Sirppi

Toin vuosia sitten rikkinäisen sirpin Turkuun, terä oli ruostunut ja tylsä, lonksuva haljennut varsi oli kiinitetty rautalangalla. Esittelin työkalua aviopuolisolle ja aprikoin, olisiko aika pistää romu roskiin. Sain työkalun seuraavana päivänä takaisin kuvan esittämässä kunnossa. Varsi on tehty luonnonväärästä toukansyömästä puusta, se tuntuu mukavalta kädessä, terä on putsattu ruosteesta ja teroitettu, jokainen sahalaita erikseen. Terässä on sepän nimimerkki AT, pitäisikö varteen nyt kaivertaa IK. Uudistuneen sirpin vieressä on vanha rikkoontunut kahva.

Aiheesta on hehkutettu myös polulla.

Opiskeluaikana Suomalaisen ja vertailevan kansatieteen oppiaineessa eivät aurat, viikatteet ja sirpit hirveästi kiiinnostaneet: kamppi, pivosirppi, suoravartinen ruotosirppi, Ruotsin vinkelskära ja krokskära, muitakin niitä oli. Opettelu oli pelkkää ulkolukua, vaikka sirppi sinänsä oli tuttu, olinhan sitä käyttänyt kotonani äidin säestäessä älä vain leikkaa kättäsi. Kamppisirppi on kaikista vanhin, se oli tunnettu jo esihistoriallisella ajalla.

Löysin pari kansatieteen opusta, mutta en pysty luokittelemaan työkalua tänäkään päivänä. Toisilla sirpeillä hakattiin korsi poikki, toisilla leikattiin. Selitykset ovat ristiriitaisia, en usko tutkijoiden itsensä koskaan käyttäneen sirppiä. Ei sirppien käyttötapaa ratkaise vain terän muoto eikä varren muoto, vaan miten sirpin terä on teroitettu, onko siinä sahamaisia pykäliä vai ei, mikä on terän kaltevuuskulma. Olisin saanut aikanaan proffalta pari plussapistettä, jos olisin osoittanut edes vähäistä kiinnostusta esiäitiemme ja -isiemme ahkerasti käyttämää työkalua kohtaan.

Ei sirppiä taideta käyttää Suomessa enää kovin paljon. Se on kadonnut kauppojen hyllyiltä samoin kuin itänaapurin lipusta. Onneksi tänäkin päivänä löytyy sirpille töitä. Ainakin villiintyneestä puutarhasta.