän uutisen.

Kirjoitin yli vuosi sitten blogiini aiheesta Oi jokemme. Kyllä siinä vierähti vielä sen jälkeen runsaasti aikaa, ennenkuin sain toimeksi lähettää postia Pohjois-Savon elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukseen (ELY-keskus). Kiitos Sokea Kana ja ystävät siellä kylillä, jotka kannustivat tekemään jotain kivisen lähes satavuotiaan holvikaarisillan puolesta.

Viraston edustajat ovat käyneet oikein paikan päällä tutustumassa tilanteeseen ja luvanneet, että silta korjataan. Remontti alkaa ensi keväänä. Hurraa!

Istui herttuan pöydässä

Kissamme Elisabet I tarkasteli Suomen aikakirja II:n kuvia. Klaus Kristerinpoika ei näytä tutulta, mutta esivanhemmat ovat työskennelleet laivakissoina.

Juhana herttua hovia esittävässä pienoismallissa, esilinnan kuusikulmaisen tornin ylimmässä kerroksessa, pöydän vieressä puoli-istuvassa asennossa on sotaherra Klaus Kristerinpoika Horn. Nuken puki Pirkko Ali-Nikula tunnetulla taidollaan.
Juhana herttua on aloittelemassa juhlapuhetta tuoppi kädessä. Takana toisen pöydän ääressä penkin päädyssä istuu sotilas (hänellä on puujalka), Katariina Jagellonica istuu vaakunan alapuolella ja hänen vieressään joku aatelinen. Pienikasvuinen pariskunta on vielä tanssin pyörteissä etualalla.

Klaus Kristerinpoika Horn (1518-1566) oli käskynhaltijana Viipurissa. Vuosina 1558-59 nousi Viipurin talous kukoistukseensa. Kustaa Vaasa oli jo huolissaan sellaisesta korkeasuhdanteesta ja antoi määrätä tullit venäläisille laivoille, joita ruotsalaislaivat olivat luotsanneet Nevajoen ja Viipurin välillä. Niin venäläiset siirsivät kauppakeskuksen Narvaan, joka sitten piti saada nitistetyksi. Juhana herttua hieroi kauppoja Tallinnan kanssa. Ratas oli jo pyörähtänyt Viron suuntaan.

Kustaa Vaasan kuoltua kuningas Eerik XIV jatkoi neuvotteluja ja arveli Venäjän Länsi-Euroopan suutautuvan kaupan siirtyvän Suomenlahdella ruotsalaisten hallintaan sen jälkeen kun Tallinna olisi ruotsalaisten hallussa. Kuningas onnistuikin tässä juhannuksen tienoilla 1961, jolloin Eerikin joukot ajoivat pois puolalaiset Toompean linnasta. Saksalaiset palkkasotilaat olivat jo aikaisemmin siirtyneet ruotsalaisten puolelle.

Klaus Kristerinpoika siirtyi isännäksi Tallinnaan. Keväällä 1963 hän mahdollisesti ruokaili herttuan pöydässä Turun linnassa, sillä hän kuului Juhana herttuan kannattajiin ja heillä oli kosolti yhteisiä suunnitelmia. Samana vuonna syyskesäsätä Eerikin joukot valloittivat Turun linnan ja herttua puolisoineen joutui vankeuteen Gripsholmin linnaan.

Klaus Kristerinpoika Horn siirtyi kuningas Eerikin sotapäälliköksi. Ja onkin aika otaa lainaus Maamme-kirjasta, kun syvempään sotahistorialliseen tarkasteluun en tunne kutsumusta. Voi seitsenvuotisesta sodasta lukea muualtakin.
Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston. Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan. Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja anaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.

Turun linnan kuninkaansalissa on Klaus Kristerinpoika Hornia esittävä maalaus, joka on Jean Haagenin kopio Gripsholmissa olevasta maalauksesta.


Kaari Utrio on kirjoittanut romaanin Kartanonherra ja kaninis Kirstin (1968). Romaanin päähenkilö on Klaus Kristerinpoika Horn. Romaani on ilmestynyt uusintapainoksena 1999 nimellä Kirstin. Seuraavaksi sitä lukemaan.

Pienoismallia rakentaessa lähteenä käytimme mm: Oscar Nikula: Turun kaupungin historia 1521-1600.

Vesi on elämä, sanoi venäläinen nainen

Runot kirjoitetaan kankaille suomeksi ja kertojan äidinkielellä. Tässä juuri valmistunut silittämätön lippu, jossa on bulgariankielinen runo Bistrezin kaivot. "Bistrezin hylätyt kaivot eivät unohda niitä entisiä aamuja kun tytöt tulivat kukkia hiuksissaan"...

Globaali runo-projektimme etenee ja sen sisältö on ylittänyt odotuksemme. Haastattelemme maahanmuuttajanaisia ja pyydämme heitä kertomaan kaivoon liittyviä tarinoita ja muistoja. Veden kantaminen on kaikkialla maailmassa naisten työtä ja kaivo on ollut kohtauspaikka. Työryhmäämme kuuluu lisäkseni Zhenya Narendra ja Kirsti Ellilä.

Zhenya hoitaa yhteydet maahanmuuttajiin ja pohjustaa asian. Ei ole aina helppoa saada enimmäkseen neljän seinän sisällä päiviään viettävää naista ymmärtämään, kuinka joku suomalainen on kiinnostunut hänen kotimaansa kaivoista. Voiko tosiaan joku haluta kuulla itsestäänselvyyksiä.

Ensimmäisessä tapaamisessa naiset voivat olla ensin varautuneita ja epäluuloisia ja ihmetellä, mikä tämän kaiken takana on. Melkein joka kerta ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluu tutemattomien ihmisten kohtaamisen tuottamasta hämmennyksestä toipumiseen. Sitten huoneen täyttää puheensorina. Viime kerralla porukka puhkesi lauluun.

Jokainen tapaaminen on erilainen ja erityinen ja jokaisesta tapaamisesta löytyy aineksia globaaliin runoon. Kaivon vesi onkin kuumaa, miten vedestä tulee "kosketetua" vettä, miksi kaivon ympäri kierretään valkoinen ja punainen lanka, mikä on se ahdistava muisto, josta voi kertoa vain yksittäisin sanoin ja ilmein. Sodan kauhut ovat läsnä, eivät television kuvaruudulla. Jonain päivänä vesi on pyhää, vaikka se tulisi hanasta.

Mitkä ovat niitä yhdistäviä asioita? Muistot. Äidit ja isoäidit kantoivat veden, sankoilla, ämmänlänget apunaan, tai saviruukussa olkapäällä tai pään päällä. Kaikkialla litra painaa kilon. Naiset tapasivat kylän kaivolla, kuiskivat, kertoivat tarinan, lauloivat laulun. Nuorukaisten kannatti tulla kaivotielle.

Vesi sammuttaa janon, virkistää, hellii ja puhdistaa. Jos vesi loppuu tai kaivo saastuu, se tietää kuolemaa. Vesi parantaa. Vesi on elämä.

CASTELLA MARIS BALTICI 1— keittiön pöydältä painoon

Kirjan valmistumisesta iloitsevat lisäkseni Knut Drake ja Pauli Lahdenperä.

Turussa järjestettiin vuonna 1991 linnasymposium, jonka esitelmien pohjalta Suomen keskiajan arkeologian seura ry. ja Turun maakuntamuseo julkaisivat kirjan Itämeren keskiaikaisista linnoista. Julkaisussa on noin 30 tutkijan kirjoitus karttoineen ja piirroksineen. Kirjan kannen kuva on Seilo Ristimäen ottama.

Tekstit tulivat mitä monessa muodossa eri puolilta Eurooppaa ja ne piti vääntää ja kääntää taittokuntoon. Taitava aviomieheni Ilmo tuli hätiin ja lupasi tehdä epämääräisestä tekstinipusta kirjan. Artikkelit olivat monenkokoisilla levykkeillä ja monenlaisissa formaateissa, joten oli aika homma saada tekstit luettavaan muotoon, kun Latvian ja Liettuan linnojen nimistöissä oli tutun kirjaimiston lisäksi tuntemattomia. Kaksikymmentä vuotta sitten eivät laitteet ja ohjelmat olleet läheskään nykyisenveroisia.

Mies joutui rakentamaan itse jopa fontteja. Kartat ja piirrokset olivat oma lukunsa, kun ne piti saada sopivasti asettumaan palstoihin. Kirjapainoon tekstit lähtivät levykkeellä ja taitossa kuvan kohdalla oli oikeankokoinen kehys, johon kirjapaino sijoitti kuvat. Linnoja koskevat tekstit ovat kaikki suomksi ja saksaksi tai englanniksi. Johtajamme tri Knut Drake, arkeologianseuran pj., johti hanketta ja piti langat käsissään. Prosessiin tarvittiin "puhtaaksikirjoittaja" ja siihen työhön tuli Pauli Lahdenperä.

Turun Sanomat kertoi kirjan valmistumisesta 24.9. 1993 (ks. kuva). Hymy oli herkässä. Kuvassa pitäisi olla myös mieheni, joka teki valtavan työn. Pitiäisi siinä olla poikakin, joka neljävuotiaan ahkeruudella osallistui toimitustyöhön keittiön pöydällä, jossa samaan aikaan olivat legot ja puurolautanen.

Jos lähtee linnakiertueelle, kannattaa tutustua teokseen, jos sattuu saamaan sellaisen käsiinsä. Kirjan painos oli 1000 kpl ja jakelu hoidettiin Tukholmasta. CASTELLA MARIS BALTICI 1:een tuli jatkoakin, ulkomailla toteutettuja kirjoja. Baltain linnoja koskeva uusi tutkimustieto päätyy kansien väliin.

Tove Jansson – postikortit

Korttien valmistumishuosi jäi askarruttamaan, joten tutkija Magga Willner vastasi tiedusteluuni korttien iästä: Erik Kruskopf har skrivit en bok Bildkonstnären Tove Jansson Schildts Förlags Ab, Borgå 1992 där postkorten berörs på sid 141-142.De första publicerade korten är enligt honom från 1936. 1941 trycktes en serie på 10 humoristiska djurkort. Gissar att dina hör till dem. Från 1942 finns både påskkort och julkort. Alla utgivna av Taidekorttikeskus.

Presidentti ja turkulainen mahtiemäntä

Puku on samaa mallia, vaikka ikäeroa on tuhat vuotta.

Presidentti Tarja Halonen yllätti itsenäisyyspäivänä 2001 pukeutumalla Euran muinaispukuun, jonka esikuva on peräisin viikinkiajalta. Samalla levisi lähes jokaiseen kotiin tieto, millaista vaatetusta mahtavat emännät käyttivät tuhat vuotta sitten.

Myös Turun Maarian Saramäessä vuonna 1000 oli varakkaan naisen vaatetuksena villainen puku, johon kuului pronssikierukkakoristeinen esiliina. Koruina olivat pronssiset olkasoljet ketjuineen, helmet, hopeariipukset ja hevosenkenkäsolki. Rannerengas, sormus ja päärengas olivat hopeaa. Vyötäisillä oli lautanauhaan ripustettu puukko koristeellisessa tupessa.

Saramäen haudasta löydetyt aidot korut ja haudasta löydetyt antimet, keritsimet ja sirppi, ovat näytteillä Esihistorian näyttelyssä (1986–) Turun linnan esilinnassa. Vitriinissä seisovan Saramäen emännän puvun malli on otettu Euran puvusta, sillä arkeologien vuonna 1919 löytämässä Saramäen haudassa oli tekstiilijäänteitä niin vähän, ettei niistä voitu päätellä aluspuvun ja hamevaipan tarkkaa mallia. Värit tulevat valkoisen ja mustan lampaan villasta. Pukua koristavat Saramäen ruumishaudasta löydettyjen korujen mukaan tehdyt kopiot. Päähineestä ei saatu selvää. Se on voinut olla hyvinkin konstikas rakennelma.

Kolleegani Nina oli tietysti selvittämässä puvun ja korujen yksityiskohtia. Kankaat kutoi Runosmäessä asunut Sirkka (mikä sukunimi?) ja korut valmisti konservaattori Jorma Reilander. Saramäen korujen jäljitelmiä tuli linnan kauppaan myyntiin.

Presidentin pukuvalinnan innostamana järjestimme 2002 vuoden alussa pienen näyttelyn Muinaset mahtavat naiset linnan eteläiseen näyttelyhalliin, jossa oli esillä varsinaissuomalaisia muinaispukuja.

Presidentin Kuva

Turun linna 2009 – tilastollinen näkökulma

Kesäsesongin aikana murehdittiin medioissa linnojen kävijämääriä, jotka tänä vuonna ovat osoittaneet laskemisen merkkejä. Sama murhe oli viime vuonna. Turun linnan kohdalla syyn kävijämäärän laskuun tutnui olevan näyttelypolitiikassa. Linkkejä en viitsi etsiä, sillä se tuntuisi vanhan jauhamiselta, olenhan käsitellyt aihetta aikaisemmin blogissanikin.

Tämän päivän Turun Sanomissa kirjoittajavieraana kunnallisneuvos Pekka Ruola selvittää, kuinka Turku kuristaa kulttuuria, vaikka tulossa on ainutkertainen kulttuuripääkaupunkivuosi. Esimerkiksi näyttelybudjetista on lohkaistu pois 90% verratuuna entiseen.

Budjetti on siis niin surkea, ettei sanotuksi saa. Jos kävijämäärät olisivat suoraan yhteydessä näyttelyihin, olisi edessä katastrofi. Onneksi linna itsessään ja linnan tapahtumat houkuttelevat kävijöitä, ja onneksi opasvälityksen puhelin soi tiuhaan. Nämä valonpilkahdukset eivät ole juurikaan saaneet palstatilaa sanomalehdissä. Oppaat eivät jääneet odottamaan, että linnan muurien jokainen kivi alkaisi kertoa tarinaansa, vaan ovat kuljettaneet vuoden aikana yli 30 000 museovierasta (muistaakseni) hämärien käytävien kautta tiedon valoon. Kuulun kyllä ns. peda- ja tapahtumatiimiin, mutta en tässä kiittele itseäni, vaan niitä jotka oikeasti tekivät sen tärkeimmän työn eli ottivat vastaan museovieraat, kohtasivat asiakkaan.

Olisi syytä huomata, että Turun linna sijoittui kävijämäärätilastoissa viime vuonna 2009 valtakunnallisesti neljänneksi. Edelle menivät Ateneum, Kiasma ja remontin jälkeen avattu Luonnontieteellinen museo. Viiden museon kärkiryhmässä ainoastaan Turun linna on pääkaupungin ulkopuolelta. Viidenneksi sijoittui Kansallismuseo. Museoiden aukioloajat ovat suunnilleen samat (noin 45 t/vk). Vain Kiasman aukiolo ylittää 50 tuntia.

Myös muut linnat sijoittuivat hyvin ja ainakin Hämeen linnassa on kävijämäärissä jopa kasvua.

Turun linna 113 207
Olavinlinna 102 000 (oopperavieraat laskuissa mukana)
Hämeen linna 100 286 (hopeanäyttely on kerännyt mukavasti yleisöä)

Turun linnan kävijämäärä voisi olla suurempikin, jos linna olisi nykyäänkin maanantaina avoinna, kuten muut linnat. Maanantaiden kävijämäärät sataman läheisyydessä sijaitsevassa linnassa olivat vuodesta toiseen korkeat, kun muut museot pitivät ovensa kiinni. Kaikissa linnoissa sisäänpääsy alle 7-vuotiailta on ilmainen. Helsingin museoissa alle 18-vuotiaat pääsevät maksutta museoon.

Mistä ihmeestä on syntynyt käsitys, ettei museoihin kannata satsata. Onko mollivoittoinen informaatio tehnyt tehtävänsä, eikö myönteiset viestit ole tavoittaneet päättäjiä. Siis onhan Turun museoitten määrärahat talousahdingosta huolimatta saatava kohdalleen, hyvänen aika, jotta on näyttelyitä ja tapahtumia ja näkyvyyttä muutenkin kuin kuvina kaupungin matkaliuesitteissä. Ja henkilökuntaan kannattaa satsata, jotta tulee näyttelyitä ja tapahtumia ja palvelua arkena ja juhlana. Museoihin tulevien vierailijoiden odotukset pitää ylittää.

Kävelin väen kansoittamaan Aurajoen rantaa ihmetellen sotalaivoja. Joku ihminen sieltä voisi eksyä Turun linnaan, mutta eipä tule mieleen, kun rannasta ei löydy kylttejä ja suora reitti on jokseensakin ummessa kasvillisuuden vuoksi. Turun museoitten lippulaivasta, sen korkeista torneista, ei näy rannan suunnasta katsottuna vilaustakaan.

Kirjallinen leikki

Salon Veturitalleilla on Liisa Kanervan taidenäyttely, jossa on kirjallinen aihe. Olin viime viikolla Liisan apulaisena ripustamassa maalauksia ja nostelemassa laseja vitriineihin.

Liisa on kulkenut talleilla maalaamassa hevosia ja nykyisin hänen maalaamansa hevoset ovat sulavarakenteisia ja fyysisiä. Runo ja Proosa-teoksessa jäin miettimään, kumpi on kumpi. Samaa taisi miettiä itse taiteilijakin.

Rakaistuin olioon nimeltä Jambi. Minun tekisi mieli pussata sitä. Se liikuttaa päätään hellyttävästi, nyökyttelee, nostaa nokkaansa. Renessanssitutkija Liisalla on tietysti ollut Jambia luodessaan syvällinen näkemys, mutta emme puhuneet siitä. William Shakespeare käytti jambista pentametriä!

Oli siellä Baabelin kalakin, galaksien välinen tulkki. Se pyöri kultakalamaljassa, mutta ei näyttänyt iilimadolta, vaan oli kaunis harsosiipinen je helmin koristettu. Linnunradan liftari on tullut tutuksi vuosien mittaan.

Siellä ovat niin Rottein kuolema kuin Huhtikuukin. Huhtikuuta en oikein ymmärtänyt, kun muistin vain Einari Vuorelan runon. Kävimme kerran museon matkalla ohimennen katsomassa Keuruun Jukojärvellä saunaa, jossa runoilija on syntynyt. "Huu - huu - huhtikuu! Tempoo tuuli, huojuu puu." Olen vakuuttunut, että Liisalla on ollut jotain muuta mielessä teosta luodessaan.

Kariston juhlissa

Kirsi Haapamäen kuvitusta Reetta ja linnan vangit-kirjassa. Kuvassa ex-sirkusprinsessa Edit ja lapset Reetta, Lauri ja Liina.

Olin Kariston 110-vuotisjuhliassa Helsingin Pörssitalossa taustavaikuttajan ominaisuudessa. Innostin Kirsti Ellilää Turun linna-aiheisen lastenkirjan kirjoittamiseen, hän tarttui koukkuun ja myöhemmin käsikirjoituksen saatuani tarkastin, että historialliset tiedot ovat kohdallaan. Piakkoin ilmestyy Reetta ja linnan vangit, jonka on herkullisesti kuvittanut Kirsi Haapamäki. Esittelyssä mainitaan: "Samalla kun lukija seuraa herkeämättä sisarusten seikkailua, tulee Turun linnan historia tutuksi vaivihkaa." Se on aika paljon luvattu, mutta mitäpä tuosta. Aikuiset tietävät, että Eerik XIV ja Jaakko Ilkka ovat olleet vankeina Turun linnassa, mutta korvansa mennettänyttä ja noitana poltettua Valpuri Kyniä ei linnan historiassa yleensä mainita. Kirjaa myydään heti lokakuun alussa Turun kirjamessuilla kasapäin.

Pääsin siis Kirstin siivellä mukaan juhlaan ja nauttimaan kirjailijahaastatteluista. Se oli hirveän mielenkiintoista ja minun tekee mieli lukea kaikki esitellyt kirjat. En ymmärrä, mikä viehtätys siinä on, kun kuulee kirjailijan itsensä kertovan työn eri vaiheista. Kirjamessuilla on hankaluus, että samaan aikaan tulee monella areenalla mielenkiintoista ohjelmaa. Nyt ei ollut sitä ongelmaa, kun estradin tuntumassa sain seurata Raisa Rauhamaan luotsaamat haastatelut alusta loppuun ja ohjelman jälkeen tiedossa oli ruokaa ja juomaa. Eteläafrikkalainen punaviini sai sanomaan jäähyväiset valkoviinille. Automaattisesti pulpahtivat mieleen adjektiivit pehmeä, pyöreä, täyteläinen, nuo sanat ovat aikaisemmin tulleet vastaan peilin ääressä.

Näytti siltä, että kuumasta ja aurinkoisesta kesästä huolimatta kirjailijat ovat väsänneet neljän seinän sisällä käsikirjoituksiaan valmiiksi. Lähes poikkeuksetta he olivat hyvin kalpeita.

Matka Ahvenanmaalle

Kaija kalliolla. Seurueen nuorimmainen, yksivuotias, oli isonsiskon ratsastuskoulutuksessa. Tunnistamaton marjapensas ja eläimiä.

Kävin Ritariklubin mukana viikonloppumatkalla Ahvenanmaalla ja ohjelmaan kuului käynti Kastelholman linnassa, Jan Karlsgårdenin ulkomuseoalueella, Vita Björn-vankilamuseossa ja Bomarsundin linnoituksella. Jos mahtavaa kivestä ja tiilestä rakennettua Bomarsundin linnoitusta ei olisi aikoinaan räjäytetty maailman tuuliin, muurien suojaamalla alueella olisi mahtava kaupunki. Kirkkovierailun kohteena oli Johannes Kastajalle omistettu Sundin kirkko, joka on toiminut keskiajalla paikallisten asukkaiden lisäksi Kastelholman linnanväen kirkkona.

Kastelholman oppaamme Mark Blomenthal kertoi, ettei Ahvenanmaalla ollut omaa pyöveliä, vaan kyseinen virkamies tuli Turusta toimittamaan saarelle ikävää tehtäväänsä. Kuolemantuomituja olivat muun muassa Oolannin noidat.

Tietenkin kävimme myös kuningas Eerik XIV vankihuoneessa. Matkallaan Turun linnasta Gripsholmin linnaan 1571 tuli Ahvenanmaan kohdalla kolmen kuukauden pysähdys. Kuninkaan seurueeseen kuului yli sata palvelijaa. Onkohan lukuun laskettu myös vartijat? Vankeusaikana kului Kastelholman ruokavarastoista 12000 kananmunaa. Eihän se loppujen lopuksi paljon ole, ei edes kahta munaa päivää kohti.

Varhaisella kävelyretkellä Godbyn hotellin läheisyydessä tuli tiellä vastaan lukuisa määrä kotiloita. Sen enempää lajinmääritykseen syventymättä suoralta kädeltä veikkaan vaaleaa yksilöä viinimäkikotiloksi, joka voisi mennä herkuttelijan ruokapataan. Ruskea yksilö on tappajaetana, espanjansiruetana.

Marjapensaan laji jäi määrittämättä. Olen kuullut, että Ahvenanmaalla elää harvinasituvana lajina luonnonvarainen orapihlaja. Tässä yksilössä ei kuitenkaan ollut piikkejä. Pistän niin eläimet kuin marjapensaankin lehden kera lajimääritykseen Polulle. Eiköhän sieltä tule vastaus luonnontieteellisiin kysymyksiin.

Olimme matkalla sonnustautuneena keskiaikaisiin asusteisiin, joten ryhmämme herätti huomiota jo Turun satamassa. Alusmekon, syrcoutin ja pääpannan pitämisessä ei ole mitään ihmeellistä. Olen joskus pomppinut laivalla narrinakin, se vaatii vähän enemmän uskallusta.

Seuraavan kerran saatamme suunnata Ahvenanmaalle ensi vuoden kesäkuussa, jolloin siellä vietetään keskiaikapäiviä.

Linkkejä Polulle, jonne on ilmestynyt jo lajimääritykset:

Marjapensas
Kotilo
Etana