Ukin neuloma matto

Ukin neuloma matto on tehty kolmessa osassa, sillä neulomus kävi painavaksi, kun paksusta langasta tehdyllä matolla alkoi olla pituutta yli metrin. Mummo pyydysti tipahtaneet silmukat ja valvoi, että raidat tulivat oikeaan kohtaan. Jos tekeillä oli villapusero, silloin mummon piti tehdä kavennukset ja joustinneuleet.

Ukki ja mummo olivat käsityöihmisiä. Mummo neuloi villasukkia ja teki revinnäistöitä ynnä muuta. Ukki neuloi pitkillä vahvoilla neulepuikoilla suoraa neuletta, mutta myös nurjat silmukat hän osasi tehdä.

Ukki oli sairastanut kolmekymppisenä espanjankuumeen ja silloin meni entuudestaan likinäköisistä silmistä näkökyky tykkänään. Toimeliaana ihmisenä hän keksi monenlaista tekemistä. Neuloessaan hän istui kiikkutuolissa ja kuunteli radiota. Mummo luki hänelle päivittäin ääneen Karjalaisen ja Uuden Suomen ja myös muut perheenjäset saivat kuulla uutiskatsauksen siinä sivussa.

Nuket kertoivat linnan historiaa

Nukketeatterilla oli myynnissä oheistuotteena mm. paitoja.

Brinkkalan Ullakkogalleriassa on "Unia ullakolla", suomalaisen nukketeatterin satavuotistaipaleen kunniaksi tehty näyttely ja samalla sen on Kitta Saran 25-vuotistaiteilijajuhla. Työni sivusi 1980-luvun puolivälin jälkeen nukketeatteria, kun Kitta toetutti Daniel Hjortista kertovan nukketeatteriesityksen Turun linnaan. Ohjaajana toimi virolainen Rein Agur. Virossa nukketeatteri oli jo ottanut paikkansa, Tallinnan vanhassa kaupungissa oli useakin nukuteatteri.

Daniel Hjort-esitys pohajutui Weckselin näytelmään, joka kertoo nuijasodan loppuun liittyvistä tapahtumista. Aihepiiri sopi hyvin Turun linnaan, jossa tapahtui runsas 400 vuotta sitten sodan loppunäytös, jonka Albert Edelfelt kuvasi maalauksessaan Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuonna 1878. Maalauksessa vasemmalla on nuori Daniel Hjort, jolla kenties oli oma osuutensa sodan loppuratkaisuun. Wecksel oli nuori mies kirjoittaessaan menestysnäytelmän, sitten hän sairastui ja vietti loppuelämänsä 45 vuotta Lapinlahden mielisairaalassa.

Nukketeatterin tuominen Turun linnaan aiheutti vavistusta perinteiseen museotoimintaan tottuneiden joukossa, vaikka esitystä sinänsä pidettiin tasokkaana. Vierastettiin myös nukketeatteria aikuisille tarkoitettuna taiteena. Daniel Hjortissa ei leikitty pienten nukkien kanssa, vaan historian henkilöt olivat ihmisen kokoisia, vahvapiirteisiä, rumia tai rumankauniita. Teatteriesitykseen saattoi sitä paitsi sisältyä Sanoma. Keskiajallakin valaistiin pyhimyslegendoja ja poliitiikan kiemuroita nukketeatterin keinoin. Kenties Turun linnassakin.

Kitta oli ainakin kymmenen vuotta aikaansa edellä, mutta kenties hän tasoitti tietä tuleville taiteentekijöille Turun linnassa. Ohjaaja Rein Aguria kuunnellessani sain vaikutelman, että ajatus Viron itsenäisyydestä eli vahvana kulttuuripiireissä.

Onnittelut nukketeatterille ja Kitta Saralle!

Ullakkogalleria

Brinkkala, 3. krs. Vanha Suurtori 3, 20500 Turku, Avoinna ti – pe klo 12 – 19, la – su klo 11 – 17, Vapaa pääsy

Ernestin ensisilmäys maailmaan

Yläkuvassa emokissa Purkka ja pennut Partanen (vas.), Viiru, Ernesti ja Mustapippuri. Alakuvassa Ernesti. Valokuvaaja Aila.

Ernesti on vajaan kahden viikon ikäinen. Silmät avautuivat toissapäivänä, juuri siilloin kun tuleva kissaemäntä ja -isäntä kävivät tapaamassa pienokaisia. Ennen ristiäisiä nimitimme tätä kissaa Henkseliksi, koska sillä on henkselit.

Purkka-äiti synnytti neljä kissalasta. Kaikki pennut ovat mustavalkoisia, mutta ne erottaa toisistaan helposti, sillä jokainen niistä on yksilöllinen. Kissat ovat polydactyl-kissoja eli niillä on yllättävän paljon varpaita. On odotettavissa, että ne kiipeävät vähän ajan päästä seinää pitkin kattoon, ylittävät suon uppoamatta, kiipeävät tarvittaessa laivan purjeisiin ja kirvoittavat lähiympäristössä taivaltavat ihmiset ennennäkemättömään kirjoitusvireeseen.

Kissan tuleva emäntä risti pienokaisen Ernstiksi (vai oliko se Ernesti) Hemingwayn mukaan. Kirjailija oli erityisen kiintynyt monivarpaisiin kissoihin, joita juoksentelee nykyisinkin hänelle omistetuissa museoissa.

Tilattu voitto

Elämää Portsassa vuonna 1989.

Ystäväni soitti pikaisen puhelun ja kertoi olevansa uupunut. Iltalehdessä oli kilpailu, jossa valitaan Suomen hauskin perhekuva. Nyt piti ottaa kuva, jotta perhe pääsee palkintomatkalle Haikon kartanoon. Minulla oli kova hammassärky, mutta läksin saman tien valokuvausreissulle.

Raahasimme rekvisiittaa talon nurkalle, jo ennestään kulmauksessa oli viritettynä pyykkinaru pyykkeineen. Ei siinä sen enempää tarvittu kuin saada perheenjäsenet kokoon. Misu-kissakin pääsi mukaan ja lintuhäkki, jossa ei ollut lintuja. Näkyykö kuvassa koira, en ole ihan varma. Piegga (saamen kieltä, tarkoittaa tuulta) taisi tulla taloon vasta muutama vuosi myöhemmin. Lehden rasteri pilaa teknisesti hyvän kuvan, vaikka hitusen alivalottunut dia oli.

Niin sitten ottamani kuva voitti ja perhe pääsi viikonloppulomalle runsaitten ruokapöytien ääreen. Auto hajosi matkalla. Ei viikonloppu täyttä lepoa perheenäidille ollut ja siitä toipuminenkin vei aikansa, mutta muistot kahdenkymmenen vuoden takaa ovat hilpeitä. Kun kuva julkaistiin (Iltalehti 25.11.1989), Berliinin muuri oli jo murtunut.

Keisarit tulivat kotiin

Viime käynnilläni Pohjois-Karjalassa kävin tutustumassa Keisarien aika Suomessa-näyttelyyn Nunnanlahdessa, sillä en ollut nähnyt näyttelyä valmiina. Toteuttamani osastokin täydentyi vasta näyttelyn avajaisia edeltävänä päivänä Ortodoksisesta kirkkomuseosta lainatulla kauniilla ikonilla ja olin silloin jo Turussa. Avajaisjuhlallisuudet jäivät kokematta.

Keskustelin äitini kanssa keisareista. Hän kertoi heistä kuin tuttavistaan ja sitten totesi kertomansa olevan "vain perimätietoa, ei näitä ole kirjoista luettu". Hänen keisari Nikolai II: n halllituskautena syntynyt äitinsä oli tarinoinut keisareista lapsilleen. Mummo oli kuullut juttuja omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan. Niinhän se menee vai meneekö se enää.

Keisarien aikaan tuli uusi ulottuvuus, kun muisti esiäitien ja esi-isien oleen Alksanteri- ja Nikolai-ruhtinaitten alamaisia. Jopa vitrinien sisältö puhuttelee enemmän, jos miettiin sukulaisten elinolosuhteita.

VITRIINI 7

1. Painotuote: Biblia vuodelta 1887. Yksityiskokoelmat. (Raamatussa on värikuva, joka esittää joulun tapahtumia)
2. Kirkon kynttelikkö. Juuan ev.lut. seurakunta.
3. Pyhän ristin ylentämisen ikoni 1800-luvun alusta. Valamon luostari.
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Kuopio. OKM 1641. Juuan Pyötikössä
oli Venäjältä paenneiden kreikkalaista uskoa tunnustavien eli
staroverien luostariyhteisö, joka perustettiin 1840-luvulla. Luostarissa
elettiin viljelyllä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Katovuosina luostarista
jaettiin Venäjältä saatua viljaa kyläläisille. Jäljellä on kiviaidan ympäröimä
luostarin kalmisto. Paikalle rakennettiin tsasouna 1977. (Mummoni muisti, kuinka luostarista oli katovuosina annettu kyläläisille viljaa ja suolaa, Venäjältä tuotua.)
4. Painotuote: Rippi- ja Herran ehtoollisen Kirja. Turussa 1843.
Yksityiskokoelmat.
5. Painotuote: Suomalainen Virsikirja. Suomen Suurruhtinaanmaassa.
Hämeenlinnassa 1890. Yksityiskokoelmat.
6. Painotuote: Tuomas Wilcocks´in Kalliit Hunajan Pisarat eli Lyhykäinen
varoitussana kaikille Pyhille ja syntisille. Tampereella 1896. Juukaseuran
arkisto. Englantilaisen Wilcox´in (1549-1608) teos suomenettiin
1779. Kirjalla oli ratkaiseva merkitys körttiläisen herätysliikkeen eli
herännäisyyden johtajan Paavo Ruotsalaisen ( 1777- 1852) uskonnolliselle
kehitykselle. Ruotsalaisen saarnamatkat ulottuivat myös
Juukaan. Hän sai suruviestin poikansa kuolemasta seuroihin Nälkömäelle. (Ukkini oli körtti.)
7. Painotuote: Ohjesääntö Yleiselle Vaivaishoidolle Juuan kunnassa.
Kuopio 1897. Juuka-Seuran arkisto.
8. Vaivaiskassan rahalipas. Juuan ev.lut. seurakunta.
9. Lapsen kenkä. Yksityiskokoelmat.
10. Vaivaiskassan kirjanpitoa vuodelta 1861. Juuka-Seuran arkisto.

Anteeksi yleisö, sählään tässä, vitriinin selostukset ovat kahdessa paikkaa.

Kimalaisten koti

Ajoin ruohonleikkurilla mantukimalaisen (Bombus lucorum) kodin kumoon, siitä puolisoni raportoikin omilla poluillaan. Asukkaat aloittivat korjaustyöt välittömästi, mutta keko jäi törröttämään avaralle paikalle, sään ja vihollisten armoille. Niinpä laitoin taloon suojarakennelman, taitekaton. Käyn tervehtimässä kimalaisia lähes joka päivä, ne eivät enää edes välitä kömpiä ulos mökistään.

Joskus epäilen koko populaation kuolemaa ja silloin otan katoksen pois ja tönin pesää, johon johtaa usea sisäänkäyntireitti. Keosta kuuluu vähän samanlainen ääni kuin heitettäessä vettä kiukaalle, sssssssssh. Huokaan helpotuksesta, hunajakaukalo täyttyy, kuningatar lepäilee divaanillaan ja valmistautuu talviunille. Mitenkäs niille työläisille ja kuhnureille käykään? Onko pesä yksivuotinen? Saammeko kesäasukkaat pihaamme myös ensi kesänä?

Sirkuksen aitiopaikalla

Yläkuvassa sirkustaiteilija Edit Klenbarth ja "Henrico", Sirkus Finlandia PR-päällikkö Björn Gammals. Alakuvassa pellet Billy ja Karlo. Viimeksimainittu horjahtelee korkeuksissa.

Edit puhuu kunnioituksella jongleerauksesta. Jonglöörin täytyy olla äärimmäisen keskittynyt ja rentoutunut yhtä aikaa, muuten esitys ei onnistu. Edit muistaa, millaista se oli. Hän esiintyi vuosia jonglöörinä silinterihattujen, keilojen ja sikarilaatikkojen kanssa jouduttuaan jättämään apinat, koirat, hevoset ja kyyhkyset pois ohjelmistostaan. Oli helpompi kulkea esiintymiskeikoilla laukkuun mahtuvien välineiden kanssa kuin reissata apinan tai hevosen kanssa. Eläinten salakuljettaminen hotellihuoneeseen ja kaurojen tilaaminen aamiaiseksi on epätavallista sirkusmaailmassakin. Niinpä Edit jätti eläinnumerot ohjelmistostaan ja pakkasi matkalaukun.

Tietysti jos jonglöörin keilat alkavat putoilla turhan usein, voi ryhtyä klovniksi, mutta saattaa se tietysti esiintyjälle olla aikamoinen harppaus, kun epäonnistuminen on aikaisemmin tuottanut tuskaa, pellenä ollessa sen kuuluu tuottaa iloa. Esiintyjillä on onneksi aina yleisö puolellaan. Jos jonglöörin pallo lipsahtaa maneesiin, yleisö antaa sen välittömästi anteeksi ja suosionosoitukset ovat valtaisat, kun temppu lopulta onnistuu. Joskus lipsautukset ovat tahallisia, joskus eivät. Maailman huippuartistitkin ovat ihmisiä, vaikka sitä joskus on vaikea uskoa.

Ei se kuitenkaan mene niin, että taiteilija menettäessään otteensa johonkin sirkuksen taitolajiin, tipahtaa mukavasti jaloilleen ja jatkaa uraansa klovnina. Klovneria on yhtä vaativa laji kuin mikä tahansa taiteenlaji sirkuksessa. Pelle kerää sympatiat puolelleen olemalla hölmö, naurettava ja liikuttava yhtä aikaa. Joskus esityksissä pellestä saattaa kuoriutua akrobaatti tai sirkusprinsessa parinsa käsivarsille.

Tällä kertaa jonglööri roihusi, sillä taiteilija työskenteli tulikeppien kanssa ja sen sai tuntea kaikilla aisteilla. Antti Suniala on opiskellut Turun taideakatemiassakin, hänen hahmossaan yhdistyy sopivasti suomalainen renkipoika ja ranskalainen keikari. Hänet voi vielä tavata missä vain maailman maneeseilla tai Euroviisujen pyronumeron vetonaulana.

Tämänvuotisen Sirkus Finlandian ohjelmissa klovnit, kuten muutkin esiintyjät sirkustirehtööristä lähtien tulivat luontevasti lähemmäksi yleisöä, siinä oli sitä interaktiivisuutta. Yleisön joukosta otettiin yllätysesiintyjiä, kuten asiaan kuuluu, ja heistä tuli tähtiä siinä missä oikesta sirkustaiteilijoista. Aplodit heille.

Vaikka en olekaan korkeanpaikankammoinen, trapetsitaiteilijoitten suoritukset huimaavat. Onneksi nykyään ovat turvavaijerit käytössä, muutoin ummistaisin silmäni esityksen ajaksi tai keskittyisin popcornien syömiseen tai hautautuisin naamani hattaraan. Turvallisuudesta ei kannata missään tapauksessa tinkiä, sillä vaaran viehätystä saa kokea riittämiin taiteilijan työskennellessä ääriolosuhteissa. Timolin Sisters, Mongoliasta tulleet taiteilijat, saivat yleisön kohahtamaan spontaanisti ja huokaamaan helpotuksesta, kun neitoset laskeutuivat ohjelman lopuksi ehjänä alas.

Tuli yhtäkkiä mieleen laulu, joka ei kerro vain sirkuksesta, vaan se kertoo elämästä:

Hon svävade som tynglös,
Hon dansa´ som i trance.
Det var så obeskrivligt vackert,
att vi förstor, att det är sant,
att man kan trotsa alla lager,
att man kan bryta alla band
och att det inget finns i världen,
som en mänska inte kan.

Mutta laulun loppua en kerro, en voi.

Eläinesityksissä oli mukana merileijonia, kissoja, hevosia ja poneja. Ratsastusnumeroa ei olllut. Aikoinaan ratsastusnumerot olivat sirkuksen perusohjelmistoa ja ilman hevosia ei koko sirkusta olisi syntynyt. Uljaat lipizzanit noudattivat dressöörin ohjeita. Muidenkin kuin hevostyttöjen suunnalta kuuluu huokauksia. Editille hevosten kanssa työskentely on tuttua, sillä hän oli Ballerina auf dem Pferd, Balleriina hevosen selässä. Hänen ohjelmistonsa nimi oli Parforce.

Merkileijonien tuomisesta sirkukseen olen ollut joskus närkästynyt, mutta minulle on vakuutettu, että nämä eläimet nauttivat esiintymistä. Merileijonat ovat luonteeltaan kuin koirat, haluavat totella isäntäänsä ja hullaantuvat aplodeista. Kissat tuskin ymmärtävät esiintyvänsä, sillä esitykset sujuvat niiden ehdoilla. Meidän kotikissamme osaavat tehdä samat temput, mutta saada ne tekemään tietty temppu tiettyyn aikaan olisi mahdotonta. Kissojen kanssa työskentelevässä artistissa täytyy itsessäänkin olla kissaa aivan kuin notkeassa Darjassa olikin. Kussakin eläinryhmässä kuuluu olla klouvnieläin, se tomppeli, joka mukamas ei ymmärrä tehdä mitään oikein tai on uppiniskainen. Sitten paikalle ilmaantuukin söpöläinen, joka korjaa ohjelmanumerossa koko potin.

Sirkuksessa pidetään hyvää huolta eläimistä, sillä luontokappaleet toimivat maneesilla sitä paremmin, mitä hyväkuntoisempia ja pelottomampia ne ovat. Eiköhän esiintyminen tuota joillekin eläimille myös iloa ja temppujen oppiminen on joillakin verissä. Olen tavannut yhden sekarotuisen kotikoiran, Pönnin, joka olisi aivan hyvin voinut esiintyä sirkuksessa. Temppujen kouluttajana oli ystäväperheen poika, joka nautti lemminkinsä esityksistä yhtä paljon kuin koulutettavakin.

Polkupyöräfanina yksipyöräisillä ajavat akrobaatit kuuluvat suosikkiohjelmistoihini ja tällä kertaa metrien korkeudessa taituroivat neitoset, jotka olivat siroja kuin kiinalaiset posliiniastiat. Taustalla seisoi kimonopukuinen avustaja, jonka tehtvänä olisi poimia pudonneet astiat, mikäli sellaisia olisi kieriskellyt lattialla. Tai sitten hän rukoili, että viisikko pysyisi yläilmoissa. Varsinaista pyöräilyä tai vanteilua oli Konstantin Mouravievin esitys, josta voivat ottaa oppia kaikki laihdutuskuurilaiset. Esityksen lopussa on opetus.

Usean ohjelmanumeron lopussa oli yllätys. Kun oli jo taputtanut kämmenensä kipeiksi, seurasikin vielä jotain henkeäsalpaavaa tai vitsikästä. Onneksi tirehtööri Carl Jernström Junior, sirkustirehtööri, ymmärsi varoittaa etukäteen, jotta heikkohermoiset osastivat vetää takin korviin, jos vuorossa oli jotain luihin ja ytimiin käyvää.

Azerbaijasta tullut taiteilija Araz Hamzayev on uskomaton kautsukki. En kerro enempää.

Sirkus Finladian esityksissä korostuu taiteilijoiden osaaminen. Valaistus on suunnattu niin, ettei mitään jää arvailujen varaan. Orkesteri, joka koostuu pääasiassa puolalaisista muusikoista, lataa täysillä jännitykseen. Minusta musiikki ei ollut liian voimakasta, niinkuin joskus on ollut, tai sitten kuuloni on heikentynyt. Kultaisen harmonikan vuonna 2005 saanut Anne-Mari Kanniainen lumosi alussa ja lopussa ja tuliesityksen aikana. Hummani hei oli aika hauska veto sirkuksessa.

Ohjelmisto oli koottu kaiken ikäisille sopivaksi. Kun trapetsilla oli menossa tarkka paikka, musiikkikin oli vaimentunut, takaani kuului kirkas lapsen ääin: "Eikö se pelle tulekaan?" Ei lapsen tarvinnut kauaa odottaa, kun pelle sitten tuli.

Ihan hyvin voisin kuvitella Editin esiintyvän sirkuksen maneesilla jongleeraamassa ja steppaamassa. Se ei tosin häneltä ihan helposti onnistu kaksiteholinsseillä varustetut silmälasit päässä, mutta yleisö antaisi varmaankin lähes kahdeksankymppiselle balleriinalle anteeksi, jos muutama pallo sattuisi karkaamaan omille teilleen.