sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Höljäkässä



Yläkuvassa edessä Jonna ja Raimo, takana Anneli (vas.), Martti, Saila ja Eija. Alakuvassa ohjaaja Jonna.

Olin päivän mittaisella lavastuskurssilla Nurmeksen Höljäkässä. Suomen kartan pieni piste nousi ihmisten tietoisuuteen Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan kirjan Risto Räppääjä ja viimeinen jäätelötötterö kirjan myötä. Risto saa lisää julkisuutta paikallisessa kesäteatterissa ensi kesänä, kun Räppääjän ystävät eri puolilta Suomea matkaavat Höljäkkään kesäteatteriesitystä katsomaan. Höljäkkä on lisäksi vuoden 2010 Kodin Kuvalehden kummikylä.

Kesäteatterissa oli valtaisat luonnon muovaamat lumilavasteet ja pakkasta oli runsaasti, joten kurssi pidettiin kotiseututalon hirsiseinien sisäpuolella. Opettajana oli teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonna Kuittinen, joka nuoresta iästään huolimatta on ehtinyt hankkia monenlaista koulutusta ja kokemusta teatterialalta. Opetus sisälsi muun muassa pohdintaa, millainen on hyvä lavastus ja mistä se suunnittelu lähtee, millainen on katsomon suhde näyttämöön ja miten draaman kaari näkyy lavasteissa. Ope säväytti ilmoittamalla, että lavastus toimii vastanäyttelijänä. Opettaja havannollisti sisääntulon tärkeyttä näyttämölle sukeltamalla lumikinokseen Vaahteramäen Eemelinä.

Oppilaat minua lukuun ottamatta olivat kesäteatterikonkareita, mutta vastaavanlaisia asioita kuin näyttelijät, ohjaajat ja lavastajat olen joutunut miettimään näyttelyiden rakentamisen ja tapahtumien järjestämisen yhteydessä. Ovathan historiallisia henkilöitä esittävien henkilöiden roolisuorituksen pieniä näytelmiä. Siinä on mietittävä vastaavalla tavalla sisääntuloreitit, esiintyjien asusteet ja rekvisiitat, valaistukset ja äänenpainot. Se juuri tekikin päiväkurssista antoisan, kun pystyi soveltamaan tietoja konkreettisiin tilanteisiin. Tein hyvät muistiinpanot, joten voin kotona jatkaa miettimistä, miten muoto, rytmi, väri ja materiaali toimivat.

Opetus tuli tarpeeseen. Edessämme on Kirsti Ellilän kanssa kirjoittamamme näytelmän Vielä hirmuisempi vankilan lavasteiden suunnittelu yhdessä ohjaaja Maiju Rautiaisen kanssa ja muiden projektilaisten kanssa.

Iltapäivällä oli vuorossa käytännön harjoittelua ja valmistin renessanssityyliset peilin kehykset, jossa oli valmistusaineina puu, puuliima, kuumaliima, sahajauho, punainen maali ja kultaspray. Verstaassa tarvittiin korvatulppia, kun kukin kuudesta kurssilaisesta sahasi ja hioi omaa harjoitustyötään.


PS 2. Räppääjän kuvittajat ovat tutut Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat, Tatun ja Patun Suomi. Saman niminen näyttely on Turun linnassa maaliskuun puoliväliin saakka.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Carin Bryggmanin ohjauksessa

Radiosta tulee toinen toistaan kiinnostavampia ohjelmia. Yksi niistä oli arkkitehtuuria koskeva haastattelu. Arkkiitehti Severi Blomstedt kertoi Seppo Heiskasen haastattelemana Finlandia talon eteisaulasta, tilan kauneudesta ja siitä, kuinka arvokkaasti se ottaa vastaan vierailijan.


Mielestäni Turun linnan arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelemassa eteisaulassa on samaa arvokkuutta. Tila kunnioittaa tulijaa. Ihmiset hiljenevät, hillitty valaistus, hillityt värit ja vuosisataiset muurit rauhoitavat ja pistävät puhumaan kuiskaamalla. Lattialaatat ovat Kupittaan saven valmistamia. Lämpökanavien kohdalla on reiällisiä laattoja. Eteisaulan valaisimet, lipunmyyntitiskin ja suuret informaatiotaulut on suunnitellut sisustusarkkitehti Carin Bryggman..


Monissa julkisissa tiloissa on infotulva, kun yleisölle pitää jakaa tietoa monella kielellä parhallaan olevista ja tulevista näyttelyistä ja tapahtumista, rakennuksen kulkureiteistä ynnä muusta. Tilapäisluontoiset kyltit ja telineet jäävät pysyviksi ja pilaavat kokonaisuuden.


Arkkitehti Carin Bryggman ei kaihtanut tekniikkaa. Se on osa toimivuutta, ajan kuva. Kuhunkin tilaan yksilöllisesti suunnitellut valaisimet olivat lasikuvun tarkan värisävyn lisäksi teknisiä ratkaisuja. Sähköjohto jätettiin roikkumaan näkyvästi, ei sitä peitety mitenkään. Suurten pallomaisten lasivalaisimen sisässä oleva muovisäleikkö viimeisteli valon pehmeyden. Muovihan oli uusi materiaali. lamppujen suunnitteluvaiheessa 1960 ja sen käyttö oli aika rohkeaa. Myös ensisammutuskalusto olisi saanut olla reilusti näkyvissä, mutta muut päättäjät olivat halunneet piilottaa turvasysteemit kaappien suojaan.


Arkkitehti Carin Bryggman halusi pysyä ajan hermolla. Hän suunnitteli Herrainkellariin lautasmaiset maitolasikupuiset valaisimet, mutta niitä ei toteutettu koskaan. Idean Carin oli saanut Japanista. Eteisaulaan 1980-luvulla tullutta legoperiaatteella toimivaa ilmoitustaulua inhosin alusta pitäen, mutta Carin halusi sellaisen. Useimmiten olin samaa mieltä hänen kanssaan. Carinhan keskusteli yhteistyökumppaniensa Museoviraston asiantuntijoiden ja linnan tutkijoiden kanssa piensitäkin yksityiskohdista. Arkkitehtien, Erik Bryggmanin ja Carin Bryggmanin tekemät ratkaisut ovat iättämiä tai vanhenevat kauniisti. Carinin mielestä linnan kaltaisessa rakennuksessa kaiken pitää olla tietyllä tavalla tuhtia.


Vuosikymmenet Carinin kanssa työskennelleenä voisin kuvitella hänen sanovan: Laittakaa vaihtuva informaatio nykytekniikalla, teillähän on niitä tietokoneita. Informaatiotauluja pitää uudistaa, hyvänen aika, ettekö te sitä ole ymmärtäneet tehdä. Nythän on vaikka mitä uusia materiaaleja käytössänne. Laittakaa oikeat värit, hienot kuvat ja tekstit.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Meikkä täyttää vuosia

Menen uuteen taloon

joen toisella puolelle

Otan uuden osoitekirjan

uuden sormuksen

sen joka mahtuu sormeen

Sanon niitä vieläkin uusikisi

vuosikymmenien jälkeen

kun tiedän mitä oli ennen


Mutta itseäni en sano uudeksi

kun en muista sitä edellistä

en sano vanhaksikaan

sanoisinko uusiutuvaksi

kun vielä tulee uusi päivä

uusi vuosikymmen


Päivää juhlistaa tämä laulu.


torstai 21. tammikuuta 2010

Minulla on serkku



Kirstin uusi kirja ja serkun tekemä kirjanmerkki.


Pohjoisessa asuva serkku, jonka tapaan harvemmin kuin kerran vuodessa, kertoi pitävänsä kirjapäiväkirjaa. Siihen tulee kirjan tietojen lisäksi lyhyt juoniselostus ja sitten oma arvio kirjan tasosta. Lisäksi päivänmäärä. Samaan aikaan on luettavana useita kirjoja.


Serkku kertoi muistavassa kirjan lukemiseen liittyvän tilanteen tarkasti. Kuinka hän istui kesämökin keinussa, naapurin koira oli karkuteillä ja tuli tervehtimään, sinä päivänä kaivettiin uusia perunoita pellosta. Tai kuinka hän luki kirjaa hiihtoreissun jälkeen, poskipäitä kuumotti, polvi vähän oireili, mies oli saanut vessaremontin valmiiksi. Kirjapäiväkirja on siis myös muistojen päiväkirja. Muistot eivät ole kirjoitettuna muistiin, vaan lukuhetken tapahtumat ja tunnelmat palaavat kirjapäiväkirjaa selaillessa. Serkku oli lukenut viime vuonna 147 kirjaa ja toissa vuonna 132.


Tänä vuonna lukemani kirjat ovat Kaarina Terhon Uhripolku, Lotta Lundbergin Klovinin kyyneleet ja nyt on menossa upouusi Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita ja Lu Wenfun Herkkusuu. Niin ja tietysti sitä vilkaisee joka päivä työn tai harrastusten kannalta ajankohtaisia teoksia, kuten Lasten ilonen teatteri-kirjaa, mutta ei kai sellaisia tarvitse laittaa lukupäiväkirjaan. Ai niin, eihän minulla edes ole sellaista.


Lähettelemme serkun kanssa harvakseltaan pitkiä kirjeitä. Eilen saamassani kirjeessä oli mukana pieni kirja, jonka serkku oli itse kirjoittanut, ei tietokoneella vaan käsin, ja leikkaaliimaatekniikalla kuvittanut. Mukana seurasi nimikkokirjanmerkki. Olen pyörryksissä yllätyksestä ja ihastuksesta.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Kuuntyttären vaakuna


Olin Aslak-kuntoutuksessa Siuntiossa 2003 ja liitin vapaa-ajanohjelmaani tutustumisen ympristöön. Kesäjaksolla vuokrasin polkupyörän ja lumkeleillä kuljin jalan. Pakkakunnalla on keskiaikainen kirkko ja kaksi kartanoa. Kartanoihin kävin tutustumassa etäältä ja keskiaikaiseen kirkkoon pääsin sisälle.


Kaarina Maununtyttären tytär Sigrid Eriksdotter meni naimisiin Siuntion Sjundbyn kartanon omistajan Henrik Klaunpoika Tottin kanssa. Puolison kuoleman jälkeen Sigrid jäi emännöimän kartanoon ja Liuksialassa asuva äiti vieraili useaan otteeseen tyttärensä luona.


Siuntion kirkossa on ollut historiansa aikana monta saarnastuolia ja kirkon seinustalle on laitettu näytteille osia 1600-luvulla rakennetusta saarnastuolista. Vaakunoiden joukosta löytyy Kaarina Maununtyttären maalattu vaakuna. Siinä lukee Fru Karin Månsdotter. Saarnastuolin kirkkoon lahjoitti Sigrid ja hänen poikansa Äke Henrikinpoika Tott 1625 kolmetoista vuotta Kaarina Mununtyttären kuoleman jälkeen.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Postikortit 1 - Martta Wendelin


En ole kerälijä, mutta nurkkiin kerääntyy tavaroita, joita ei voi heittää menemään. Tavaroiden viemisessä kirpputorille tarvitaan järjetelmällisyyttä, siinä asiassa pitää ryhdistäytyä. Postikortit säästän. Tuli vain mieleen, pitäisikö kääntyä kotisivumestarin puoleen ja pyytää häntä tekemään sivulleni postikorttiosasto. Niin ja sen jälkeen pitää tehdä kiiltokuvaosasto.


Martta Wendelinin kortteja on säilynyt jonkin verran. Ei satoja kappaleita sentään niinkuin keräilijöillä. Onkohan tässä yleisessä kansanlaulusarjassa ollut enenmmän kuin kuusi korttia? Näillä korteilla on kerätty rahaa Kultatähkän Kiipulasäätiön hyväksi.


Laulut:

Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa ...

Tukkipoika se lautallansa ...

Niin minä neitonen, sinulle laulan ...

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ...

Tääll´ yksinäni laulelen ...

Sinisen järven rannalla ...

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Sirkuskirjan herättämiä mietteitä

Luin Lotta Lundbergin rommaanin Klovnin kyyneleet. Se kertoo kääpiöseurueen matkasta uhkaavan maailmansodan varjossa. Se kertoo myös ulkopuolisuudesta, kaipauksesta ja rohkeudesta.


Kuulin monta sirkustarinaa kiertäessäni sirkushullu Markku Aulangon kanssa Suomen maata Yhtä sirkusta-näyttelyn suunnitteluvaiheessa. Näyttelyä rakennettaessa tutustuin Edit Kleinbarthiin, jonka elämänvaiheet liippaavat läheltä ajallisesti ja paikallisesti lukemani Lundbergin kirjan tapahtumia. Editin tarina on kovin erilainen, mutta sirkuslaisuus teki hänestäkin ulkopuolisen. Karavaani kulki paikkakunnalta toiselle, tavallaan se oli pakomatkakin, ja pieni tyttö joutui käymään yli sataa koulua. Ei siinä kerennyt solmia ystävyyssuhteita, muut koululaiset eivät edes tienneet tuntemattoman tytön nimeä, vaan hän oli aina "se sirkuslainen".


Edit halusi kirjoittaa kirjan kertoakseen, kuinka henkeäsalpaavia ohjelmanumeroita on sirkusteltoissa ja kiinteissä sirkusrakennuksissa eri puolilla Eurooppaa esitetty ja keitä niissä esiintyvät taiteilijat olivat. Siinä kaikessa hän ja hänen perheensä olivat mukana, joskus keskiössä, välillä sivusta tarkkailijana. Viiden vuoden urakan jälkeen valmistui "Balleriina hevosen selässä". Nyt on tekeillä uusi kirja, jossa valokuva-albumien haalistuneet kuvat saavat selityksensä, maneesin reunalla seisova klovnikin tulee näkyväksi.


Lotta Lundbergin kirja on siis romaani. Kirjailija on matkan varrella loitontunut haastateltavastaan ja tehnyt tutkimustyötä arkistoissa. Klovnin kyyneleet ei kuulukaan olla historiakirja tai elämäkerta, mutta silti Lundberg monien muiden kirjailijoiden tavoin pelastaa elämäntarinoita, jotka muutoin häipyisivät unholaan. Taiteessaan he voivat liikkua faktojen parissa ohuesti, mutta ihmisessä syvemmin kuin historioitsijat.


Monasti kiinnostumme ihmisestä ja hänen tietämistään asioista vasta sitten, kun henkilö on kuollut ja asioiden tarkentaminen haastatteluilla on myöhäistä. No voihan sitä tietysti penkoa jälkeen jääneitä papereita ja tehdä oman tulkinnan. Aloittaessani 70-luvulla vajaan vuoden kestäneet kulttuurihistorian opinnot jäi mieleeni opettajan lausahtama runon säe: "Unohdus, siihen kuiluun kaikki hukkuu. Mennä rajan yli ja tulla historiaksi." Nyt käsitän säkeen uudella tavalla, siis ensin unohdus ja sitten historiaksi.


Täältä löytyy arvio Lundbergin kirjasta.