torstai 11. maaliskuuta 2010

Äiskän kanssa samassa lehdessä


Vaarojen Sanomat on Juuan ja Kolin alueen paikallislehti. Eräänä päivänä päätoimittaja Hanna Jartti soitti ja pyysi juttua Vieraskynä-palstalle. Olin päivää aikaisemmin kirjoittanut Kirsti Ellilän kirjoittajakurssille tarinan ja pistin sen hätäpäissäni menemään lehden toimitukseen, kun ei ollut aikaa uusiin muisteloihin.

Vaarojen Sanomien numero 10/2010 tuli tänään postilaatikkoon. Lehdessä oli sotaveteraaniaiheinen juttu ja siinä maininta, että presidentti Tarja Halonen on myöntänyt äiskälleni Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin. Kuvassa äiti istuu kunniakirja sylissä, ruusu poikittain polvien päällä.

Salme Kotivuori: Talviurheilua 1950-luvun puolivälissä

Pienen tytön posket punoittivat. Äiti oli koettanut otsaa ja epäillyt, että nyt se sitten tuli se aasialainen. Ei tytössä mitään vikaa ollut, puuronsakin hän söi tavallista vikkelämmin. Eikä pukemisen kanssa ollut niitä tavanomaisia vastalauseita, kun toppatakin alle piti laittaa ylimääräinen villatakki, se jota isoveli nimitti pässinpökkimäksi.



Pieni tyttö otti sukset seinustalta. Hän tiesi, että koululaiset tulisivat ihan pian, joten hän asettautui ladun viereen. Oli sen verran pakkasta, että henki höyrysi. Tyttö kulutti aikaa yrittämällä tehdä savurenkaita niin kuin Oiva-eno polttaessaan tupakkaa. Jo sieltä tuli remuava joukko tyttöjä koululaukkujen nahkahihnat viritettynä viistosti rinnan yli.

Koululaiset pysähtyivät pienen tytön kohdalle ja sanoivat, ettet uskalla vieläkään. Tyttö sanoi, uskallanpas, olen laskenut mäestä jo monta kertaa. Sen voi todistaa isoveli ja vaikka kuka.

”Menin mäkeen ja sitten laskin poikien perässä, laskin monta kertaa, eikä pelottanut yhtään”, pieni tyttö vakuutteli, valehtelikin hiukan.

Joka kerta oli vähän pelottanut, mutta se oli kihelmöivää pelkoa, sellaista joka panee kiipeämään uudestaan mäen huipulle.

”Etkä ole laskenut, et varmaan”, sanoi lentäjälakkipäinen tyttö, joka oli tunnetusti hurjapää. Se oli juossut sillankaiteen päästä päähän, muut uskalsivat katsoa hänen temppuaan vain kintaan peukalon lomasta.

Pieni tyttö asetteli suksiaan ladun yläpäähän ja koululaiset seisoivat suksineen sivummalla. Hän pukkasi vauhtia ja tunsi tuulen poskillaan jo alkumetreillä.

Mäki oli jyrkempi kuin eilen, suksenpohjet soittivat jäistä sävelmää, pieni tyttö painui etukumaraan, korjasi asentoa, horjahti taaksepäin, sauva pökkäsi kylkeen. Toisessa jalassa ei ollut enää kuin huopatossu, kohta ei sitäkään. Omenaposket paiskautuivat terävään hangenpintaan, sitten tuli toinen jalka, se jossa oli vielä suksi.



Pieni tyttö makasi liikkumattomana ja koululaisjoukko saapui rahisevin suksin paikalle. ”Kuoliko se”. Pieni tyttö nipisti silmänsä tiukasti kiinni, sillä hän oli nähnyt laajenevan veriläikän lumessa. Tytöt seisoivat neuvottomina ympärillä. ”Me myöhästytään koulusta”, joku sanoi. ”Käydään hakemassa sen äiti”. Lentäjänlakkipäinen tyttö tarttui pientä tyttöä vahvasti vyötäisiltä ja sanoi ”kantakaa te jaloista”.

Silloin pieni tyttö alkoi sätkiä, nousi istualleen, lähti tallustamaan kotiin upottavassa hangessa. ”Sillä tulee verta huulesta”, sanoi lettipäätyttö, joka ei yleensä puhunut mitään. ”Oli sillä otsassakin verta”, toinen sanoi ihailua äänessään. ”Hammaskin on lähtenyt.” ”Ei se nyt lähtenyt”, joku korjasi. ”Lumi meni ihan vereen”, lettipää sanoi melkein haltioituneesti. ”Se uskalsi laskea”, sanoi lentäjänlakki.

Pieni tyttö aukaisi tuvan oven. ”Sinullahan tulee verta huulesta”, äiti parahti ja ryntäsi lääkekaapille, otti pullon desifisiointiainetta ja sideharsoa ja laastarirullan. ”Menitkö sinä laskemaan siihen jäiseen mäkeen, voi sinun kanssasi.” ”Onneksi ei käynyt pahemmin, no kyllä tämä kohta paranee.” ”Älä nyt sellainen yllytyshullu ole, jotta menet esittelemään taitojasi isoille koululaisille.” ”Voi äidin pyryharakkaa.”



Pieni tyttö meni makaamaan sängyn päälle, tuijotti seinän krusifiksia. Ristillä riippuva Jeesus oli yhtä valkoinen kuin lumi. Tyttö kuiskasi Jeesukselle: Minäkin melkein kuolin. Iltarukouksessa pieni tyttö kiitti Taivaan Isää huuleen tulleesta haavasta ja Jeesus hohti tavallista kirkkaammin.
 

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Silta romahtaa - kulttuuri kukoistaa

Turun 35-vuotias Myllysilta on romahtamispisteessä. Jos silta olisi mennyt poikki samantien, olisi ollut pakko ryhtyä ripeästi uuden sillan suunnittelu- ja rakennustöihin. Rikki mennyt "maailman ohuin betonisilta" olisi murennettu ja kivenmurikat myyty kulttuuripääkaupungin matkamuistoiksi.

Ei kai siltaa enää korjata, ei kai, kun sitä ei edellisissäkään remonteissa ole saatu priimakuntoon. Nyt pitää palkata mylläri rouhimaan siltaa sopivankokoisiksi palasiksi.

Kun olin muutama vuosi sitten Karjalan Jyskyjärvellä, kuljin huteraa riippusiltaa pitkin joen ylitse. Jotkut sillan laudat olivat lahonneet tykkänään, piti tarkaan harkita, mihin askeleensa asettaa. Pienet pojat hytkyttivät siltaa ja meitä pelotti. Kylässä kerättiin rahaa uuden sillan rakennusrahastoon myymällä postikortteja. Mummot suhtutuivat luottavaisesti tulevaisuuteen, sillä presidentti Putin oli luvannut siltarahaa. Nyt siellä kuulemma on uusi silta.

Mnnn, mitenkähän paljon Turun uusi citysilta maksaa? Pitääkö jokaisen turkulaisen laittaa 10 euroa siltakassaan? Eikös Aurajoen valastaideteoksestakin saanut ostaa suomuja itselleen? Kun Turun linnaa restauroitaessa rahat eivät riittäneet 1950-luvulla kuparikaton hankkimiseen, tulivat firmat ja ykisttäiset kansalaiset apuun saaden nimensä kaiverretuna kattopelteihin. Harva niitä nimiä sinne korkeuksiin pääsee katselemaan, joten ei katosta matkailun vetonaulaa tullut. Silloin kiiruhdettiin pelkkää kulttuurivastuuta tuntien hätiin.

Ai niin, veronmaksajat uuden Turun sillaan rahoittavat joka tapauksessa. Siis jokaisen turkulaisen nimi siltaan.

Muuten, oliko kaunis Myllysilta maailman ohuin betonisilta missään vaiheessa vai saiko se ylimääräisiä millimetrejä jo syntyessään?

Myllysillan vauriot huomanneelle Sulo-koiralle pitää luovuttaa sankarimitali ja laittaa laatta uuden sillan kylkeen kunniapaikalle. Romahduskaffeella tavataan.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Jaakko Ilkan vankila - Turun linna


Käymäläkuilun luukku on rännien takana esilinnan pihan puolella päälinnan itäpäädyssä.

Olin lauantai-iltana kertomassa Pohjanmaalta tulleelle ryhmälle Jaakko Ilkasta. Mukana olleet olivat selvästikin asialle omistautuneita ja olivat lukeneet Nuijasodasta kaiken.

Turun linnan päälinnan Vanginvartijan huoneessa on näkyvissä monta aikakautta. Vanhin muurin osa ampumaaukkoineen on linnan ensimmäisistä rakennusvaiheista ja uusimmat osat ovat tätä päivää. Viimeisin lisäys huoneeseen on turvakaiteen laudoitus. Luulen, että arkkitehti Bryggman olisi valinnut laudoituksen sijaan kuparisen turvaverkon, jonka olisi voinut ruuvata irti tarvittaessa, esimerkiksi kun valokuvaajat saapuvat paikalle.

Mutta mistä kautta Jaakko Ilkka pakeni ja miten? Siihen ei kukaan pysty vastaamaan. Ilkan vankeuden aikana 1597 päälinnan itäpäädyssä sen pohjoisosassa oli pitkulaisia vankihuoneita kahdessa kerroksessa. Vangit laskttiin lattialuukkujen kautta kolkkoon säilytyspaikkaan. Nykyisin alempi vankihuone on varastona ja "katottomaan" ylempään osaan yleisö saa kurkistaa kaiteen yli. Jaakko Ilkan vankilaksi kutsutaan tiilestä holvattua huonetta.

Vankilan yhteydessä on kivipaateen hakattu käymäläaukko. Vaikka vanki olisi mennyt vedellä ja leivällä laihaan kuntoon, ei siitä reiästä mies mahdu ahtautumaan ellei ole sirkuksen kautsukki. Ylemmältä lattiatasolta pääsi toiseen käymälään. Käymäläkuilu on avara ja alhaalla esilinnan pihan puolella oleva tyhjennysluukkukin on sen verran suuri, että siinä voisi olla sopiva reitti karkulaiselle. Tämä nyt on arvailua vain.

Minusta on todennäköisintä, että Jaakko Ilkalla oli ystäviä, jotka järjestivät miehen pakosalle ja reittinä saattoi olla vaikka paraatiovi tai sitten köysi sopivasti muurin kupeessa. Eivät pakojärjestelyt kuitenkaan ihan helppoja eikä vaarattomia olleet Flemingin hallinnoimassa linnassa.

Linnan restauroinnin yhteydessä on tilat rakennettu niin että museovieraat voivat liikkua käytännöllisesti ja turvallisesti tilasta toiseen. Väliovia on lisätty huoneiden välille, tehty portaita ja kaiteita.

Ennen restaurointia, vuonna 1892 tehty "Turku, Käsikirja Matkustajille", antaa tietoa päälinnan itäpäädystä:

"Ennen oli n.s. Vankitornissa pienellä ikkunalla valaistu huone, sen itäpuolella oli toinen pitkänsoikea kammio, jonka hirsipuista tehdyssä lattiassa oli pieni luukku. Sen alla kuuden sylen päässä oli pohjoisen siipirakennuksen kamala, pimeä vankikammio, johonka vangit luukusta laskettiin. Tämä n.s. Kuoppatorni oli paatuneiden pahantekijäin vaivansija, jossa syyllisiä koeteltiin saada rikoksensa tunnustamaan, kun eivät muut keinot auttaneet. "

"Ennenkuin vanki luukusta lasketaan. riiisutaan häneltä kesällä vaatteet paitaan saakka, mutta talvella jätetään takki hänen päällensä. Häntä ravaitaan niukasti ainoastaan kuivalla leivällä ja vedellä, niinkauvan kuin hän istuu täällä, missä vilu, pimeys, niukka ravinto ja pahanhajuinen löyhkä häntä vaivaavat. Moni rosvo on täällä voinut kestää koko viikon, mutta talvella tuskin yli kaksi tahi kolme vuorokautta. Toiset ovat olleet niin paatuneet, että tämä keino on ollut riittämätön, ja muutamia on ollut niin pahanilkisiä että ovat peruttaneet sanansa kun ovat päässeet sieltä pois". "Niin kertoo vanha historioitsija. Tämäkin paikka on nyt makasiininä, ainoastaan portaat ovat vielä nähtävänä. Siinä kohden, mistä onnettomat laskettiin alas, on nyt leveä jyvätorni."

Olenhan aikaisemminkin kirjoittanut blogiini Turun linnan vankiloista. Tämän jutun yhteyteen täytyy vielä napasauttaa valokuva.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Postikortit 4 - Martta Wendelin


Oi päivyt, Jumalan luoma,
Luoma Luojan valkeamma!...
Kalevala 15: 213-219.

Neitoset kisaelevi,
Kaunokaiset karkelevi...
Kalevala 11: 191-194.

Saip´ on hau´in kynsihinsä,
Veén koiran kourihinsa, ...
Kalevala 19: 273-276.

Neiti oli mataramaalla,
Keikkui keltakankahilla, ...
Kalevala 19: 449-452.

Itse liehuit lehtyisenä,
Perhosena pyörähtelit,...
Kalevala 22: 91-94.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Kasvot Kaarina Maununtyttärelle

Me niin haluaisimme, että Kaarina Maununtyttärestä (n. 1550-1612) olisi säilynyt muotokuvia. Hän oli sentään Ruotsin ja samalla silloisen Suomen kuningatar 87 päivän ajan. Aikaisemmin sitä haluttiin kai vielä enemmän, kun Ruotsissa tuntemattoman naisen muotokuvaan joku maalasi nimen Catarina Månsdotter. Kyseessä on ilmeisesti kuningas Eerik XIV:n siskon Elisabethin muotokuva. Ei sekään satavarmaa ole. Kun Kaarina muutti 13-vuotiaana Tukholman linnaan, tuli hänestä tämän Elisabetin hovineito ja sitten hetimiten Eerikin jalkavaimo. Avioliitto solmittiin viisi vuotta myöhemmin. Toki Kaarina Maununtyttärestä on haluttu tehdä myös supisuomalainen, mutta tuon asia joudun korjaamaan enää vain noin kerran vuodessa.

Turun Tuomiokirkossa Kankaisten kappelissa on Kaarina Maunutyttären sarkofagi (Theodor Decker 1867), joka on tehty mustasta belgialaisesta marmorista. Jalustaan kivet on louhittu turkulaisesta kivestä, Kerttulinmäestä.

Samaisen kuorin seinällä on Kaarina Maununtyttären hiekkakivinen reliefi. Alunpitäen Kaarina Maununtyttären kivinen muotokuva on ollut ilmeisesti pitkällä pituuttaan arkun päällä P. Laurin kuorissa (myöh. Tottien kuori). Arvelen, että se on ollut kokovartaloreliefi, joka sitten rikkoontui tuomiokirkon palossa 1700-luvulla. Sarkofagin valmistuttua se sai paikkansa Kankaisten kappelin seinältä.

Joudun tuottamaan pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen, kun kerron reliefin olevan ainoan tunnetun Kaarina Maununtytärtä esittävän muotokuvan. Mutta eikös se ole hienoa, kun kuva on Turussa eikä Tukholmassa.

Ai niin, onhan vielä piirrokset, jotka Eerik tuhersi vankeusaikanaan nokisella tikulla kirjan marginaaleihin. Ketäpä muuta ne esittäisivät kuin Kaarinaa.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Postikortit 3 - Martta Wendelin


Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kalevala 2: 191 - 196

Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
Kalevala 2: 296 - 300

Läksi jänis juoksemahan,
Pitkäkorva piippomahan,
Kalevala 4: 405 - 408

Otti vaattehet valitut,
Pukehensa puhtahimmat;
Kalevala 10: 237 - 240

Lauloi kuusen kukkalatvan,
Kukkalatvan, kultalehvän;
Kalevala 10: 33 - 38

perjantai 19. helmikuuta 2010

Paastoan

Tuhkakeskiviikosta alkaen olen paastonnut ja nyt jo tuntuu hyvältä. Paastoamiseen kuuluu mielen puhdistaminen, jota täydentää ruokavalio, ruokavalio, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. En nyt mitään ihmeitä ala tässä kertomaan, onhan menossa vasta neljäs päivä. On melkein noloa kirjoittaa aiheesta, kun edelleen syön vain sitä mikä maistuu hyvältä. Olen syönyt paastotessani esimerkiksi lakritsapiippuja. Jo pitkään olen useimmiten valinnut Luomua. Vaikka hinta joskus kirpaisee, olen päättänyt syödä vähemmän. Taas nolottaa kirjoittaa tästä. Ehkä jonain päivänä pelastan maailman syömällä vain levää.

Vierailin muutama vuosi sitten hyvin hoidetulla turkistarhalla. En halua puhua siitä mitään. Muistan yhden eläimen silmät, kun se katsoi minua. Tästäkin aiheesta minulla olisi paljon kerrottavaa. Miksi minun pitää sulkea niin paljon sydämeeni. Näen silmät aina uudelleen ja uudelleen. Halusin painaa naamani sen turkkiin, en pukea sitä ylleni.

Voisin nousta barrikaadeille monen asia puolesta. Osallistuin nuoruudessani mielenosoituksiin. En seurannut politiikkaa, toimin pelkästään tunteeni mukaan. Ei minua koskaan pistetty putkaan, mutta porttikiellon johonkin uudistettuun hotelliin sain. Poikani ensimmäinen lause oli: "Puistot ovat kaupungin keuhkot."

Minusta on sykähdyttävää, kun joku, jolle nauretaan voittaa. Olen katsonut Susan Boylen laulun monta kertaa. Hurmaannun maailmanvalloituksesta. Toivon koko ajan, että hyvät asiat voittavat. Miksemme kaikki voisi päättää ikuisesta rauhasta, ei koskaan sotaa. Mikseivät maailman naiset voisi liittyä yhteen ja lopettaa sodat.

Helppo on puhua rauhasta, kun ympärillä on vain kehrääviä kissoja. Helppo on puhua ruokavaliosta, kun maha on täynnä.